Read synchronized with  English  French  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

         Nyt immyt, pelko pois!
    Hymyilyin hellin pilvet karkoita,
    mi kirkkaan otsas peittää.

Agrippinan Kuolema.

Äkillinen ja melkein kuin taikakeinoin tapahtunut muutos taistelun jännittävästä telmeestä hiljaisuuteen, joka nyt vallitsi hänen ympärillään, vaikutti Heywardin kiihtyneeseen mielikuvitukseen voimakkaan unen tavoin. Vaikka kaikki nähdyt kuvat ja tapaukset olivat syvään painuneet hänen muistiinsa, tuntui hänestä vaikealta uskoa niitä tosiksi. Tietämättä mitään miesten kohtalosta, jotka olivat turvautuneet vuolaan virran apuun, hän ensiksi kuunteli tarkoin jotakin merkkiä tai hälytyshuutoa, joka ilmoittaisi heidän uskaliaan yrityksensä hyvän tai huonon menestyksen. Hänen odotuksensa oli kuitenkin turha, sillä Unkasin hävittyä oli viimeinenkin merkki seikkailijoista kadonnut, ja hän oli jäänyt täydelliseen epävarmuuteen heidän vaiheistaan.

Sellaisen tuskallisen epätietoisuuden hetkellä Duncan katseli rohkeasti ympärilleen, etsimättä kallioiden suojaa, jotka vähäistä aikaisemmin olivat olleet niin tarpeellisia hänen turvallisuudelleen. Jokainen ponnistus keksiä merkkiä piiloutuneiden vihollisten suunnittelemasta hyökkäyksestä oli kuitenkin yhtä tulokseton kuin hänen äskeisten kumppaniensa kohtalon tutkiminen. Virran metsäiset rannat näyttivät jälleen elollisten olentojen hylkäämiltä. Sankassa metsässä kajahdelleet hälyäänet olivat vaimentuneet ja jäljelle oli jäänyt vetten pauhu, joka ilmavirroista johtuen kuului korviin milloin voimakkaammin, milloin heikommin. Muuan kalasääski, joka erään kuivuneen hongan ylimmäisillä oksilla istuen oli hyvässä turvassa katsellut taistelua, lehahti nyt lentoon korkealta rosoiselta orreltaan ja leijaili laajoin kierroksin kohti saalistansa, samalla kuin närhi, jonka meluisa ääni oli hukkunut ja vaientunut villien kovaan kirkunaan, uskalsi jälleen päästellä ääniä rämeästä kurkustaan tuntien uudelleen hallitsevansa tätä erämaan saloa. Näistä hiljaisen maiseman luonnollisista näyistä ja äänistä Duncan sai toivon hivenen ja hän alkoi kerätä voimia uusiin ponnistuksiin kuvitellen mielessään niiden menestyvän.

"Huroneja ei näy", sanoi hän Davidille, joka ei vielä ollut lähimainkaan toipunut saamansa huumaavan iskun seurauksista, "piilottautukaamme luolaan ja heittäkäämme loput Kaitselmuksen huomaan."

"Minä muistelen yhtyneeni kahden suloisen tytön kanssa kohottamaan äänet kiitokseen ja ylistykseen", vastasi hämmentynyt laulunopettaja, "mutta siitä hetkestä lähtien on minua ankarasti etsiskelty syntieni tähden. Minut petti ensiksi uni ja sitten korviani repelivät niin räikeät äänet, että luulin jo aikojen täyttymyksen tulleen ja luonnon unohtaneen sopusointunsa."

"Miesparka! Teidän oma aikanne oli todellakin lähellä täyttymystänsä! Mutta nouskaahan nyt ja seuratkaa minua, minä johdatan teidät sellaiseen paikkaan, missä kuulette vain oman virrenveisuunne."

"Putouksen kohinassa on sointua, ja suuren veden pauhina on suloista korville", puheli David kuin kuumehoureessa painaen kättään otsaansa. "Mutta eikö ympärillämme kuulu kirkunaa ja huutoa, aivan niinkuin kadotettujen henget…"

"Ei enää, ei enää", Heyward keskeytti kärsimättömänä, "ne ovat lakanneet, ja nekin, jotka niitä päästivät, ovat, Jumalan kiitos, luullakseni myöskin menneet tiehensä! Kaikki muu paitsi vesi on hiljaista ja rauhallista; sisään siis, paikkaan, missä voitte päästää rakkaita, sointuvia säveleitä, joita mielellänne kuuntelette."

