Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Narri. Tulen, tulen, herra, pian tulen, herra, taaskin uudelleen.

Loppiaisaatto.

Huronit seisoivat säikähdyksestä älyttöminä, kun kuolema näin äkkiä oli korjannut yhden heidän joukostaan. Mutta kun he ennättivät tajuta laukauksen tuhoisan tarkkuuden, koska se näet oli uskaltanut kaataa vihollisen, vaikka ystävänkin henki oli samalla niin suuressa vaarassa, puhkesi nimi "Pitkä Pyssy" yht'aikaa kaikkien huulilta, ja sitä seurasi hurja ja valittava ulvonta. Siihen vastasi väkevä kiljaus pienestä viidakosta, minne varomattomat intiaanit olivat jättäneet aseensa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Haukansilmä, joka liiallisessa innossaan jätti lataamatta äsken löytämänsä vanhan pyssynsä, heitä kohti heiluttaen asettaan nuijana ja huitoen suurin, voimakkain viuhauksin. Vaikka metsästäjä ryntäsikin urheasti ja nopsasti, loikkasi hänen ohitseen kuitenkin muuan kepeä, jäntevä mies, joka uskomattoman ketterästi ja rohkeasti hyökkäsi aivan huronien keskelle ja pysähtyi siellä Coran eteen peloittavan uhkaavasti kirvestään pyöritellen ja näytellen välähtelevää puukkoaan. Vikkelämmin kuin ajatus sujahti muuan kuoleman vertauskuvalla koristettu olento heidän silmiensä editse ja jäi kauhistuttavana seisomaan aikaisemmin tulleen rinnalle. Villit kiduttajat peräytyivät näiden sotaisten hyökkääjäin tieltä ja nähtyään heidän tulevan nopeasti peräkkäin päästivät kaikille tutun, omituisen hämmästystä ilmaisevan huudon, jota säestivät tunnetut ja pelätyt nimet "Nopea Hirvi" ja "Suuri Käärme".

Mutta huronien varovainen ja ovela johtaja ei häkeltynyt. Luotuaan terävän yleiskatsauksen sivuilleen hän ymmärsi heti ensi silmäyksellä, miten hyökkäys oli tapahtunut, ja rohkaisten seuralaisiaan sekä huudoillaan eikä esimerkeillään hän veti pitkän ja vaarallisen puukkonsa tupesta ja ryntäsi hurjasti kiljahtaen odottavan Chingachgookin kimppuun. Se oli alkumerkki yleiseen kahakkaan. Kumpaisellakaan puolueella ei ollut tuliaseita, ja niinpä oli taistelu suoritettava mitä raaimmin: käsi kättä vastaan, hyökkäysasein ilman erikoisia puolustusvälineitä.

Unkas vastasi karjahdukseen ja juosten kohti erästä vihollista halkaisi häneltä kallon yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä kirveeniskulla. Heyward kiskaisi Maguan tapparan puusta ja ryntäsi rajusti telineeseen. Kun taistelevia oli nyt yhtä monta, sai kukin vastustajakseen miehen vihollisjoukosta. Hyökkäykset ja iskut vaihtelivat pyörremyrskyn raivolla ja salaman nopeudella. Haukansilmä tavoitti pian toisen vihollisen nuijansa ulottuville ja yhdellä peloittavan pyssynsä huimauksella löi vastustajansa käsistä keveät ja saamattomat aseet ja nujersi hänet maahan saman tien. Heyward, joka oli kiihkoissaan odottanut oikeaan käsikähmään pääsemistä, lennätti valtaamansa kirveen kohti vihollistaan. Se tapasi hänen valitsemaansa intiaania otsaan ja pysäytti tämän hetkiseksi vauhdistaan. Tämän pienen menestyksensä rohkaisemana jatkoi hillitön nuorukainen juoksuaan ja syöksyi vihollisen kimppuun paljain käsin. Silmänräpäys riitti kuitenkin osoittamaan hänelle menettelynsä äkkipikaisuuden, sillä hän sai heti kohta käyttää kaiken rohkeutensa ja ketteryytensä väistellessään huronin epätoivoisia puukonpistoja. Kun hän ei enää kyennyt torjumaan vikkelää ja valpasta vihollista, kietaisi hän käsivartensa tämän ympärille ja saikin puserretuksi toisen yläraajat kylkiin rautaisella otteellaan, joka ajan mittaan oli kuitenkin liian väsyttävä hänelle itselleen. Tässä äärimmäisessä hädässä hän kuuli äänen huutavan aivan korvansa juuressa:

"Tehkää loppu roistoista! Ei armoa kirotuille mingoille!"

Seuraavassa hetkessä putosi Haukansilmän pyssynperä intiaanin paljaaseen päähän, tämän lihakset tuntuivat iskusta ikäänkuin laukeavan, ja hän vaipui velttona ja liikkumattomana Duncanin sylistä maahan.

