Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Makaamme aamull' ehkä liian kauan, näin pitkälle kun yötä valvomme.

Kesäyön Unelma.

Kun tämän äkillisen onnettomuuden aiheuttama hämmennys oli hiukan hälvennyt, alkoi Duncan tehdä huomioita vangitsijainsa ulkomuodosta ja toimista. Vastoin alkuasukasten noudattamaa tapaa menestyksen korskeassa ylimielisyydessä he olivat kohdelleet kunnioittaen ei ainoastaan vapisevia sisaruksia, vaan häntäkin. Hänen sotilaspukunsa runsaita koristeita olivat tosin useammankin kerran muutamat heimon jäsenet hypistelleet silmissä villin halu omistaa nuo kiiltävät helyt, mutta ennenkuin he olivat ennättäneet ryhtyä tavanomaisiin väkivaltaisuuksiinsa, pysäytti tuon jo aikaisemmin mainitun kookkaan soturin käskevä ääni kohotetut kädet ja sai Heywardin vakuutetuksi siitä, että heidät aiottiin säästää johonkin erikoiseen tarkoitukseen.

Mutta kun joukkueen nuorimmat ja turhamaisimmat osoittivat tällaisia heikkouden merkkejä, jatkoivat kokeneemmat soturit etsintäänsä molemmissa luolissa innolla, joka todisti, etteivät he olleet lainkaan tyytyväisiä jo päivänvaloon saatettuihin voittonsa hedelmiin. Kun eivät kyenneet löytämään ainuttakaan uutta uhria, lähestyivät nämä kiihkeät kostajat miesvankejaan ja lausuivat nimen "Pitkä Pyssy" niin katkeralla ja uhkaavalla äänenpainolla, ettei siitä voinut helposti erehtyä. Duncan ei ollut ymmärtävinään heidän alituisten julmistuneiden kysymystensä tarkoitusta, kun taas hänen toverinsa säästi ranskankielen taitamattomuus yrittämästä samanlaista petosta. Väsyneenä vihdoin heidän itsepintaisiin utelemisiinsa ja peläten ärsyttävänsä vangitsijoitaan liiaksi tylyllä vaiteliaisuudella, edellinen etsi katseillaan Maguaa tulkitsemaan hänen vastauksensa tiedusteluihin, jotka hetki hetkeltä kävivät yhä ankarammiksi ja uhkaavammiksi.

Tämän villin käytös oli kummallisesti poikennut kaikkien hänen kumppaniensa esiintymisestä. Toisten koettaessa ahkerasti tyydyttää lapsellista mieltymystään arvottomiin koruihin ryöstämällä metsästäjän mitättömimmätkin kapineet tai verenhimoinen kostonvälke silmissään etsiessään niiden kadonnutta omistajaa, oli Ovela Kettu koko ajan seisonut vähän matkan päässä vangeista niin tyytyväisenä ja levollisena, että selvästi näki hänen jo saavuttaneen petoksensa suuren tarkoituksen. Kun Heywardin katse ensiksi kohtasi entisen oppaansa kateen, kääntyi tämä katsomaan muualle, sillä häntä kauhistutti majurin silmien tyynen uhkaava ja kaamea päättäväisyys. Taistellen inhoaan vastaan pakottautui hän kuitenkin kasvot poispäin suunnattuina puhuttelemaan voitokasta vihollistaan.

"Ovelassa Ketussa on liian paljon soturia", lausui Heyward vastenmielisesti, "kieltäytyäkseen kertomasta aseettomalle miehelle, mitä tämän voittajat sanovat."

"He kyselevät metsästäjää, joka tuntee salojen polut", vastasi Magua murteellisella englanninkielellään laskien samassa kätensä julmasti hymyillen lehtitukolle, joka peitti hänen olkapäähänsä iskettyä haavaa, "'Pitkää Pyssyä', jonka tuliputki on varma ja jonka silmä ei koskaan ummistu; mutta yhtä vähän kuin valkoisen päällikön lyhyt pyssy ei se voi mitään Ovelan Ketun hengelle!"

"Ovela Kettu on liian urhoollinen muistaakseen vammoja, jotka hän on saanut sodassa, tai käsiä, jotka ovat ne antaneet!"

