Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kirous heimolleni, jos sen suon anteeks'!

Shylock.

Intiaani oli tähän toivottuun tarkoitukseen valinnut tuollaisen jyrkän, pyramidia muistuttavan mäen, jotka ovat suuresti keinotekoisten multavallien näköisiä ja joita tapaa verraten usein Amerikan laaksoissa. Tämä kumpu oli korkea ja äkkijyrkkä, sen huippu tasainen kuten tavallisesti, mutta etenkin yksi sivu erikoisen säännötön. Levähdyspaikkana ei sillä ollut muuta näkyvää etua kuin korkeus ja muoto, jotka tekivät sen puolustamisen helpoksi ja jokaisen yllätyksen melkein mahdottomaksi. Koska Heyward ei enää odottanut apua, jonka tulon aika ja välimatka nyt jo tekivät mahdottomaksi, katseli hän leiripaikan pieniä omituisuuksia aivan välinpitämättömänä, omistautuen kokonaan heikkoja matkatovereitaan hoivaamaan ja lohduttamaan. Narragansethevosten sallittiin pureksia siellä täällä kummun laella kasvavien puiden ja pensaiden lehtiä, ja vangit levittivät loput ruokavaransa erään pyökin varjoon, joka ojensi vaakasuorat oksansa ikäänkuin kunniakatokseksi heidän ylleen.

Nopeasta matkaamisesta huolimatta oli muuan intiaani kuitenkin ehtinyt kaataa emästään eksyneen metsävuohenvasikan nuolellaan, ja sitten hän oli kärsivällisesti kantanut otuksen parhaat osat hartioillaan pysähdyspaikkaan asti. Turvautumatta lainkaan keittotaitoon hän oli heti sinne päästyään ruvennut tovereineen ahmimaan sellaisenaan tätä helposti sulavaa ravintoa. Magua yksin istui syrjässä ottamatta osaa raakalaismaiseen ateriaan ja oli ilmeisesti vaipunut mitä syvimpiin ajatuksiin.

Tämä intiaanin epätavallinen pidättyminen ruoasta, vaikka hänellä oli hyvä tilaisuus sammuttaa nälkä, herätti vihdoin Heywardin huomiota. Nuori mies uskoi mielellään huronin miettivän parhaita keinoja liittolaistensa valppauden pettämiseksi. Aikoen avustaa hänen suunnitelmiaan jollakin omalla keksinnöllään ja vahvistaa kiusausta hän lähti pyökin juurelta ja kävellä tepasteli omia aikojaan paikalle, mihin Kettu oli istuutunut.

"Eikö aurinko ole jo kyllin kauan paistanut Maguan kasvoihin, jotta hänen ei enää tarvitsisi pelätä mitään vaaraa kanadalaisten taholta?" kysyi hän lainkaan epäilemättä heidän välillään vallitsevaa hyvää ymmärtämystä, "ja eikö William Henrikin päällikkö näkisi mieluummin tyttäriään ennen kuin toinen yö on ehkä kovetuttanut hänen sydämensä heidän menettämisestään, ettei hän enää annakaan palkintoa yhtä auliisti?"

"Rakastavatko kalpeanaamat lapsiaan vähemmän aamulla kuin illalla?" intiaani kysyi kylmästi.

"Eivät suinkaan", ehätti Heyward haluten kaikin mokomin korjata erehdyksensä, jos hän oli sellaisen tehnyt; "valkoinen mies saattaa, ja hän tekeekin usein niin, unohtaa isiensä hautapaikat; hän lakkaa joskus muistamasta niitä, joita hänen tulisi rakastaa ja joita hän on luvannut suojella; mutta vanhemman rakkaus lapseensa ei voi koskaan kuolla."

"Onko sitten valkohapsisen päällikön sydän pehmeä ja ajatteleeko hän lapsia, jotka hänen naisensa hänelle antoi? Hän on kova sotureilleen ja hänen silmänsä ovat kiveä!"

"Hän on ankara laiskoille ja pahoille, mutta hyväntapaisille ja ansiokkaille hän on sekä oikeamielinen että lempeä päällikkö. Minä olen nähnyt monia helliä ja rakastavia vanhempia, mutta en vielä milloinkaan isää, jonka sydän olisi pehmeämpi kuin hänen lapsiaan kohtaan. Te olette nähnyt Harmaapään soturiensa etunenässä, Magua; mutta minä olen nähnyt hänen silmiensä uivan kyynelissä, hänen puhuessaan lapsista, jotka nyt ovat vallassanne!"