Kun Unkas oli halkaissut ensimmäisen vastustajansa kallon, käännähti hän nälkäisen leijonan tavoin etsimään toista. Viides huroni, ainoa, joka ei ollut ottanut osaa alkukahakkaan, oli seisonut hetkisen toimettomana, mutta kun hän näki kaikkien ympärillään riehuvan murhaavassa kamppailussa, katsoi hän parhaaksi jatkaa keskeytynyttä kostotyötä. Nostaen voimakkaan riemuhuudon hän ryntäsi turvatonta Coraa kohti ja viskasi terävän kirveen kuin lähestymisensä kauhistavaksi edeltäjäksi. Tappara nirhaisi tytön olkapäätä, mutta leikkasi samalla poikki häntä puuhun sitovat vitsat ja päästi hänet vapaaksi pakenemaan. Hän väisti villin otteen ja omasta pelastuksestaan huolimatta heittäytyi Alicen rinnoille ja yritti vapisevin, avuttomin sormin raastaa auki sisarta puristavia siteitä. Vain ilmeinen peto saattoi olla heltymättä tuollaisesta parhaalle ja puhtaimmalle rakkaudelle uhrautuvasta jalomielisyydestä, mutta huronin povi ei tuntenut nyt sääliä. Tarttuen Coran hartioille valuvaan uhkeaan tukkaan raastoi villi hänet epätoivoisesta pitelystään ja survaisi hänet raakamaisesti polvilleen. Intiaani kouraisi liehuvia kiharoita ja nostaen ne suoraan ylös hän kuljetti riemuitsevan ivallisesti nauraen puukkoaan uhrinsa ihanan pään ympäri. Mutta tämä hetken julma nautinto kävi hänelle kohtalokkaaksi. Juuri silloin huomasi näet Unkas tämän tapauksen. Hän hypähti ja näytti hetkisen kiitävän ilmassa ja putoavan kuin pallo vihollisen rintaan lennättäen tämän suinpäin monen kyynärän päähän paikalta. Ponnistuksen rajuus heitti nuoren mohikaaninkin hänen viereensä. He hypähtivät molemmat jaloilleen, taistelivat ja vuotivat verta kumpikin. Mutta ottelu oli pian ratkaistu: Heywardin kirves ja Haukansilmän pyssy humahtivat yht'aikaa huronin päähän, ja samalla hetkellä Unkas työnsi puukkonsa hänen sydämeensä.

Kahakka oli nyt kokonaan loppunut, lukuunottamatta "Ovelan Ketun" ja "Suuren Käärmeen" pitkällistä kamppailua, Ja hyvinpä todistivat nämä julmat soturit ansainneensa merkitsevät nimet, jotka heille oli annettu aikaisemmissa sodissa suoritetuista urotöistä! Heidän päästyään lähelle toisiaan meni aikaa molempien vältellessä nopeita ja voimakkaita puukonpistoja, joilla kumpikin koetti ottaa vastustajansa hengiltä. Äkkiä he syöksyivät yhteen, joutuivat käsikähmään ja kaatuivat maahan, kiemurtelevain käärmeiden tavoin takertuen toisiinsa notkein ja vikkelin ottein. Sillä hetkellä, jolloin voittajat olivat joutuneet toimettomiksi, näkyi harjaantuneiden ja raivokkaiden ottelijoiden taistelupaikalta vain paksu tomu- ja lehtipilvi, joka vyöryi pienen tasangon keskeltä kohti sen laitoja kuin pyörretuulen kuljettamana. Erilaisten tunteiden, pojanrakkauden, ystävyyden, kiitollisuuden vaikutuksesta kiiruhtivat Heyward ja hänen toverinsa yhtenä miehenä paikalle ja pysähtyivät kieriskeleväin ylle syntyneen tomuverhon ympärille. Turhaan kierteli Unkas ketterästi pilveä saadakseen iskeä puukon isänsä vihollisen sydämeen, turhaan tähtäsi Haukansilmän uhkaava pyssy Duncanin yrittäessä tarttua huronin raajoihin käsin, jotka tuntuivat menettäneen kaiken tarmonsa. Pölyyn ja vereen peittyneinä näyttivät taistelevain hurjasti liikehtivät ruumiit sulaneen yhteen. Mohikaanin luurankomainen ilmestys ja huronin mustat muodot vilahtelivat heidän silmissään niin nopein ja päätähuimaavin pyörähdyksin, etteivät edellisen ystävät tienneet, mihin tai milloin antaa auttavia iskuja. Nopein välähdyksin näkyivät silloin tällöin Maguan tuliset ja kiiltävät lohlkäärmesilmät pölypilven keskeltä ja kuolemankalpeana hän jo luki kohtalonsa vihollisten liikkeistä, mutta ennenkuin mikään kostava käsi oli tavoittanut hänen kuolemalle vihittyä päätään, olivat siinä samassa jo tiellä Chingachgookin tuimat kasvot. Tällä tavoin oli ottelun näyttämö siirtynyt pienen tasanteen keskeltä sen reunalle. Mohikaani sai siinä tilaisuuden voimakkaaseen puukonpistoon. Magua hellitti äkkiä otteensa ja kaatui taaksepäin liikkumattomana ja näennäisesti hengettömänä. Hänen vastustajansa hypähti pystyyn ja päästi suustaan metsän lehväkatokseen kiirivän äänekkään riemuhuudon.

"Hyvin isketty delavarin puolesta! Voitto mohikaaneille!" kiljaisi Haukansilmä vielä kerran kohottaen pitkän ja tuhoisan pyssynsä tukin; "puhdasrotuisen valkoisen miehen lopettajaisisku ei kuitenkaan himmennä hänen kunniaansa eikä ryöstä häneltä hänen oikeuttaan päänahkaan!"

Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin tuo vaarallinen ase oli putoamassa, vierähti ovela huroni ketterästi uhkaavan iskun alta yli jyrkänteen reunan ja pudoten polvilleen ponkaisi yhdellä hyppäyksellä keskelle matalaa viidakkoa, joka reunusti mäkeä. Delavarit, jotka olivat luulleet vihollistaan kuolleeksi, ilmaisivat hämmästyksensä tavallisella huudahduksellaan ja riensivät hänen peräänsä kiljuen ja kiitäen kuin koirat, jotka olivat nähneet kauriin aivan edessään, kunnes metsästäjän omituisen kimakka äännähdys muutti heidän aikeensa ja kutsui heidät takaisin kukkulan laelle.

"Se oli aivan tuon valehtelevan, petollisen konnan tapaista!" huusi julmistunut metsästäjä, jonka ennakkoluulot suuresti himmensivät hänen luontaista oikeudentuntoaan kaikissa mingoja koskevissa seikoissa. "Kunniallinen delavari olisi rehellisessä taistelussa voitettuna maannut hiljaa alallansa ja ottanut iskun pääkuoreensa, mutta nämä roistomaiset makvat tarrautuvat elämään kuin villikissat. Antakaa hänen mennä, antakaa hänen mennä; hän on vain yksinäinen mies, ilman pyssyä tai jousta monen pitkän peninkulman päässä ranskalaisista ystävistään, ja kuin kalkkarokäärme, joka on menettänyt myrkkyhampaansa, ei voi enää tehdä vahinkoa ennenkuin hän kuten mekin, on jättänyt mokkasinien jäljet laajalle alalle hiekkatasankoa. Katsohan, Unkas", lisäsi hän delavarinkielellä, "isäsi nyhtää jo päänahkoja. On ehkä viisainta tehdä kierros ja tunnustella kentälle jääneitä maankiertäjiä tai muutoin voi toinenkin niistä pujahtaa metsään kirkuen kuin siipeen satutettu närhi." Näin puhuen kierteli tuo rehellinen, vaikkakin leppymätön metsästäjä kaikkien kaatuneiden luona, joiden tunnottomaan rintaan hän pisti pitkän puukkonsa yhtä tyynesti kuin ne olisivat olleet eläintenraatoja. Hänen edelleen oli kuitenkin ennättänyt vanhempi mohikaani, joka oli jo kiskaissut voitonmerkit kuolleiden vastustelemattomista päistä.

Mutta Unkas vastoin tapojaan ja luontonsa kieltäen kiiruhti vaistomaisen herkkyyden johtamana Heywardin seurassa auttamaan tyttöjä, ja vapautettuaan nopeasti Alicen laski hänet Coran syliin. Me emme yritä kuvailla sitä inhimillisten kohtaloiden kaikkivaltiasta ohjaajaa kohtaan uhovaa syvää kiitollisuutta, joka hehkui sisarusten povessa, kun he näkivät näin odottamatta pelastuneensa elämälle ja toisilleen. Heidän kiitoshuokauksensa olivat hartaat ja äänettömät, sillä heidän lempeiden sielujensa uhri paloi kirkkaimmin ja puhtaimmin heidän sydäntensä salaisella alttarilla, ja heidän vironneet maalliset tunteensa purkautuivat pitkiin ja helliin, vaikka sanattomiin hyväilyihin. Kohottuaan polvistuneesta asennostaan, mihin hän oli vaipunut Coran viereen, heittäytyi Alice sisarensa helmaan ja mainitsi nyyhkyttäen heidän vanhan isänsä nimen hänen vienojen kyyhkyssilmiensä säteillessä herännyttä toivoa.

"Me olemme pelastuneet! Me olemme pelastuneet!" kuiski hän; "me saamme palata rakkaan, rakkaan isämme syliin, eikä hänen sydämensä enää murru surusta. Ja sinäkin Cora-sisar, joka olet ollut minulle kuin äiti, sinäkin olet pelastunut. Ja Duncan", lisäsi hän kääntyen katsomaan nuorukaiseen kuvailematon viattomuuden ja puhtauden hymy huulillaan, "meidän oma urhea ja jalo Duncanimmekin on pelastunut aivan vahingoittumattomana."

Näihin tulisiin ja hajanaisiin sanoihin Cora vastasi vain puristamalla nuorta puhujaa sydäntänsä vasten, Alicen nojatessa häneen riutuvan hellyyden valtaamana. Miehekäs Heyward ei hävennyt vuodattaa kyyneleitä tämän liikuttavan tunteenpurkauksen nähdessään; ja taistelutelmeestä vielä kuuma ja verentahrima Unkas seisoi tosin tyynenä ja näennäisesti kylmänä katselijana, mutta hänen silmänsä olivat jo kadottaneet hurjan kiihkonsa ja säteilivät osanottoa, joka kohotti hänet paljon hänen kansansa yleisen tason yläpuolelle ja sai hänet ehkä kulkemaan vuosisatoja edellä sen tavoista.

Näiden tilanteeseen sopivien vuodatusten aikana Haukansilmä, jonka valpas epäluulo oli vakuuttautunut siitä, etteivät tätä taivaallista näkyä huronit enää kyenneet häiritsemään, läheni Davidia ja vapautti hänet siteistä, joita hän oli tähän hetkeen asti mitä esikuvallisimmalla kärsivällisyydellä kestänyt.