"Oliko se sotaa, kun väsynyt intiaani lepäsi sokeripuun juurella ja söi leipäänsä? Kuka täytti pensaat ryömivillä vihollisilla? Kuka paljasti puukon? Kenen kieli haasteli rauhan sanoja, vaikka hänen sydämensä oli veren punaama? Sanoiko Magua, että kirves oli nostettu maasta ja että hänen kätensä oli kaivanut sen näkyviin?"

Kun ei Duncan uskaltanut vastata syyttäjälleen muistuttamalla häntä puolestaan tämän ennakolta suunnittelemasta petoksesta ja kun hän ei taas pitänyt arvolleen sopivana hillitä hänen vihaansa puolustuspuheilla, hän vaikeni. Magua näytti myöskin tyytyväiseltä, kun väittely ja kaikki muukin keskustelu oli jäänyt siihen, sillä hän sai nyt laskeutua entiseen nojaavaan asentoonsa kalliota vasten, mistä hetkellinen tahdonponnistus oli hänet nostanut. Mutta huuto "Pitkä Pyssy" kajahti samassa, kun kärsimättömät villit huomasivat lyhyen keskustelun loppuneen.

"Kuuletteko?" virkkoi vihdoin Magua juron välinpitämättömänä; "punaiset huronit huutavat 'Pitkän Pyssyn' henkeä tai sitten niiden verta, jotka pitävät häntä kätkössä!"

"Hän on mennyt — paennut; hän on kaukana, toverienne saavuttamattomissa."

Ovela Kettu nauroi kylmän halveksivasti vastatessaan: "Kun valkoinen mies kuolee, luulee hän päässeensä rauhaan; mutta punaiset miehet osaavat kiduttaa vihollistensa henkiäkin. Missä on hänen ruumiinsa? Antakaa huroneille hänen päänahkansa!"

"Hän ei ole kuollut, vaan paennut."

Magua pudisti päätään epäluuloisesti:

"Onko hän lintu, joka levittää siipensä, tai onko hän kala, joka ui hengittämättä? Valkoinen päällikkö lukee kirjojaan ja luulee huroneja hulluiksi!"

"Vaikkei 'Pitkä Pyssy' olekaan kala, osaa hän kuitenkin uida. Hän kiiti virtaa alas, kun kaikki ruuti oli ammuttu ja kun huronien silmät olivat pilven takana."

"Ja miksi jäi valkoinen päällikkö tänne?" uteli yhä epäilevä intiaani. "Onko hän kivi, joka vajoaa pohjaan, vai polttaako päänahka hänen päälakeaan?"

"Teidän koskeen pudonnut toverinne, jos hänessä vielä olisi henkeä, voisi todistaa, etten minä ole mikään kivi", vastasi kiukustunut nuorukainen käyttäen harmissaan pöyhkeilevää puhetapaa, joka oli parhaiten omiansa herättämään intiaanin ihailua. "Valkoisen miehen mielestä vain pelkurit jättävät naisensa."

Magua mutisi muutamia kuulumattomia sanoja hampaittensa välistä, ennenkuin jatkoi ääneensä:

"Osaavatko delavarit uidakin yhtä hyvin kuin ryömiä pensaissa? Missä on
Suuri Käärme?"

Duncan, joka näistä kanadalaisista nimityksistä huomasi vihollistensa tuntevan hänen äskeiset kumppaninsa paljon paremmin kuin hän itse, vastasi viivytellen:

"Hänkin meni alas virran mukana."

"Eikö 'Nopea Hirvi' ole täällä?"

"En tiedä ketä sanotte 'Nopeaksi Hirveksi'", vastasi Duncan, joka mielellään käytti hyväkseen jokaista viivytyksen aihetta.

"Unkasia", selitti Magua lausuen tuon delavarinimen vieläkin vaivalloisemmin kuin englanninkieliset sanansa. "Valkoinen mies sanoo 'Hyppivä Sarvas', kun hän tarkoittaa nuorta mohikaania."

"Olemme jonkin verran sekaantuneet nimissä, Ovela Kettu", selitti Duncan toivoen saavansa aikaan väittelyn. "Ranskalaiset tarkoittavat sarvaalla naaraspuolista saksanhirveä ja metsäkauriilla urospuolista; hirvi on taas oikea nimitys, kun puhutaan sen lajin suurimmasta sarviniekasta."