Heyward pysähtyi, sillä hän ei tiennyt miten tulkita sitä omituista ilmettä, joka välähti tarkkaavasti kuuntelevan intiaanin mustilla kasvoilla. Aluksi näytti siltä kuin olisi luvatun palkinnon muisto hänen mielessään kasvanut voimakkaammaksi, hänen kuunnellessaan kuvausta isän hellistä tunteista, jotka tekivät sen saamisen yhä varmemmaksi; mutta Duncanin jatkaessa puhettaan muuttui tuo ilon ilme niin hurjaksi, ilkeäksi ja kiihkeäksi, että saattoi hyvällä syyllä pelätä sen johtuvan jostakin kaameammasta intohimosta kuin ahneudesta.

"Menkää", sanoi huroni, joka silmänräpäyksessä tukahdutti levottomuutta herättävän katseensa kuolonkaltaiseksi tyyneydeksi, "menkää mustatukkaisen tyttären luo ja sanokaa, että Magua odottaa puhuakseen hänen kanssaan. Isä on muistava, mitä tytär lupaa."

Duncan, joka arveli tämän puheen ilmaisevan halua saada lisävakuutuksia siitä, ettei tarjottua palkintoa pidätettäisi, palasi hitaasti ja vastahakoisesti paikalle, missä sisarukset nyt lepäilivät väsyneinä, ilmoittaakseen Coralle Maguan tahdon.

"Te ymmärrätte intiaanin toiveiden laadun", jatkoi hän, ohjatessaan tyttöä sinne päin, missä häntä odotettiin, "ja teidän ei tule kitsastella luvatessanne ruutia ja villavaippoja. Väkevät juomat eniten miellyttävät hänenlaisiaan; myöskään ei pahentaisi asiaa luvata jotakin omasta takaa ja koettaa viehättää häntä, johon hyvin kykenette. Muistakaa, Cora, että teidän mielenmaltistanne ja kekseliäisyydestänne osaksi riippuu oma henkenne yhtä paljon kuin Alicenkin."

"Ja teidän, Heyward?"

"Minun henkeni ei paljoa merkitse; se on jo myyty kuninkaalleni ja se on saalis, jonka jokainen vihollinen voi ryöstää, jos hänellä vain on siihen tarpeeksi voimaa. Minulla ei ole isää ja vain harvat ystävät valittavat kohtaloa, johon minä olen ehdoin tahdoin syöksynyt nuorisolle ominaisen sammumattoman maineen ja kunnian janon ajamana. Mutta vaiti! Me lähestymme intiaania. Magua, neiti, jota tahdoitte puhutella, on tässä."

Intiaani nousi hitaasti istualtaan ja seisoi melkein minuutin äänettömänä ja hievahtamattomana. Sitten hän viittasi kädellään Heywardia poistumaan, sanoen kylmästi:

"Kun huroni puhuu naisille, hänen heimonsa sulkee korvansa."

Kun Duncan yhä viivytteli ikäänkuin aikoen olla käskyä noudattamatta, virkkoi Cora tyynesti hymyillen:

"Te kuulette, Heyward, ja hienotunteisuuskin jo käskee teitä vetäytymään syrjään. Menkää Alicen luo ja lohduttakaa häntä heräävillä toiveillamme."

Hän odotti siksi kunnes Heyward oli poistunut ja kääntyi sitten intiaanin puoleen sisällyttäen sukupuolensa arvokkuuden ääneensä ja esiintymiseensä:

"Mitä Ketulla oli sanomista Munron tyttärelle?"

"Kuunnelkaa", vastasi intiaani laskien kätensä raskaasti tytön käsivarrelle ikäänkuin haluten erikoisesti kiinnittää hänen huomiotaan sanoihinsa, liike, jonka Cora päättävästi ja rauhallisesti torjui vapauttaen käsivartensa intiaanin pitelystä: "Magua on syntynyt päälliköksi ja soturiksi järvien punaisten huronien luona; hän oli nähnyt kahdenkymmenen kesän auringon juoksuttavan kahdenkymmenen talven lumet jokiin, ennenkuin hän näki kalpeanaaman; ja hän oli onnellinen! Sitten hänen kanadalaiset isänsä tulivat metsiin ja opettivat hänet juomaan tulivettä, ja hänestä tuli roisto. Huronit ajoivat hänet hänen isiensä haudoilta, aivan kuin olisivat vainonneet metsästettyä puhvelia. Hän juoksi järvien rantoja alas ja seurasi niiden laskua aina kanuunoiden kaupunkiin[7] asti. Siellä hän pyydysteli ja kalasteli, kunnes ihmiset ajoivat hänet jälleen läpi metsien hänen vihollistensa syliin. Päällikkö, joka oli huronina syntynyt, joutui lopulta soturiksi mohokkien joukkoon."