"Kas niin", huudahti metsästäjä heitettyään viimeisenkin vitsaksen taakseen, "olette jälleen jäsentenne herra, vaikka ette näytäkään käyttävän niitä juuri paljoa viisaammin kuin ne on alkuaan tehtykään. Ellette paheksu miehen neuvoa, joka tosin ei ole teitä vanhempi, mutta joka melkein koko ikänsä metsässä eläneenä voi kerskua kokeneensa enemmän kuin mitä hänen iästään päättäen luulisi, annan teille auliisti sen neuvon, että kauppaisitte tuon pienen liivienne taskusta törröttävän pämpätyskojeen ensimmäiselle vastaanne osuvalle hupsulle ja ostaisitte rahoilla kelpo aseen, esimerkiksi vaikka vain ratsumiehen pistoolin. Ahkeruudella ja huolellisuudella voisitte vielä päästä johonkin päämäärään, sillä luullakseni silmänne osaavat teille tässä tilaisuudessa selvääkin selvemmästi todistaa, että haaskavaris on parempi lintu kuin matkijarastas. Toinen ainakin korjaa ihmisten näkyvistä yhtä ja toista rumaa ja epämiellyttävää, mutta toisella ei ole muuta virkaa kuin saada aikaan häiriöitä metsässä pettämällä kaikkien korvat, jotka sitä kuuntelevat."

"Aseet ja torvet kuuluvat taisteluun, mutta kiitoslaulu voittoon!" vastasi vapautettu David. "Ystävä", lisäsi hän ojentaen laihan, hennon kätensä lempeästi Haukansilmälle samalla kun hänen silmänsä kimmelsivät ja kostuivat, "minä kiitän sinua siitä, että hiukset yhä kasvavat päässäni, mihin ne ensinnä Luoja juurrutti, sillä vaikka muiden ihmisten tukka voikin olla kiiltävämpi ja kiharaisempi, olen minä aina havainnut hiukseni erinomaisen hyvin soveltuvan päälakeen, jota ne suojaavat. Etten minä äsken ottanut osaa tappeluun, ei riippunut niin paljon haluttomuudestani kuin noiden pakanoiden kahleista. Urhoolliseksi ja taitavaksi olet sinä osoittautunut ottelussa, ja minä kiitän sinua nyt, ennenkuin ryhdyn täyttämään muita tärkeämpiä tehtäviä, sillä sinä olet totisesti ansainnut kristityn kiitoksen."

"Koko juttu on aivan vähäpätöinen, ja sellaista tulette näkemään usein, jos viivytte kauan parissamme", vastasi metsästäjä, joka oli tuntuvasti leppynyt laulumiehelle tämän vilpittömän kiitollisuudenilmaisun jälkeen. "Minä olen saanut takaisin vanhan toverini, 'Hirventappajan", jatkoi hän sitten, lyöden kädellään pyssynsä tukkiin, "ja se on jo sinänsä voitto. Nämä irokeesit ovat ovelaa väkeä, mutta he pettivät itsensä jättäessään tuliaseensa kauas ulottuviltaan; ja jos Unkas ja hänen isänsä olisivat säilyttäneet vain tavallisen intiaanimalttinsa, olisimme lähettäneet noihin roistoihin kolme kuulaa yhden asemesta, ja se olisi tehnyt selvää koko roskajoukosta, yhtä hyvin tuosta loikkivasta lurjuksesta kuin hänen kumppaneistaankin. Mutta kaikki oli edeltäpäin niin määrätty ja parhain päin määrätty."

"Sinä puhut hyvin", virkkoi David; "ja sinä tapasit kristinuskon oikean hengen. Ken on määrätty pelastumaan, hän pelastuu, ja kenen kohtaloksi on säädetty hukkuminen, hän hukkuu. Tämä on totinen oppimme, ja sangen lohduttava se on ja virvoittava oikealle uskovaiselle."

Metsästäjä, joka tällä välin oli istuutunut tarkastelemaan pyssynsä tilaa niin sanoaksemme isällisellä huolella, katsahti nyt toiseen lainkaan yrittämättäkään salata paheksumistaan ja katkaisi jyrkästi enemmät puheet.

"Oppi tai ei", laukaisi karski metsänkävijä, "joka tapauksessa se on lurjusten uskoa ja koituu rehellisen miehen kiroukseksi. Minä uskon kyllä, että tuo huroni kaatui käteni iskusta, koska näin sen omin silmin; mutta ellen sitä myös omin silmin näe, ei mikään saa minua uskomaan, että hän tapasi siinä palkintonsa tai että tuo Chingachgook tuolla tuomitaan viimeisenä päivänä."