"Saattaa olla niin", mutisi intiaani omalla kielellään; "kalpeanaamathan ovat lörpötteleviä naisia, sillä heillä on kaksi sanaa jokaiselle seikalle, kun sitä vastoin punanahka panee äänensä soinnun puhumaan puolestaan." Muuttaen sitten puhetapaa hän jatkoi tietämättömien opettajiensa puutteelliseen nimistöön vedoten: "Sarvas on nopea, mutta heikko; hirvi nopea, mutta väkevä, ja 'Käärmeen' poika on 'Nopea Hirvi'. Onko hän loikannut virran yli metsiin?"

"Jos te tarkoitatte nuorempaa delavaria, on hänkin mennyt virtaa alas."

Kun ei moisessa pakenemistavassa ollut mitään tavatonta intiaanista, otaksui Magua kuulemansa todeksi hitaasti, jotta yhä selvemmin tulisi ilmi, kuinka vähän arvoa hän olisi antanut tällaisille mitättömille vangeille. Mutta hänen tovereillaan oli ilmeisesti kokonaan toinen käsitys asiasta.

Huronit olivat odottaneet tämän lyhyen keskustelun tulosta heille ominaisella kärsivällisyydellä ja yhä kasvavan hiljaisuuden vallitessa, niin että lopulta oli koko joukko aivan äänettömänä. Kuu Heyward oli lakannut puhumasta, käänsivät he kaikki yhtenä miehenä silmänsä Maguaan, pyytäen tällä sanattomalla tavalla selitystä valkoisen miehen vastauksista. Heidän tulkkinsa viittasi virtaan ja ilmaisi heille tapausten kulun yhtä hyvin eleillään kuin harvoilla sanoillaan. Kun totuus yleisesti tajuttiin, villit päästivät kamalan ulvonnan, joka osoitti heidän suunnattoman pettymyksensä. Muutamat juoksivat raivoissaan veden partaalle hosuen ilmaa hurjin elein, toisten syljeskellessä virtaan kostaakseen sille sen otaksutun petoksen, jonka se oli muka tehnyt heidän tunnustettuja voittajanoikeuksiaan vastaan. Muutamat taas, jotka tuskin kuuluivat joukkion heikoimpiin tai lempeimpiin, loivat heidän valtaansa jääneihin vankeihin synkkiä silmäyksiä, joissa vain totunnainen itsehillintä esti mitä julmimpia intohimoja puhkeamasta kokonaan näkyviin, kun taas pari ilmaisi vihamielisiä tunteitaan uhkaavin elein, joita vastaan ei sisarusten sukupuoli eikä kauneus ollut minään turvana. Nuori sotilas teki epätoivoisen mutta turhan yrityksen juosta Alicen luo nähdessään erään villin mustan käden kietoutuneen neidon hartioilla liehuviin uhkeihin hiuksiin ja puukon kiertävän päätä, josta ne valuivat valtoinaan alas ikäänkuin osoittaen sitä kauhistavaa tapaa, millä tuo suloinen pää oli pian kadottava ihanan koristuksensa. Mutta hänen kätensä olivat sidotut, ja pieninkin liikahdus sai nuoraa pitelevän väkevän intiaanin kouran tarttumaan hänen olkapäihinsä tiukasti kuin ruuvipusertimeen. Välittömästi tajuten, kuinka hyödytön olisi taistelu niin suurta ylivoimaa vastaan, hän alistui kohtaloonsa, rohkaisten heikompia seuralaisiaan hiljaa ja lempeästi vakuuttaen, että alkuasukkaat uhkailevat usein enemmän hirmutöillä kuin tekevät niitä.