"Jotakin tuontapaista olen kyllä kuullut", virkkoi Cora huomatessaan hänen vaikenevan tukahduttaakseen intohimoja, jotka alkoivat palaa liian roihuavin liekein hänen muistellessaan muka kärsimäänsä vääryyttä.

"Oliko Ketun vika, ettei hänen päänsä ollut kivestä? Kuka antoi hänelle tulivettä? Kuka teki hänestä roiston? Kalpeanaamat, kansa, jolla on sama väri kuin teillä?"

"Ja tuleeko minun vastata ajattelemattomista ja tunnottomista miehistä, joiden hipiä on samanlainen kuin minun?" kysyi Cora tyynesti kiihtyneeltä villiltä.

"Ei; Magua on mies, eikä hullu; sellaiset ihmiset kuin te eivät avaa koskaan huuliansa polttavalle virralle: Suuri Henki on antanut teille viisautta!"

"Mitä minuun kuuluu teidän onnettomuutenne ja hairahduksenne?"

"Kuunnelkaa", toisti intiaani, joka jälleen sai entisen levollisuutensa ja vakavuutensa; "kun Ketun englantilaiset ja ranskalaiset isät kaivoivat kirveen maasta, hän löi mohokkien sotapaaluun ja meni taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Kalpeanaamat ovat karkoittaneet punanahat heidän metsästysmailtaan, ja kun nämä nyt tappelevat, johtaa heitä valkoinen mies. Horikanin vanha päällikkö, teidän isänne, oli meidän sotavoimamme suuri käskijä. Hän sanoi mohokeille: tee tuo ja tee tämä, ja häntä toteltiin. Hän antoi lain, että jos intiaani nieli tulivettä ja tuli hänen soturiensa kangastelttoihin, ei sitä unohdettaisi. Magua aukaisi hulluuksissaan suunsa ja palava neste vei hänet Munron majalle. Mitä teki silloin Harmaapää? Sanokoon sen hänen tyttärensä."

"Hän ei unohtanut sanojaan ja teki oikeutta rankaisemalla rikollista", vastasi pelkäämätön tyttö.

"Oikeutta!" kertasi intiaani luoden mitä julmimman, raivokkaimman syrjäsilmäyksen Coran järkähtämättömiin kasvoihin, "onko siinä oikeutta, että ensin tehdään itse pahaa ja sitten rangaistaan muita? Magua ei ollut oma itsensä; tulivesi toimi ja puhui hänen puolestaan. Mutta Munro ei sitä uskonut. Huronipäällikkö sidottiin kaikkien kalpeanaamaisten soturien nähden ja häntä ruoskittiin kuin koiraa."

Cora pysyi äänettömänä, sillä hän ei tiennyt, miten hyvittää intiaania sopivasti isänsä varomattoman ja ankaran tuomion johdosta.

"Katsokaa!" jatkoi Magua vetäen syrjään ohuen pumpulikankaan, joka sangen epätäydellisesti peitti hänen maalatun rintansa, "tässä on puukkojen ja kuulien synnyttämiä arpia — niistä voi soturi ylpeillä kansansa edessä; mutta Harmaapää on jättänyt huronipäällikön selkään merkkejä, joita hänen täytyy piilotella naisten tavoin valkoisilta miehiltä saadun värjätyn vaatteen alle."

"Minä olin luullut", virkkoi Cora, "intiaanisoturia kestäväksi, enkä minä uskonut hänen henkensä tuntevan eikä tietävän kipua, mitä hänen ruumiinsa kärsi."

"Kun chippevat sitoivat Maguan paaluun ja löivät tämän haavan", vastasi toinen pistäen sormensa syvään arpeen, "nauroi huroni heitä päin kasvoja ja sanoi heille vain naisten niin kepeästi iskevän! Hänen henkensä oli silloin pilvissä! Mutta kun hän kärsi Munron lyöntejä, oli hänen henkensä koivun alla. Huronin henki ei ole koskaan humalassa; se muistaa aina!"

"Mutta sen voi kai lepyttää. Jos isäni on tehnyt teille vääryyttä, näyttäkää, että intiaani voi antaa anteeksi loukkauksen ja viekää hänelle tytär takaisin. Te olette kuullut majuri Heywardilta…"

Magua pudisti päätään kieltäen toistamasta tarjouksia, joita hän niin suuresti halveksi.

"Mitä sitten tahdotte?" jatkoi Cora tuskallisen äänettömyyden jälkeen, samalla kun hän alkoi väkisinkin tulla vakuuttuneeksi siitä, että ovela villi oli julmasti pettänyt tuota liian kuumaveristä ja jaloa Duncania.