"Sinä et löydä mistään todisteita tuollaista rohkeata oppia puolustaaksesi, eikä sitä tue mikään kirkollisen liittomme päätös", huusi David, joka oli pahasti takertunut turhantarkkoihin saivarteluihin, joita oli hänen aikanaan ja etenkin hänen maakunnassaan keksitty peittämään taivaallisen ilmoituksen yksinkertaista kauneutta koetettaessa tunkeutua jumalallisen luonnon vapisuttavaan salaisuuteen asettamalla omahyväisyys uskon sijaan, mistä oli seurauksena, että moisiin ihmisten kyhäämiin opinkappaleihin nojaavat joutuivat vain epäilyihin ja ensimmäinen myrsky oli sen pyyhkäisevä sijaltansa. "Minä pyydän sinua esittämään ne todistusvoimaiset kohdat, joille sinä rakennat tuon säälimättömän väitöksesi" (muiden opinjärjestelmien puolustajain tapaan ei Davidkaan aina ollut tarkka sanojensa valinnassa). "Mainitse luku ja värssy sekä mistä pyhästä kirjasta olet löytänyt lauseita tueksesi?"

"Kirjasta?" kertasi Haukansilmä huonosti salaten syvän halveksumisensa; "pidätkö minua parkuvana paitaressuna, joka roikkuu jonkun vanhan akan hameessa, pidätkö tätä hyvää pyssyä tässä polvellani hanhensulkana, tätä häränsarvea mustetolppona ja tätä nahkapussia ruudukkaana nenäliinana, jossa minä muka kuljetan päivällistäni? Kirjasta! Mitä on sellaisella miehellä kuin minulla, salojen soturilla, vaikka minä olenkin puhdasta valkoista rotua, mitä on minulla tekemistä kirjojen kanssa? Minä olen lukenut vain yhtä ainoata kirjaa, ja siihen kirjoitetut sanat ovat liian yksinkertaisia ja liian selviä tarvitakseen pitkiä selittelyjä, vaikka minä voinkin ylpeillä käyneeni omaa kouluani neljäkymmentä pitkää ja vaivalloista vuotta."

"Mikä onkaan sen kirjan nimi?" kysyi David, joka ymmärsi väärin toisen tarkoituksen.

"Se kirja on aina avoinna edessänne", vastasi metsästäjä; "eikä sen omistaja ole itara käyttääkseen sitä. Minä olen kuullut ihmisistä, jotka lukevat kirjoja tullakseen vakuutetuiksi Jumalan olemassaolosta. Sitä minä en ymmärrä muulla tavalla kuin että siirtokuntien ihmiset siinä määrin vääristelevät hänen tekonsa, että se, mikä on selvää saloilla ja metsissä, tulee epäilyksenalaiseksi kauppiasten ja pappien keskuudessa. Jos tuollainen epäilijä sattuisi lähettyvilleni ja hän seuraisi minua auringonnoususta toiseen auringonnousuun läpi metsän sokkeloiden, huomaisi hän pian olevansa tyhmyri ja että hänen suurin tyhmyytensä on siinä, että hän pyrkii kohoamaan Hänen tasalleen, jonka vertaiseksi hän ei kuitenkaan koskaan voi tulla ei hyvyydessä eikä voimassa."

Heti kun David huomasi väittelevänsä vastustajan kanssa, joka sai uskonsa luonnon ilmestyksistä ja vältti kaiken opinkappaleiden saivartelua, luopui hän halukkaasti ottelusta, mistä hän ei luullut niittävänsä hyötyä yhtä vähän kuin arvonantoakaan. Metsästäjän vielä puhuessa oli hänkin istuutunut ja vetäen esiin aina valmiin pikkukirjansa ja rautasankaiset silmälasinsa valmistautui hän suorittamaan velvollisuutta, minkä vain odottamaton hyökkäys hänen oikea-oppisuutensa kimppuun oli saanut pitkäksi aikaa lyömään laimin. Hän oli tosiaan kuin mikäkin läntisen manteren mestarilaulaja — paljoa myöhäisempi kuin runsaslahjaiset runoniekat, jotka muinoin lauloivat paronien ja ruhtinaiden maallista ylistystä, mutta joka tapauksessa oman aikansa ja maansa hengen mukainen mestarilaulaja; ja nyt hän oli varustautunut harjoittamaan taitoansa äskeisen voiton kunniaksi tai oikeammin kiitokseksi siitä. Hän odotti kärsivällisesti siksi kunnes Haukansilmä herkesi puhumasta, sitten hän kohotti silmänsä ja äänensä yht'aikaa ja sanoi:

"Minä kehoitan teitä, hyvät ystävät, yhtymään kanssani ylistämään tätä eriskummallista pelastumista raakalaisten ja uskottomien käsistä sillä virvoittavalla ja juhlallisella sävelellä, jota mainitaan nimellä 'Northampton'."

Hän ilmoitti sitten sivun ja värssyn, mistä hänen valitsemansa säkeet olivat löydettävissä, ja asetti soittokoneen huulilleen yhtä arvokkaasti ja vakavasti, kuin olisi ollut kirkossa. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saanut avustusta, sillä sisarukset olivat vielä hellien tunteenpurkaustensa vallassa, joihin olemme jo viitanneet. Mutta säikähtymättä lainkaan seurakuntansa vähälukuisuutta, siihen kun itse asiassa kuului vain murjottava metsästäjä, hän korotti äänensä, aloitti ja lopetti hurskaan laulun minkäänlaisitta häiriöittä tai keskeytyksittä.