Mutta vaikka Duncan turvautuikin tällaisiin lohdutuksen sanoihin vaimentaakseen sisarusten pelkoa, ei hän kuitenkaan ollut kyllin yksinkertainen itseään pettääkseen. Hän tiesi vallan hyvin, että intiaanipäällikön arvovalta nojautui niin vähän totunnaisiin tapoihin ja sovinnaisuuksiin, että sitä piti useammin pystyssä ruumiillinen voima kuin mikään hänen henkinen ylemmyytensä. Vaara oli siis sitä suurempi, mitä enemmän villejä oli heidän ympärillään. Heidän näennäisesti tunnustetun johtajansa jyrkimmänkin käskyn saattoi minä hetkenä tahansa rikkoa joku raaka tuittupää, jota halutti uhrata vanki tai kaksi jonkun kuolleen ystävänsä tai sukulaisensa haamulle. Vaikka hän siis ulkonaisesti esiintyi tyynenä ja lujana, syöksähti sydän hänen kurkkuunsa aina, kun joku heidän hurjista vangitsijoistaan astui tavallista lähemmäksi avuttomia sisaruksia tai kiinnitti synkän, harhailevan katseensa noihin hentoihin olentoihin, jotka olivat liian heikkoja yrittääkseen pienintäkään vastarintaa.

Hänen pelkonsa hupeni kuitenkin paljon, kun hän näki johtajan kutsuneen soturinsa ympärilleen neuvotteluun. Heidän keskustelunsa oli lyhyt, ja useimpain äänettömyydestä päättäen oli sen tuloskin yksimielinen. Harvojen puhujain lukuisista viittauksista Webbin leiriä kohti saattoi nähdä heidän pelkäävän vaaraa silta taholta. Tämä syy epäilemättä kiirehti heidän päätöstään samoin kuin heidän myöhempiäkin tekojaan.

Tämän lyhyen neuvottelun aikana sai Heyward hengittää helpommin ahdistavimmasta pelosta vapauduttuaan ja samalla ihmetellä sitä varovaista tapaa, millä huronit olivat lähestyneet saarta vihollisuuksien lakattuakin.

On jo mainittu, että saaren yläpuolen muodosti alaston kallio, jossa ei ollut muuta suojaa kuin muutamia harvoja veden tuomia tukkeja. Villit olivat valinneet tämän kohdan noustakseen maihin kannettuaan ensin veneen ohi putouksen metsän läpi tätä tarkoitusta varten. Sijoitettuaan aseensa pieneen purteen suunnilleen kaksitoista miestä oli tarttunut sen sivuihin ja antautunut sen vietäväksi virrassa, ja pari taitavinta soturia koetti ohjata alusta paikoista, joista he saattoivat nähdä vaarallisen reitin. Näin he pääsivät kuin pääsivätkin saaren kärkeen kohdasta, joka oli osoittautunut niin kohtalokkaaksi heidän uskaliaille edeltäjilleen, ja heillä oli nyt hyötyä suuremmasta lukumäärästään ja tuliaseistaan. Duncanille selvisi tämä maihinnousutapa täydelleen nähdessään heidän kantavan nyt tuon keveän kanootin kallion yläpäästä ja laskevan sen jälleen veteen lähelle ulomman luolan suuta. Heti kun tämä muutto oli suoritettu, johtaja viittoili vankeja laskeutumaan rantaan ]a astumaan veneeseen.

Kun kaikki vastustelu oli mahdotonta ja kaikki vastaansanomiset hyödyttömiä, näytti Heyward esimerkkiä kohtaloonsa alistumisesta käymällä ensimmäisenä purteen, missä hän pian istui sisarusten ja yhä hämmästelevän Davidin seurassa. Vaikka huronit eivät luonnollisesti tunteneetkaan virran pyörteiden ja kuohupaikkojen välisiä tyynivetisiä kulkuväyliä, he olivat sentään kyllin selvillä koskenlaskusta yleensä tehdäkseen suurempia virheitä. Kun veneen ohjaajaksi valittu soturi oli asettunut paikoilleen, heittäytyi koko joukko jälleen virtaan, kanootti kiiti alas vuolletta ja muutamien hetkien kuluttua olivat vangit joen eteläisellä rannalla, melkein vastapäätä sitä kohtaa, minne he edellisenä iltana olivat saapuneet.