"Sitä, mistä huroni pitää — hyvää hyvästä, pahaa pahasta!"

"Te tahdotte siis kostaa Munron tekemän loukkauksen hänen avuttomille tyttärilleen. Eikö olisi miehekkäämpää astua hänen kasvojensa eteen ja vaatia soturin hyvitystä?"

"Kalpeanaamojen aseet ovat pitkiä ja heidän puukkonsa teräviä!" vastasi villi ilkeästi nauraen. "Miksi menisi Kettu Harmaapään pyssysoturien sekaan, kun hän kerran pitää hänen henkeänsä kädessään?"

"Ilmoittakaa tarkoituksenne, Magua", virkkoi Cora taistellen sisimmässään voidakseen puhua lujasti ja tyynesti. "Aiotteko viedä meidät vankeina metsiin vai suunnitteletteko jotakin vielä pahempaa? Emmekö voi millään tavoin korvata kärsimäänne vääryyttä ja hellyttää sydäntänne? Päästäkää ainakin heikko sisareni menemään ja vuodattakaa kaikki vihanne minuun. Hankkikaa rikkautta hänen vapauttamisellaan ja tyydyttäkää kostonne vain yhdellä uhrilla. Molempien tytärtensä menettäminen veisi iäkkään isän hautaan, ja mistä sitten Kettu saisi palkintonsa?"

"Kuunnelkaa!" virkkoi intiaani jälleen. "Vaaleasilmäinen saa mennä takaisin Horikanin rannalle ja kertoa vanhalle päällikölle, mitä on tapahtunut, jos mustatukkainen nainen vannoo isiensä Suuren Hengen kautta, ettei hän puhu valhetta."

"Mitä minun sitten pitää luvata?" kysyi Cora, joka yhä salaisesti hallitsi tuota julmaa villiä koko olemuksensa maltillisuuden ja naisellisen arvokkuuden voimalla.

"Kun Magua jätti kansansa, annettiin hänen vaimonsa toiselle päällikölle; hän on nyt saanut ystäviä huronien joukosta ja hän haluaisi mennä takaisin heimonsa haudoille suuren järven rannalle. Seuratkoon englantilaisen päällikön tytär häntä ja eläköön hänen teltassaan ikuisesti."

Vaikka moinen ehdotus inhoitti Coraa, hän salasi kuitenkin voimakkaan vastenmielisyytensä ja saattoi vastata maltillisesti ja heikkoutta osoittamatta:

"Ja mitä huvia olisi Magualla jakaa majansa naisen kanssa, jota hän ei rakasta, joka kuuluu toiseen kansaan ja toiseen väriin kuin hän itse? Parempihan olisi ottaa Munron kulta ja ostaa jonkun huronineidon sydän lahjoilla."

Intiaani ei vastannut minuuttiin, vaan katsoi sellaisin polttavin, himoitsevin silmin Coraa, että tämä loi häveten silmänsä alas tuntiessaan ensi kerran kohdanneensa katseen, jota ei kunniallinen nainen voi sietää. Coran sydämen pamppaillessa Maguan ääni vastasi ilkeään sävyyn:

"Hän tietäisi lyöntien kirvellessä selässä, mistä löytäisi naisen, joka saisi myös tuntea niiden kivun. Munron tytär kantaisi hänelle vettä, kuokkisi hänen peltonsa ja keittäisi hänen riistansa. Harmaapään ruumis nukkuisi hänen kanuunainsa keskellä, mutta hänen sydämensä olisi aina Ovelan Ketun puukon ulottuvilla."

"Hirviö! Hyvin sinä ansaitsetkin petollisen nimesi!" huudahti Cora voittamattoman tyttärellisen suuttumuksen vallassa. "Vain paholainen voisi miettiä moista kostoa! Mutta sinä luulet valtaasi liian suureksi! Sinä olet näkevä että tosiaankin pidät Munron sydäntä käsissäsi, ja että se uhmaa sinun ilkeintäkin julmuuttasi."