Haukansilmä kuunteli tyynesti ladatessaan pyssyään ja korjaillessaan sen piitä, mutta sävelet, joilta nyt puuttui ympäristön ja myötätunnosta johtuvan liikutuksen ulkonainen tuki, eivät kyenneet herättämään hänen uinuvia tunteitaan. Ei ole milloinkaan mestarilaulaja, tai millä sopivammalla nimellä Davidia mainitsisimmekaan, ponnistellut taitoaan välinpitämättömämmän kuulijakunnan edessä, vaikka hänen esiintymistapansa erikoisuudesta ja vilpittömyydestä voimme päätellä, ettei kukaan maallinen laulaja ole milloinkaan kohottanut säveliä, jotka olisivat nousseet niin lähelle sitä valtaistuinta, mille kaikki kunnia ja ylistys kuuluu. Metsästäjä pudisti päätään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja, joiden joukosta saattoi vain erottaa "kurkun" ja "irokeesin", hän lähti keräilemään huroneilta vallattua asevarastoa ja tarkastamaan sen tilaa. Tässä toimessa auttoi häntä Chingachgook, joka muiden joukosta löysi omansa ja poikansa pyssyn. Myöskin Heyward ja David varustettiin tuliluikuilla, eikä ruutia ja kuuliakaan puuttunut näiltä nyt toimintakykyisiltä pyssyiltä.

Kun metsän pojat olivat suorittaneet valintansa ja jakaneet voittosaaliin, ilmoitti tiedustelija hetken tulleen lähteä matkaan. Samaan aikaan oli Gamutinkin laulu lopussa, ja sisarukset jaksoivat jo hallita tunteensa. Duncanin ja nuoremman mohikaanin avustamina laskeutuivat tytöt kummun jyrkkää rinnettä, jota he olivat nousseet aivan kokonaan erilaisten olosuhteiden vallitessa ja jonka laesta oli ollut vähällä tulla heidän surmansa näyttämö. Alhaalla he tapasivat narragansetratsut pureksimassa pensaiden lehtiä, ja noustuaan satulaan he seurasivat opasta, joka usein mitä vaarallisimmissa tilanteissa oli osoittautunut heidän ystäväkseen. Matkaa ei kuitenkaan kestänyt pitkälti. Haukansilmä poikkesi huronien seuraamalta salapolulta, kääntyi oikealle, tunkeutui viidakkoon, kulki yli solisevan puron ja pysähtyi erääseen kapeaan laaksoon muutamien vesijalavain varjoon. He olivat vain muutamien sylien päässä tuon kamalan kummun juurelta, ja hevosia olisi tarvittu oikeastaan vain matalan puron poikki mentäessä.

Metsästäjä ja intiaanit näyttivät hyvin tuntevan syrjäisen sopen, missä he nyt olivat, sillä laskettuaan pyssynsä nojaamaan puita vasten alkoivat he luoda syrjään kuivia lehtiä, ja kun he olivat päässet siniseen saveen asti, pulpahti sieltä solisten kirkas, kimmeltävä vesisuoni. Valkoinen mies katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin esinettä, jota ei kuitenkaan löytynyt niin pian kuin hän toivoi.

"Nuo huolimattomat lurjukset, mohokit ja heidän tuskarora- ja onondaga-veljensä ovat olleet täällä janoansa sammuttamassa", murisi hän, "ja ne senkin kiertolaiset ovat viskanneet leilin menemään! Tee sitten vielä hyvää moisille kiittämättömille koirille! Tässä on Herra laskenut kätensä keskelle ulvovaa erämaata ja on heidän parhaakseen nostanut maan uumenista lähteen, joka saattaisi häpeään kaikkien siirtokuntien parhaan rohdosvaraston; ja katso! Konnat ovat sotkeneet saven ja lianneet paikan ikäänkuin he olisivat järjettömiä elukoita eivätkä ihmisiä."

Sanaakaan sanomatta ojensi Unkas hänelle kaivatun leilin, jota näkemästä yltyvä pahantuulisuus oli estänyt Haukansilmää tähän asti, vaikka se kauniisti riippui jalavan oksalla. Täytettyään sen vedellä hän vetäytyi muutamia askeleita syrjään, missä maa oli lujempaa ja kuivempaa, ja istuutui sangen tyynesti. Juotuaan pitkän ja ilmeisesti miellyttävän siemauksen alkoi hän hyvin huolellisesti tarkastella huronien jättämiä ruuantähteitä, joita hän oli kantanut repussa käsivarrellaan.

"Kiitoksia, poika!" jatkoi hän ojentaen tyhjän astian Unkasille; "nytpä ryhdymme katselemaan, millaisia paloja nämä hiiviskelevät huronit pistelevät poskeensa väijytysretkillä ollessaan. Kas vain! Hirtehiset tuntevat kyllä parhaat kohdat kauriista, ja luulisipa melkein niiden osaavan leikata ja paistaa hirvenreittä yhtä hyvin kuin paras kokki koko maassa! Mutta kaikki on raakaa, sillä irokeesit ovat raakalaisia itsekin. Unkas, otahan tulusrautani ja sytytä tuli; palanen mureata lihaa ojentaa meille luonnon auttavan käden pitkien ponnistusten jälkeen."

Huomatessaan oppaiden ryhtyneen aivan tosissaan puuhaamaan ateriaa auttoi Heyward tytöt satulasta ja asettui heidän vierelleen maahan, koska ei hänkään ollut haluton nauttimaan parin hetken virkistävää lepoa veristen tapausten jälkeen, joissa hän oli juuri ollut osallisena. Paistohommien parhaillaan jatkuessa sai uteliaisuus hänet tiedustelemaan seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet heidän odottamattoman ja parhaaseen aikaan sattuneen pelastumisensa.