David hymyili surullisesti, vaikka hänen kasvonsa välähtivätkin mielihyvästä, kun hänen rakkaaseen kutsumukseensa viitattiin. Hän ei aikaillut sen enempää, vaan salli majurin viedä hänet luolaan, joka takasi hänen väsyneille hermoilleen sulaa virkistystä, ja toverinsa käsivarteen nojaten hän astui kapealle oviaukolle. Duncan asetteli huolellisesti oksia käytävän suuhun peittääkseen kulkutien pienimmätkin jäljet. Tämän heikon etuvarustuksen taakse hän kiinnitti metsäläisten jättämät vaipat, jotka pimittivät luolan sisäkulman, toisen, ulomman osan saadessa himmeätä valoa siitä ahtaasta rotkosta, jota pitkin virran toinen haara kohisten syöksyi, yhtyäkseen muutamia syliä alempana sisarhaaraansa.

^Minä en hyväksy alkuasukasten periaatetta antautua ilman taistelua, jos olosuhteet näyttävät toivottomilla", hän puheli näitä varustuksiaan laitellessaan. "Meidän toimintaohjeemme, joka sanoo: 'Toivo niin kauan kuin elät,' on paljoa lohdullisempi ja sopivampi sotilaan mielelle. Teille, Cora, ei minun tarvitse tuhlata tyhjiä rohkaisunsanoja, sillä teidän lujuutenne ja himmentymätön järkenne opettavat teille kyllä kaikki, mikä on sukupuolellenne mahdollista, mutta voimmeko kuivata tuon povellanne itkevän ja vapisevan lapsen kyyneleet?"

"Olen tyyntynyt, Duncan", sanoi Alice nousten sisarensa sylistä ja pakottautuen levollisen näköiseksi kyynelet silmissä. "Tässä piilopaikassa olemme varmastikin turvassa ja suojassa tarvitsematta pelätä yllätystä. Voimme toivoa kaikkea hyvää jaloilta miehiltä, jotka ovat jo niin paljon tehneet hyväksemme."

"Nyt puhuu lempeä Alicemme Munron tyttären tavoin!" virkkoi Heyward pysähtyen puristamaan hänen kättään mennessään luolan ulommalle aukolle. "Kaksi moista rohkeuden esikuvaa silmiensä edessä olisi miehen häpeällistä olla muuta kuin sankari." Sitten hän istuutui keskelle luolaa suonenvedontapaisesti puristaen kädessään ainoata pistooliaan, ja hänen rypistetyt, uhkaavat kulmansa kertoivat hänen päätöksensä synkästä epätoivosta. "Huronit, jos he tulevat, eivät anasta asemaamme niin helposti kuin luulevat", hän mutisi itsekseen ja laskien päänsä kalliota vasten hän näytti odottavan tapausten kulkua kärsivällisenä, vaikka hän lakkaamatta tähysteli heidän turvapaikkansa avonaisia käytävää kohti.

Kun hänen äänensä viimeinen kaiku oli kuollut, seurasi syvä, pitkä, melkein äänetön hiljaisuus. Raikas aamuilma oli tunkeutunut luolaan vaikuttaen vähitellen virkistävästi sen asukkaiden mieliin. Kun hetki hetken jälkeen kului jättäen heidät häiritsemättömään rauhaan, toivo tunkeutui salaa kunkin rintaan, vaikka kaikista tuntuikin vastenmieliseltä lausua julki hartaita odotuksia, jotka seuraava silmänräpäys saattoi niin kaameasti hävittää.

David yksin ei joutunut näille vaihteleville mielenliikkeille alttiiksi. Oviaukosta pujahtanut valojuova väreili hänen kalpeilla kasvoillaan ja ulottui myös hänen pienen kirjansa lehdille, joita hän jälleen selaili etsien nähtävästi jotakin heidän tilaansa paremmin sopivaa virttä kuin ne, mitkä olivat tähän asti osuneet hänen silmiinsä. Otaksuttavasti hän oli koko ajan toiminut Duncanin lupaaman lohdutuksen aiheuttamassa hämmennyksessä. Vihdoinkin näytti hänen kärsivällinen etsimisensä saaneen palkintonsa, sillä ilman sen pitempiä selityksiä tai puolusteluja hän lausui ääneensä sanat "Isle of Wight", puhalsi pitkän lempeän soinnun pillistään ja kertasi sitten juuri mainitsemansa alkujuoksutukset omalla sointuvammalla äänellään.

"Eiköhän tuo ole vaarallista?" kysyi Cora kiinnittäen tummat silmänsä majuri Heywardiin.

"Miesparka! Hänen äänensä ei kuulu minnekään keskellä putousten pauhinaa", oli vastaus; "sitäpaitsi suo luola hänelle ystävällistä apuansa. Antakaamme hänen siis noudattaa mielitekoansa, koska siitä ei ole mitään vahinkoa."