Täällä pidettiin toinen lyhyt, mutta vakava neuvottelu, minkä kestäessä hevoset, joiden pelko oli ollut suurimpana syynä heidän onnettomuuteensa, tuotiin metsän peitosta tälle turvalliselle kokoontumispaikalle. Joukkue jakautui nyt kahtia. Tuo usein puheena ollut kookas päällikkö nousi Heywardin hevosen selkään ja ohjasi kulkunsa pääjoukon seuraamana suoraan poikki virran häviten pian metsään ja jättäen vangit kuuden villin ja näiden johtajan Ovelan Ketun huostaan. Duncan katseli kaikkia heidän toimiaan kasvavalla levottomuudella. Villien epätavallisesta lempeydestä hän oli saanut aihetta siihen mairittelevaan luuloon, että hänet oli säästetty jätettäväksi vangittuna Montcalmille. Kun hätään joutuneiden ajatukset harvoin lepäävät ja kun mielikuvitus ei ole koskaan eloisampi kuin silloin, kun sitä kiihoittaa toivo, vaikka kuinkakin heikko ja kaukainen, oli hän myöskin aavistellut käytettävän hyväksi Munron isäntunteita ja siten häntä houkuteltavan poikkeamaan velvollisuudestaan kuningasta kohtaan. Sillä vaikka ranskalaisten ylipäällikkö oli hyvässä maineessa urhoollisena ja toimeliaana miehenä, pidettiin häntä varsin taitavana valtiollisten juonien punojana, joka ei aina pitänyt lukua siveysopin tärkeimmistä säännöistä, mistä poikkeaminen oli varsin tavallista tämän ajan eurooppalaisessa valtiollisessa elämässä.

Kaikki nämä nopeat ja kekseliäät ajatusrakennelmat voittajien käytös hävitti. Ison soturin joukkue ohjasi kulkunsa kohti Horikanin eteläpäätä, eikä majurilla ja hänen tovereillaan ollut muuta odotettavana kuin jäädä villien herrojensa toivottomaan vankeuteen. Tuskaisena hän valmistui kuulemaan pahinta, ja aikoen hädän tullen turvautua kullan voimaan hän voitti vastenmielisyytensä ja pyrki keskusteluun Maguan kanssa. Kääntyen entisen oppaansa puoleen, joka nyt esiintyi sellaisena mahtipontisena käskijänä, että selvästi näki hänen johtavan matkueen vastaisia liikkeitä, virkkoi hän niin ystävällisesti ja luottavasti kuin suinkin saattoi:

"Minä tahtoisin sanoa Magualle jotakin, jota vain suuren päällikön sopii kuulla."

Intiaani loi halveksivan katseen nuoreen sotilaaseen vastatessaan:

"Puhukaa, puilla ei ole korvia!"

"Mutta punaiset huronit eivät ole kuuroja, ja keskustelu, joka sopii kansakunnan suurille miehille, päihdyttäisi nuoret soturit. Ellei Magua tahdo kuunnella, osaa kuninkaan upseeri vaietakin."

Villi lausui huolettomasti muutamia sanoja tovereilleen, jotka kömpelöllä tavallaan kunnostivat ratsuhevosia sisarusten käytettäväksi, ja siirtyi hiukan syrjään samalla varovasti viitaten Heywardia seuraamaan.

"Nyt puhukaa", virkkoi hän sitten; "jos sananne ovat sellaisia, että
Magua viitsii niitä kuunnella."

"Ovela Kettu on osoittanut ansainneensa sen kunnioittavan nimen, jonka hänen kanadalaiset isänsä ovat hänelle antaneet", aloitti Heyward. "Minä näen hänen viisautensa ja kaiken, mitä hän on tehnyt puolestamme, ja minä olen sen muistava, kun palkitsemisen hetki on lyönyt. Niin! Kettu on todistanut, ettei hän ole ainoastaan suuri päällikkö neuvotteluissa, vaan että hän myöskin osaa pettää vihollisensa!"

"Mitä on sitten Ovela Kettu tehnyt?" kysyi intiaani kylmästi.