"Mistä johtui, että me näimme teidät taas niin pian, jalo ystäväni", kysyi hän, "ja ilman Edwardin varusväen apua?"

"Jos me olisimme menneet virran mutkaan asti, olisimme me saapuneet tarpeeksi ajoissa tuodaksemme lehtiä teidän ruumiittenne peitoksi, mutta liian myöhään pelastaaksemme teidän päänahkanne", vastasi metsästäjä levollisesti. "Emme hukanneet voimia ja tilaisuutta patikoimalla linnaan, vaan asetuimme piiloon Hudsonin rannalle seurataksemme huronien liikkeitä."

"Te näitte siis kaikki, mitä tapahtui?"

"Emme kaikkea, sillä intiaanin silmää on vaikea pettää, ja me pysyimme sentähden kätkössä. Mutta vaikeata oli pitää tätä mohikaanipoikaa alallaan väijytyspaikassa. Niin, Unkas, sinun käytöksesi oli enemmän uteliaan naisen kuin vihollistaan vaanivan soturin."

Unkas käänsi silmänsä hetkeksi puhujan voimakkaihin kasvoihin, mutta ei lausunut sanaakaan eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut katumusta. Päinvastoin luuli Heyward nuoren mohikaanin käytöksessä keksivänsä jonkinlaista halveksumista, jopa uhmaakin, ja hänestä tuntui kuin olisi intiaani tukahduttanut purkautumaan pyrkiviä intohimojaan yhtä hyvin kohteliaisuudesta kuuntelevia kohtaan kuin kunnioituksesta, jota hän tavallisesti osoitti valkoiselle liittolaiselleen.

"Te näitte meidän vangitsemiskohtauksemme?" kysyi Heyward sitten.

"Me kuulimme sen", oli merkitsevä vastaus. "Intiaanien kirkuna on selvää kieltä miehille, jotka ovat ikänsä kaiken oleskelleet metsissä. Mutta kun te nousitte maihin täytyi meidän käärmeiden tavoin ryömiä lehvien alitse, ja niin menetimme teidät kokonaan näkyvistämme, kunnes jälleen keksimme teidät puihin sidottuina ja valmiina kestämään oikean intiaanisurman."

"Meidän pelastuksemme oli Kaitselmuksen työtä. Ihme, ettette erehtyneet polusta, sillä huronit olivat jakaantuneet ja kummallakin joukolla oli hevosia."

"Niin, siinä me tosiaankin kadotimme vainun ja olisimme ehkä hukkuneetkin jäljiltä, ellei Unkasia olisi ollut; me poikkesimme kuitenkin polulle, joka vei metsiin, sillä me arvasimme, ja arvasimme oikein, villien kuljettavan vankejaan juuri sinne päin. Mutta kun me olimme seuranneet sitä useita peninkulmia tapaamatta ainoatakaan oksaa, kuten minä olin neuvonut, olin joutua epätoivoon, etenkin kun kaikki jalanjäljet olivat intianikenkien painamia."

"Voittajamme olivat varovaisuudessaan antaneet meille samanlaiset jalkineet kuin heillä itselläänkin oli", virkkoi Duncan ja näytteli kauriinnahkaisia pieksujaan.

"Sepä oli ovelaa ja kovasti heidän tapaistaan; vaikka me puolestamme olimme myöskin liian kokeneita miehiä antaaksemme tuon tavallisen keksinnön johtaa itseämme harhaan!"

"Mitä meidän siis tulee kiittää pelastuksestamme?"

"Minun täytyy tunnustaa eräs seikka valkoisena miehenä, jonka suonissa ei virtaa pisaraakaan intiaaniverta, ja saisin melkein hävetä nuoren mohikaanin taitavuutta asiassa, joka minun tulisi tuntea paremmin kuin hänen, mutta jota minä tuskin vieläkään voin todeksi uskoa vaikka olen sen omin silmin nähnyt."

"Sepä kummallista! Mainitkaahan tuo seikka!"

"Unkas on kyllin rohkea väittääkseen, että näitä neitejä kantavat ratsut", jatkoi Haukansilmä silmäten uteliaan tarkkaavasti sisarusten hevosia, "laskivat samanpuoleiset jalkansa yht'aikaa maahan, mikä on vastoin kaikkien niiden neljän jalan juoksevain eläinten tapoja, jotka aina kulkevat sillä tavoin, kuten omat silmäni ovat nähneet ja kuten niiden jäljet ovat kahdenkymmenen pitkän peninkulman matkan aikana todistaneet."

"Niin, se on tosiaankin näiden elukoiden erikoinen etu! Ne ovat kotoisin Narraganset-lahden rannalta, pienestä maakunnasta, jonka nimi on Providence Plantations, ja ne ovat kuuluisia kestävyydestään ja helposti ne ovat omaksuneet tämän kummallisen liikkumistavan, vaikka kyllä muitakin hevosia usein harjoitetaan siihen."

"Saattaa olla niin", myönteli Haukansilmä, joka oli erikoisen tarkkaavasti kuunnellut tätä selitystä; "vaikka olen puhdasrotuinen valkoinen mies, tunnen sentään paremmin kauriin ja majavan metkut kuin kuormajuhtien. Majuri Effinghamilla on monta jaloa ratsua, mutta minä en ole niiden joukossa vielä nähnyt ainoatakaan, joka kulkisi moista sivukonkkaa."