Intiaanin vastaus tähän rohkeaan taisteluhaasteeseen oli kaamea hymy, joka ilmaisi hänen järkähtämättömän päätöksensä. Hän viittasi samalla tyttöä poistumaan ikäänkuin lopettaakseen keskustelun iki-ajoiksi. Coran, joka jo katui kiivastumistaan, oli pakko totella, sillä Magua lähti heti paikalla ja lähestyi aterioivia tovereitaan. Heyward riensi kiihtyneen tytön luo kysymään keskustelun tulosta, jota hän oli niin jännittyneenä seurannut vähän matkan päästä. Mutta koska Cora ei tahtonut herättää Alicessa levottomuutta, vältti hän suoraa vastausta, osoitti vain kasvonilmein neuvottelun täydelleen menneen myttyyn ja seurasi tuskaisin katsein voittajainsa pienimpiäkin liikkeitä. Sisarensa yhä uudistuneihin kiihkeihin kyselyihin, mikä heidän osakseen oli tuleva, hän vastasi vain osoittamalla tummaa miesryhmää ja kuiski peittelemättömän kauhun vallassa Alicea rintaansa vasten painaen:

"Katso tuonne ja lue kohtalomme heidän kasvoistaan: kohta saamme sen tietää!"

Coran käyttäytyminen ja hänen katkonaiset huudahduksensa puhuivat selvempää kieltä kuin sanat ja käänsivät pian hänen seuralaistensa huomion paikkaan, minne tyttö itse tarkkasi niin hellittämättömästi, että vain arvalla ratkaistavan asian tavaton tärkeys saattoi yhtä paljon kiinnostaa.

Ehdittyään loikoilevain villien luo, jotka ahmittuaan vatsansa täyteen raakaa lihaa makasivat maassa eläimellisen velttoina, Magua alkoi puhua heille arvokkaasti niinkuin oikea intiaanipäällikkö ainakin. Jo hänen lausumansa ensi tavut saivat kuuntelijat nousemaan kunnioittavan tarkkaavaiseen asentoon. Kun huroni käytti äidinkieltään, voivat vangit, vaikka varovaiset villit olivatkin jättäneet heidät kirveidensä heittomatkan päähän, arvata vain hänen puheensa pääsisällön niistä ilmehikkäistä eleistä, joilla intiaani aina säestää sanojaan.

Alussa näyttivät Maguan sekä liikkeet että puhe tyyniltä ja maltillisilta. Kun hänen oli onnistunut täydelleen herättää kumppaniensa huomio, ajatteli Heyward, huomatessaan hänen usein viittaavan suurille järville päin, hänen puhuvan heidän isiensä maasta ja heidän kaukaisesta heimostaan. Usein puhkesivat kuuntelijat osoittamaan suosiotaan, ja kun he päästivät tuon merkillisen "hugh!"-huutonsa, katsahtivat he toisiinsa selvästi puhujaa ihaillen. Kettu oli liian taitava jättääkseen tätä etua käyttämättä. Hän puhui nyt siitä pitkästä, vaivalloisesta tiestä, jota kulkien he olivat jättäneet avarat alueensa ja onnelliset kylänsä, tullakseen taistelemaan kanadalaisten isiensä vihollisia vastaan. Hän luetteli partiojoukon soturit, heidän erilaiset ansionsa, heidän lukuisat tekonsa kansakunnan hyväksi, heidän haavansa ja heidän ottamiensa päänahkojen määrän. Milloin hän vain viittasi johonkin läsnäolevaan — eikä ovela intiaani jättänyt ketään mainitsematta — loistivat imarrellun miehen mustat piirteet tyytyväisyydestä, eikä hän epäröinyt tukea sanojen todenperäisyyttä kiittävin ja vakuuttavin elein. Sitten puhujan ääni laski ja siitä katosi tyystin sen äänekäs, riemullinen sävy, millä hän oli esittänyt heidän menestystään ja heidän voittojaan. Hän kuvaili Glennin putousta ja kalliosaaren valloittamatonta asemaa luolineen ja lukuisine vuolteineen ja pyörteineen; hän mainitsi "Pitkän Pyssyn" nimen ja vaikeni siksi, kunnes metsä heidän alapuolellaan oli palauttanut viimeisenkin kaiun siitä pitkästä ja väkevästä ulvahduksesta, jolla tämä vihattu nimi oli otettu vastaan. Hän viittasi nuoreen upseerivankiin ja kuvaili suositun soturin kuolemaa, jonka hänen kätensä oli syössyt syvään kuiluun. Hän ei ainoastaan maininnut toisen soturin kohtaloa, joka taivaan ja maan välillä heiluessaan oli tarjonnut kauhistavan näyn koko joukolle, vaan hän esitti itse erään pienen puun oksista riippumalla havainnollisesti uudelleen hänen asemansa kamaluuden, hänen päättäväisyytensä ja hänen kuolemansa; ja lopuksi hän johti lyhyesti mieliin tavan, millä kukin heidän ystävistään oli saanut surmansa, unohtamatta koskaan viitata heidän urhoollisuuteensa ja heidän tunnustetuimpiin avuihinsa. Kun tämä sattuneiden tapausten kertominen oli päättynyt, muuttui hänen äänensä sävy jälleen ja tuli valittavaksi, omituisen sointuvaksi mataline kurkkuäännähdyksineen. Hän puhui nyt kaatuneiden vaimoista ja lapsista, heidän hylätystä tilastaan, heidän sekä ruumiillisesta että henkisestä kurjuudestaan, heidän kaukaisesta asuinpaikastaan ja lopuksi heidän kostamattomista kärsimyksistään. Sitten hän äkkiä korotti äänensä ja kysyi kauhistuttavan tarmon puuskassa:

"Ovatko huronit koiria sietääkseen tätä kaikkea. Kuka on sanova Menovguan vaimolle, että kalat ovat ottaneet hänen päänahkansa ja ettei hänen kansansa ole häntä kostanut? Kuka on rohkeneva puhtain käsin kohdata Vassavattimien äitiä, tuota pilkkaavaa naista. Mitä on vastattava vanhoille miehille, kun he kysyvät päänahkoja, eikä meillä ole valkoisen miehen hiuskarvaakaan heille annettavana? Naiset tulevat osoittamaan meitä sormellaan. Huronien nimeä häpäisee musta tahra, ja se on peitettävä vereen!"

Hänen äänensä ei enää kuulunut siinä raivon myrskyssä, joka nyt puhkesi ilmoille, ikäänkuin metsässä ei olisi ollut vain pieni soturijoukko, vaan heidän koko kansansa. Äskeisen puheen aikana saattoivat ne, joihin kaikista eniten koski hänen menestyksensä, liiankin selvästi lukea kiihoittajan saavuttaman suosion häntä kuuntelevain miesten kasvoista. He olivat vastanneet hänen suruunsa ja mielipahaansa myötätunnolla ja kaipauksella, hänen vakuutteluihinsa myönteisin elein ja hänen pöyhkeilyihinsä villien korskealla riemulla. Kun hän puhui urhoollisuudesta, olivat heidän katseensa lujat ja kehuttua tunnetta täynnä; kun hän viittasi heidän kärsimiinsä vaurioihin, salamoivat heidän silmänsä raivoa; kun hän mainitsi naisten ivan, painoivat he päänsä alas häpeissään; mutta kun hän osoitti heille koston keinot, satutti hän kieleen, joka aina on valmis väräjämään intiaanin povessa. Pieni viittaus siihen, että kosto oli heidän käsissään, sai koko joukon yhtenä miehenä hypähtämään pystyyn ja ilmaisten raivoaan mitä kaameimmin kirkuen hyökkäämään vankien kimppuun paljastetuin puukoin ja kohotetuin kirvein. Heyward heittäytyi sisarusten ja etumaisena syöksyvän väliin, johon hän tarrautui epätoivon antamin voimin saaden hetkiseksi hänen väkivaltaisuutensa hillityksi. Tämä odottamaton vastarinta antoi Magualle aikaa rientää paikalle ja kiivain puhein ja painokkain elein vetää jälleen joukon huomion puoleensa. Valituin lausein, joita hän kyllä osasi käyttää, hän sai toverinsa luopumaan äskeisestä aikeestaan kehoittaen heitä pidentämään uhrien kärsimyksiä. Hänen ehdotustaan tervehdittiin mieltymyshuudoin ja sitä alettiin toteuttaa ajatuksen nopeudella. Kaksi väkevää soturia syöksyi Heywardin kimppuun kolmannen pitäessä huolta heikommasta laulumestarista. Mutta ei kumpainenkaan vanki sortunut ilman epätoivoista, vaikka tuloksetonta kamppailua. Davidkin heitti vastustajansa kerran maahan, eikä Heywardistakaan suoriuduttu ennenkuin hänen kumppaninsa häviö salli intiaanien yhteisvoimin käydä leikkiin. Sitten hänet sidottiin ja kiinnitettiin puuhun, jonka oksilta rippuen Magua oli kuvaannollisesti esittänyt putoavan huronin kuolemaa. Kun nuori sotilas tuli tajuihinsa, näki hän tuskallisen varmasti, että samanlainen kohtalo odotti koko seuruetta. Hänen oikealle puolelleen oli Cora sidottu samalla tavoin kuin hänkin; tyttö oli kalpea ja kiihtynyt, mutta hänen silmänsä katselivat pelottomina vihollisten toimia. Hänen vasemmalla puolellaan Alicea tukivat tytön heikkojen jäsenten puolesta männyn oksat estäen hänen hentoa ruumistaan kaatumasta. Hän oli ristinyt kätensä ja nostanut ne kuin rukoillakseen, mutta katsomatta taivaaseen ja pyytämättä apua voimalta, joka yksin enää voi heidät pelastaa, hän käänsi huomaamattaan lapsellisen avuttomat silmänsä Duncanin kasvoihin. David oli ensin vastustellut, mutta olosuhteiden outous pakotti hänet piankin vaikenemaan ja miettimään tämän hämmästyttävän tapauksen oikeata tarkoitusta.