"Mitä! Eikö hän nähnyt, että metsät olivat täynnä väijyviä vihollisparvia ja ettei Käärmekään olisi voinut pujahtaa niiden ohi joutumatta keksityksi? Ja eikö hän sitten eksynyt polulta sokaistakseen huronien silmät? Eikö hän sanonut menevänsä takaisin heimonsa luo, joka oli kohdellut häntä huonosti ja ajanut hänet teltoistaan kuin koiran? Ja kun me näimme, mitä hän aikoi tehdä, emmekö me auttaneet häntä pitämällä väärää naamaa, jotta huronit luulisivat valkoisen miehen katsovan ystäväänsä vihollisekseen! Eikö kaikki tämä ole totta? Ja kun Ovela Kettu oli viisaudellaan sulkenut kansansa silmät ja tukkinut sen korvat, eivätkö he unohtaneet tehneensä hänelle kerran vääryyttä ja pakottaneensa häntä pakenemaan mohokkien luo? Ja eivätkö he jättäneet häntä ja vankeja virran etelärannalle, itse mennessään hulluuksissaan pohjoiseen päin? Eikö Kettu aikonut kääntyä revon tavoin entisille jäljilleen ja viedä tuolle rikkaalle harmaapäiselle skotlantilaiselle hänen tyttärensä? Niin, Magua, minä näen sen kaiken, ja minä olen jo miettinyt, miten palkita sellaista viisautta ja kuntoa. Ensiksikin on William Henrikin päällikkö antava sellaisesta palveluksesta lahjoja, jotka ovat suuren päällikön arvon mukaisia. Maguan rintaraha ei ole enää oleva tinaa, vaan taottua kultaa; hänen ruutisarvensa on oleva aina täpötäynnä; rahoja on kilisevä niin viljalti hänen kukkarossaan kuin näkyy piikiviä Horikanin rannoilla; ja metsäkauris on nuoleva hänen kättään, sillä se tietää olevan turhaa paeta pyssyä, jota hän kantaa! Mitä taas minuun tulee, en todellakaan tiedä, miten voittaisin skotlantilaisen anteliaisuuden, mutta minä — niin — minä annan…"

"Mitä antaa nuori päällikkö, joka tulee auringon maasta", kysyi huroni huomatessaan Heywardin epäröivän päättää palkintoluettelonsa jollakin, joka muodostaisi intiaanin toiveiden huipun.

"Hän panee niin paljon tulivettä vuotamaan suolaisen järven saarilta Maguan teltan eteen, että intiaanin sydän tulee keveämmäksi kuin mesilinnun höyhen ja hänen henkäyksensä suloisemmaksi kuin villin kuusaman tuoksu."

Kettu oli kuunnellut vakavana Heywardin jatkaessa hitaasti viekasta puhettaan. Kun nuori mies viittasi petokseen, jota hän otaksui intiaanin harjoittaneen omaa kansaansa kohtaan, verhoutuivat kuuntelijan kasvot mietteliään varovaiseen ilmeeseen. Kun Duncan puhui vääryydestä, jonka hän muka uskoi ajaneen huronin synnyinheimonsa mailta, välähti sellainen voimakas hillittömän julmuuden salama intiaanin silmistä, että uskalias puhuja huomasi osuneensa oikeaan kieleen. Ja kun hän oli ennättänyt kohtaan, missä hän niin taitavasti yhdisti kostonjanon voitonhimoon, oli hän ainakin saanut villin seuraamaan ajatustaan mitä syvimmällä tarkkaavaisuudella. Ovelan Ketun kysymys oli ollut tyyni ja kaikella intiaanin arvokkuudella tehty, mutta kuuntelijan tuumiskelevasta ilmeestä näkyi selvästi, että vastaus oli mitä taitavimmin osattu. Huroni mietti hetkisen ja viitaten sitten alkeellisella tavalla sidottuun haavoitettuun olkapäähänsä hän kysäisi hieman jyrkästi:

"Tekevätkö ystävät moisia merkkejä?"

"Voiko 'Pitkä Pyssy' noin lievästi satuttaa vihollista?"

"Ryömivätkö delavarit käärmeiden tavoin niiden kimppuun, joita he rakastavat, kietoutuen käppyrään iskeäkseen?"

"Olisiko 'Suuri Käärme' sallinut liikahdustensa tulla sen korviin, jonka hän olisi toivonut olevan kuuron?"

"Polttaako valkoinen päällikkö ruutinsa veljiensä kasvoihin?"

"Erehtyykö hän koskaan maalistaan, kun hän tosiaankin tahtoo tappaa?" vastasi Duncan vetäen suunsa hyvin uskottavaan halveksivaan hymyyn.