"Se on totta, sillä hän kai arvostelee hevosia vallan toisten ominaisuuksien mukaan. Nämä ovat kuitenkin suosittua rotua, ja kuten näette, tuottaa niiden kantama taakka niille usein suurta kunniaa."

Mohikaanit olivat kuunnellakseen keskeyttäneet puuhailunsa loimuavan tulen ääressä, ja kun Duncan oli lopettanut, katsahtivat he merkitsevästi toisiinsa ja isä päästi tuon välttämättömän hämmästyksenhuudahduksensa. Metsästäjä mietti kuin sulattaakseen uutta tietoaan ja vilkaisi jälleen uteliaana hevosiin.

"Olen varma siitä, että on vielä kummempiakin nähtävänä siirtokunnissa!" virkkoi hän vihdoin; "sillä ihminen käyttelee luontoa surullisesti väärin, kun hän kerran on päässyt sen herraksi. Mutta kävivätpä ne nyt sivuttain tai suoraan, Unkas huomasi tuon omituisen liikkumistavan, ja se johti meidät taitetulle pensaalle. Ulommaisin oksa oli läheltä toisen hevosen jälkiä taivutettu ylöspäin, aivan niinkuin nainen katkaisee kukan varresta, mutta kaikki muut oli hajoitettu ja painettu alas ikäänkuin olisi miehen vahva käsi ollut niitä raastamassa! Siitä minä päätin, että ne ovelat roistot olivat nähneet taitetun oksan ja repineet loputkin saadakseen meidät luulemaan uroskauriin reuhtoneen pensaissa sarvillaan."

"Tietääkseni ei terävänäköisyytenne teitä pettänytkään, sillä jotakin sentapaista sattui tosiaankin!"

"Sehän oli helppoa huomata", lisäsi metsästäjä, joka ei vähimmässäkään määrässä tuntenut osoittaneensa sen kummempaa terävänäköisyyttä, "ja aivan toista maata kuin koikkerehtiva hevonen! Sitten pisti päähäni, että mingot varmaankin yrittävät tälle lähteelle, sillä nuo konnat varsin hyvin tietävät sen veden oivallisuuden!"

"Onko se sitten tosiaankin niin mainiota?" kysyi Heyward katsastellen uteliaasti syvännettä ja sen pulppuavaa lähdettä, jota ympäröi tummanruskea maa.

"Ei ole suurilta järviltä etelään ja itään matkaavaa punanahkaa, joka ei olisi kuullut sen oivallisista ominaisuuksista. Haluatteko maistaa?"

Heyward otti leilin, mutta nieltyään muutamia pisaroita hän heitti sen inhoavin irvistyksin menemään.

Metsästäjä nauroi hiljaista, mutta sydämellistä naurua ja pudisti päätään hyvin tyytyväisenä.

"Niinpä niin, vaaditte makua, johon olette tottunut. oli aika, jolloin minäkin pidin siitä yhtä vähän kuin te nyt; mutta minä olen vähitellen mieltynyt siihen ja nyt himoitsen sitä niinkuin kauris suolalampareita. Te ette voi pitää enemmän kirpeämakuisista viineistänne kuin punanahka tästä vedestä, etenkin sairaana ollessaan. Mutta Unkas on suorinut tulensa ja meidän on aika ajatella syömistä, sillä matkamme on pitkä ja vielä kokonaan tekemättä."

Tämä äkillinen sivuhyppäys keskeytti metsästäjän juttelun ja hän kävi siekailematta käsiksi niihin ruuantähteisiin, jotka olivat säästyneet ahneilta huroneilta. Yksinkertaisesta aterian valmistuksesta suoriuduttiin sangen yksinkertaisin menetelmin, ja hän ja mohikaanit aloittivat vaatimattoman illallisensa äänettöminä ja innokkaina kuin miehet, jotka syövät kestääksen suuria ja herkeämättömiä ponnistuksia.

Kun metsän pojat olivat suorittaneet tämän välttämättömän ja mieluisan tehtävän, kumartui kukin juomaan pitkän siemauksen tästä yksinäisestä, hiljaisesta lähteestä, jonka, samoin kuin sen sisarlähteiden ympärille viidenkymmenen vuoden kuluttua kerääntyivät suurin joukoin kokonaisen maanosan rikkaimmat, kauneimmat ja lahjakkaimmat ihmiset etsimään terveyttä ja huvia.[8] Sitten Haukansilmä kehoitti lähtemään matkaan. Sisarukset nousivat jälleen satulaan; Duncan ja David tarttuivat pyssyihinsä ja kulkivat heidän perässään, metsästäjä näytti tietä ja mohikaanit muodostivat jälkijoukon. Koko seurue matkasi sitten nopeasti pitkin kapeata polkua pohjoiseen päin, jättäen lähteen parantavan veden yksinäisyydessään juoksemaan naapuripuroon ja kaatuneiden ruumiit mätänemään läheiselle töyräälle ilman hautajaismenoja — kohtalo, joka oli liian tavallinen metsien sotureille herättääkseen sääliä yhtä vähän kuin huomiotakaan.