Huronien kosto oli nyt saanut uuden sävyn, ja he valmistautuivat sitä suorittamaan vuosisataisen harjaantumuksen kehittämin raakalaistempuin. Jotkut hakivat oksia ja risuja roviota rakentaakseen, muuan halkoi tervastikkuja, jotka sytytettyinä aiottiin pistää vankien lihaan; ja toiset taas taivuttivat kahden nuoren puun latvoja maahan, ajatellen niihin sitoa Heywardin käsivarsista riippumaan ja antaa sitten runkojen ponnahtaa pystyyn. Mutta Maguan kosto etsi syvempää ja ilkeämpää tyydytystä.

Joukkion yksinkertaisten julmurien valmistellessa tulevien uhrien omien silmien edessä näitä tunnettuja ja tavallisia kidutusvälineitä hän lähestyi Coraa ja ilmoitti mitä julmimmin kasvojenelein, mikä kohtalo häntä nyt odotti.

"No!" puhui tämä, "mitä sanoo nyt Munron tytär? Hänen päänsä on liian hyvä painumaan tyynylle Ketun teltassa; onko hänestä mieluisampaa kieriskellä täällä susien leikkikaluna?"

"Mitä tuo peto tarkoittaa?" kysyi Heyward äärimmäisen hämmästyksen vallassa.

"Ei mitään!" oli luja vastaus. "Hän on villi, raaka ja tietämätön villi, eikä hän tiedä mitä tekee. Kunpa voisimme viimeisessä hengenvedossammekin rukoilla hänelle katumusta ja anteeksiantoa!"

"Anteeksiantoa!" kertasi julma huroni, joka raivoissaan erehtyi sanojen tarkoituksesta; "intiaanin muisti on pitempi kuin kalpeanaamain käsivarsi, ja hänen armonsa lyhyempi kuin heidän oikeutensa! Puhu: lähetänkö minä keltaiset hiukset isällesi vai seuraatko sinä Maguaa suurten järvien rannoille kantamaan hänelle vettä ja ruokkimaan häntä leivällä?"

Cora käski päännyökkäyksin hänen mennä tiehensä, sillä hänet oli vallannut voittamaton inho.

"Jätä minut", sanoi hän niin juhlallisesti, että se hetkeksi hillitsi intiaanin raakuutta, "sinä sekoitat katkeruutta rukouksiini: sinä seisot minun ja minun Jumalani välillä!"

Villi oli kuitenkin pian unohtanut hetkellisen hämmästyksensä ja jatkoi ilkamoivan ivallisesti Alicea osoittaen:

"Katso! lapsi itkee! Hän on liian nuori kuollakseen! Lähetä hänet Munron luo kampaamaan hänen harmaita hiuksiaan ja puhaltamaan eloa vanhan miehen sydämeen."

Cora ei voinut olla vilkaisematta nuoreen sisareensa, jonka silmissä hän näki anovan, luonnollista rakkautta elämään kuvastavan katseen.

"Mitä hän sanoo, rakkain Cora?" kysyi Alicen vapiseva ääni. "Puhuuko hän minun lähettämisestäni isäni luo?"

Pitkään katseli vanhempi sisar nuorempaansa voimakkaiden, ristiriitaisten tunteiden vaihdellessa hänen kasvoillaan. Vihdoin hän puhui, vaikkakin hänen äänensä oli kadottanut sointuvan, täyteläisen tyyneytensä ja muuttunut melkein äidillisen helläksi.

"Alice", sanoi hän; "huroni tarjoaa meille molemmille hengen, niin, jopa enemmänkin: hän suostuu antamaan Duncanin, meidän verrattoman Duncanimme, samoin kuin sinutkin, takaisin ystävillemme … isällemme … murtuneelle, lapsettomalle isällemme, jos minä vain murran kapinallisen, uppiniskaisen ylpeyteni ja alistun…"

Hänen äänensä tukahtui, ja ristien kätensä hän katsahti ylös ikäänkuin kuolontuskissaan etsien neuvoa rajattomalta viisaudelta.