Uusi pitkä ja miettimiselle omistettu äänettömyys seurasi näitä teräviä kysymyksiä ja sattuvia vastauksia. Duncan näki intiaanin epäröivän. Täydentääkseen voittoansa hän aikoi juuri uudelleen luetella palkinnot, kun Magua teki merkitsevän eleen ja virkkoi:

"Riittää. Kettu on viisas päällikkö, ja kohta nähdään, mitä hän tekee.
Menkää ja pitäkää suunne kiinni. Kun Magua puhuu, on aika vastata."

Heyward, joka huomasi puhetoverinsa silmien tarkkaan suuntautuneen muuhun joukkoon, peräytyi nopeasti, jottei uskottaisi hänen solmineen joitakin epäilyttäviä sopimuksia johtajan kanssa. Magua läheni hevosia ja oli olevinaan kovin tyytyväinen kumppaniensa ahkeruuteen ja kekseliäisyyteen. Hän viittasi sitten Heywardia auttamaan sisaruksia satulaan, sillä hän alentui harvoin käyttämään englanninkieltä, paitsi jonkin erikoisen tärkeän seikan pakottamana.

Koska Duncan ei keksinyt veruketta enempään vitkasteluun, hänen täytyi vastoin tahtoaan totella. Täyttäessään tehtäväänsä hän kuiskasi heräävistä toiveistaan vapiseville tytöille, jotka peläten kohtaavansa vangitsijainsa villejä kasvoja harvoin nostivat katseensa maasta. Ison päällikön seuralaiset olivat ottaneet Davidin tamman, joten sen omistajan oli kuten Duncaninkin pakko kävellä. Tämä jälkimmäinen ei niinkään suuresti pahoitellut sitä seikkaa, koska hän ehkä kävellen saattoi hidastuttaa matkueen vauhtia, ja hän loi yhä kaihoavia katseita Edward-linnaan päin turhaan toivoen kuulevansa siltä suunnalta ääniä, jotka ilmoittaisivat avun joutuvan.

Kun kaikki oli valmiina, antoi Magua merkin lähtöön, asettuen itse joukkueen etunenään johtamaan matkaa. Häntä lähinnä kulki David, joka vähitellen oli täydellisesti tointunut tajuamaan nykyisen tilansa samalla kun hänen haavansa vaikutukset tuntuivat yhä vähenevän. Sisarukset ratsastivat hänen jäljissään, Heyward astui näiden rinnalla, ja intiaanit parveilivat retkeläisten sivuilla ja takana vartioiden kaikkia väsymättömän valppaina.

Tällä tavalla he matkasivat häiriintymättömän hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin Heyward lausui muutamia rohkaisevia sanoja tytöille tai milloin David purki sielunsa tuskia surkeihin huudahduksiin, jotka oli tarkoitettu ilmaisemaan nöyrää kohtaloon alistumista. Heidän kulkunsa kävi kohti etelää ja melkein vastakkaiseen suuntaan William Henrikiin johtavasta tiestä. Vaikka siis Magua näennäisesti yhä noudattikin voittajien alkuperäistä suunnitelmaa, ei Heyward kuitenkaan voinut uskoa viekoittelevien tarjoustensa niin pian unohtuneen; ja hän tunsi intiaanipolun mutkat liian hyvin otaksuakseen sen näennäisen suunnan vievän suoraan päämäärään, mikäli nyt kavaluutta lainkaan tarvittiin. Peninkulma peninkulmalta kuljettiin kuitenkin tällä tuskallisella tavalla läpi rannattomien metsien, eikä matkasta näyttänyt tulevan loppua lainkaan. Heyward tarkkasi aurinkoa, kun se keskipäivän korkeudesta valoi säteitään läpi puiden oksien, ja odotti kärsimättömänä hetkeä, jolloin Maguan viekkaus muuttaisi heidän kulkunsa hänen toiveitaan vastaavampaan suuntaan. Joskus hän ajatteli varovaisen villin epäilevän pääsemistään rauhassa Montcalmin sotajoukon ohi ja ohjaavan matkuetta erästä tunnettua raja-asutusta kohti, missä muuan huomattava kruunun upseeri ja Kuuden Kansakunnan suosittu ystävä hoiti laajoja alueitaan asuen myös siellä. Joutuminen Sir William Johnsonin käsiin oli paljoa parempi kuin häviäminen Kanadan erämaihin, mutta edellisenkin tarkoitusperän saavuttamiseksi olisi vielä pakko matkata metsässä monta väsyttävää peninkulmaa, jokaisen askelen viedessä häntä kauemmaksi sotanäyttämöltä ja siis myöskin paikalta, mihin ei ainoastaan kunnia, vaan myös velvollisuus oli hänet kiinnittänyt.