"Jatka", huudahti Alice; "mihin sinun tulisi alistua, rakkain Cora? Oi, olisipa tarjous tehty minulle, jotta minä voisin pelastaa sinut, ilahduttaa vanhaa isäämme, vapauttaa Duncanin, kuinka riemumielin kuolisinkaan silloin!"

"Kuolisit!" kertasi Cora tyynemmällä ja lujemmalla äänellä, "se olisi helppoa! Mutta toinen vaihtoehto ei liene helpompi. Hän tahtoisi, että minä", jatkoi hän alentaen äänensä, syvästi tuntiessaan ehdotuksen koko häpeällisyyden, "seuraisin häntä erämaahan, että minä menisin hänen kanssaan huronien asuinpaikoille, että minä jäisin sinne: lyhyesti, että minä rupeaisin hänen vaimokseen! Puhu siis, Alice, hellyyteni lapsi, rakkauteni sisar! Ja te myöskin, majuri Heyward, auttakaa heikkoa järkeäni neuvoillanne. Onko elämä ostettava sellaisella uhrautumisella? Tahdotko, Alice, ottaa sen minun kädestäni siihen hintaan? Ja te, Duncan, ohjatkaa minua; käskekää minua molemmat, sillä minä olen kokonaan teidän."

"Minäkö tahtoisin moista!" huudahti suuttunut ja hämmästynyt nuorukainen. "Cora! Cora! Te teette pilaa hädästämme. Älkää enää mainitkokaan sitä inhoittavaa ehtoa; sen pelkkä ajatteleminenkin on pahempi kuin tuhannen kuolemaa."

"Tiesin kyllä, että teidän vastauksenne tulisi olemaan sellainen!" virkkoi Cora punastunein poskin ja tummien silmiensä yhä vielä voimakkaasti ilmentäessä naisellisia tunteita. "Mutta mitä sanoo Aliceni? Hänen tähtensä alistun kohtalooni vähääkään nurisematta."

Vaikka sekä Heyward että Cora kuuntelivat tuskallisen jännittyneinä ja äärimmäisen tarkkaavaisina, eivät he saaneet hiiskaustakaan vastaukseksi. Alicen hento, tunteellinen olemus näytti lysähtäneen kokoon sellaisesta ehdotuksesta. Hänen käsivartensa olivat vaipuneet velttoina hänen eteensä sormien liikahdellessa suonenvedontapaisesti; pää oli nyykähtänyt rinnalle ja koko hänen ruumiinsa oli siinä puussa riippuessaan kuin hänen sukupuolensa loukatun häveliäisyyden ihana vertauskuva, hievahtamaton, mutta kuitenkin täysissä tajuissaan oleva. Hetkisen kuluttua alkoi hänen päänsä kuitenkin hitaasti elehtiä ilmaisten syvää, järkähtämätöntä inhoa ja hylkäämistä, ja tyttö kuiskasi:

"Ei, ei, ei; parempi on meidän kuolla, kuten olemme eläneetkin, yhdessä!"

"Kuolkaa sitten!" karjaisi Magua kiristellen hampaitaan hillittömässä raivossa, nähdessään odottamatta moista lujuutta henkilössä, jota hän oli pitänyt seurueen heikoimpana, ja sinkautti kirveensä voimakkaasti turvatonta puhujaa kohti. Kirves lensi ilman halki aivan Heywardin editse, katkaisi muutamia Alicen liehuvia kiharoita ja jäi väräjämään puuhun hänen päänsä yläpuolelle. Tämä näky sai Duncanin epätoivoisen raivon valtaan. Kooten kaiken tarmonsa yhteen ainoaan ponnistukseen hän katkaisi siteensä ja ryntäsi erästä toista villiä kohti, joka hurjasti ulvoen valmistautui tarkemmin tähtäämään heittääkseen uudestaan. He syöksähtivät yhteen, tarrautuivat toisiinsa ja kaatuivat molemmat maahan. Vastustajan alaston ruumis ei tarjonnut Heywardille lujaa otetta, ja tämä kiemurtelikin irti hänen pitelystään, kiepahti hänen päälleen, ja laskien toisen polvensa hänen rinnalleen painoi häntä alas raskaasti kuin jättiläinen. Duncan näki jo veitsen välähtävän ilmassa, kun viheltävä ääni suhahti hänen ohitseen ja sitä säesti pikemminkin kuin seurasi pyssyn pamaus. Hän tunsi rintansa vapautuvan taakasta, joka sitä oli rusentanut, hän näki vastustajansa hurjan kasvojenilmeen muuttuvan elottoman hämmennyksen tuijotukseksi, ja intiaani putosi kuolleena kuivuneille lehdille hänen viereensä.