Cora yksin muisti metsästäjän antamat ohjeet eronhetkellä, ja missä vain tilaisuutta tarjoutui, hän ojensi kätensä taivuttaakseen sivulle oksia, jotka tulivat hänen ulottuvilleen. Mutta intiaanien valppaus teki tämän merkinantotoimen sekä vaikeaksi että vaaralliseksi. Usein hän luopui aikeestaan kohdatessaan heidän tutkivat silmänsä juuri silloin, kun piti teeskennellä pelästymistä, jota hän ei tuntenut, ja panna samalla käsi suorittamaan jokin naisellinen säikähtymistä ilmaiseva ele. Kerran, ja vain kerran, hän onnistui täydellisesti, kun hän taittoi erään suuren sumakkipuun oksan ja äkillisestä mielijohteesta pudotti samassa silmänräpäyksessä hansikkaansa. Tämän mahdollisille etsijöille tarkoitetun merkin huomasi muuan hänen saattajansa, joka ojensi hansikkaan hänelle takaisin, taittoi pensaan muutkin oksat kuin tuo kaikki olisi johtunut jonkin metsänotuksen kömpelöstä liikehtimisestä viidakossa ja sitten laski kätensä kirveelleen katsoen samalla siksi merkitsevästi tyttöön, että hän kerrassaan lopetti heidän tiensä salavihkaisen viitoittamisen.

Kun molemmissa intiaanijoukoissa hevoset painoivat kavioittensa jälkiä maahan, tämä keskeytys hävitti kaikki muutkin mahdolliset toiveet saada avustajat ohjatuksi merkitsemällä kulkusuunta oikealle tielle.

Heyward olisi usein halunnut tehdä vastaväitteitä, jos Maguan synkkä vaiteliaisuus olisi häntä siihen vähääkään rohkaissut. Mutta koko tänä aikana villi käänsi harvoin katseensa seuraajiinsa, eikä koskaan puhunut. Ainoana oppaanaan aurinko tai sellaiset salaiset merkit, jotka vain terävänäköinen alkuasukas tuntee, hän kulki läpi honkasalojen, poikki pienten hedelmällisten laaksojen, yli purojen ja aaltoilevien kumpujen vaistomaisen varmasti ja melkein yhtä suoraan kuin lintu. Hän ei tuntunut koskaan epäröivän. Hänen nopeuttaan ja varmuuttaan ei näyttänyt erikoisemmin haittaavan, näkikö hän polkua edessään. Väsymys ei näyttänyt häneen lainkaan pystyvän. Milloin tahansa menehtyneet matkustajat nostivat silmänsä kuivuneista lehdistä, joiden yli he kulkivat, huomasivat he hänen mustan ruumiinsa ailahtelevan puunrunkojen lomitse, hänen päänsä olevan muuttumattomasti samassa eteenpäin tähtäävässä asennossa, ja hänen hiustukkoonsa kiinnitetyn keveän sulan liehuvan ilmavirrassa, jonka vain oman liikkeen nopeus oli synnyttänyt.

Mutta kaikella tällä kiireellä ja hellittämättömällä ponnistuksella oli päämääränsä. Kuljettuaan poikki matalan laakson, jonka läpi soliseva puro polveili, hän nousi äkkiä eräälle niin jyrkälle ja vaikeapääsyiselle kummulle, että sisarusten oli pakko laskeutua satulasta voidakseen seurata. Saavuttuaan huipulle he näkivät olevansa tasaisella tanterella, jossa kasvoi harvassa puita, ja erään tuollaisen puun juurelle oli Magua oikaissut mustan ruhonsa, hänkin mielellään etsien lepoa, jota koko matkue niin kipeästi kaipasi.