"Isle of Wight!" toisti David kasvoillaan sama arvokkuus, jolla hän pitkät ajat oli tottunut hillitsemään opetettavainsa liian äänekkäät kuiskailut; "se on mainio sävel ja sovitettu lisäksi juhlallisiin sanoihin: laulettakoon se siis tarpeellisella kunnioituksella!"

Pidettyään hetken hengähdysvälin arvovaltansa kohottamiseksi antoi laulaja äänensä kuulua matalin, hymisevin, hiljalleen korvaan tunkeutuvin tavuin, siksi kunnes sen kaiku täytti koko ahtaan holvin soinnuilla, jotka ruumiillisen heikkouden takia vapiseva ja voimaton esitys teki moninkerroin vaikuttavaksi. Mutta sävelen kauneutta ei voinut esityksen heikkouskaan hävittää, ja pian sen lempeä viihdytys tunkeutui kaikkien kuulijain mieliin. Se ei lannistunut edes siitä kuningas Davidin psalmin surkeasta mukailusta, jonka laulaja oli valinnut muiden samanlaisten vuodatusten joukosta, vaan sointujen hyväilevä sulo sai typerät sanat unohduksiin. Alice kuivaili tietämättään kyyneleitään ja kiinnitti himmentyneet silmänsä Gamutin kalpeihin kasvoihin viattoman ihastuksen vallassa, jota hän ei teeskennellyt ja jota hän ei halunnut salata. Cora soi hyväksyvän hymyn juutalaisen ruhtinaan kaiman hurskaille harrastuksille, ja Heywardkin palautti pian vakavan, synkän katseensa luolan suulta ja käänsi sen lempeämpänä Davidiin ja niihin harhaileviin säteisiin, jotka tavantakaa pilkahtivat Alicen kosteista silmistä. Kuulijain ilmeinen suosio innostutti sävelten ystävää, jonka ääni saavutti vähitellen entisen voimansa ja laajuutensa, silti kadottamatta sitä liikuttavaa pehmeyttä, missä piili juuri sen salainen tenho. Ponnistaen uudistuneet voimansa äärimmilleen hän täytti nyt luolan holvit pitkin, täyteläisin soinnuin, kun ulkoa kajahti ulvonta, joka heti paikalla katkaisi hänen hartaan laulunsa ja tukahdutti äkkiä hänen äänensä, ikäänkuin hänen sydämensä olisi kirjaimellisesti hypähtänyt hänen kurkkuunsa.

"Me olemme hukassa!" huudahti Alice heittäytyen Coran syliin.

"Emme toki vielä!" lohdutti kiihtynyt ja yhä pelkäämätön Heyward; "huuto kuului saaren keskeltä ja kuolleiden toverien näkeminen aiheutti sen. Meitä ei ole vielä keksitty, ja vielä on siis toivon sijaa."

Niin heikko ja melkein epätoivoinen kuin pelastumisen mahdollisuus olikin, eivät Duncanin sanat olleet kuitenkaan tekemättä vaikutustaan, sillä ne palauttivat sisarusten voimia niin paljon, että he kykenivät äänettöminä odottamaan asioiden kehitystä. Toinen ulvonta seurasi pian ensimmäistä, minkä jälkeen oikea äänten myrsky kuului leviävän yli saaren, sen toisesta päästä toiseen, saavuttaen vihdoin luolan päällä törröttävän alastoman kallion, jonka laelta ensin villi riemuhuuto ja sitten siihen yhtyneet mitä kamalimmat kirkaisut ja rääkymiset vapisuttivat ilmaa tavalla, josta saattoi arvata niiden päästäjien olevan mitä julmimpia raakalaisia.

Äänet levisivät nopeasti joka haaralle heidän ympärilleen. Muutamat huhuilivat tovereilleen rannalta ja saivat vastaukset kukkulalta. Kirkaisuja kuului peloittavan läheltä molempia luolia yhdistävää käytävää, ja niihin yhtyi kumeita huutoja syvän rotkon pohjasta. Villi ulvonta oli tosiaankin niin nopeasti levinnyt kaikille puolille tuota alastonta kalliota, ettei levottomain kuulijain ollut lainkaan vaikeata kuvitella sen kuuluvan myös heidän alapuoleltaan, koska se kuului ylhäältä ja molemmilta sivuilta.

Kaiken tämän melun keskeltä kohosi yht'äkkiä valtava riemukiljahdus muutaman sylen päästä luolan peitetystä oviaukosta. Heyward kadotti kaiken toivon luullen jo, että heidät oli keksitty. Mutta tämä pelästys haihtui taas, kun hän kuuli äänten kerääntyvän lähemmäs sitä paikkaa, mihin valkea mies oli niin vastahakoisesti jättänyt pyssynsä. Kaikesta intiaanimurteiden sekamelskasta, jonka hän nyt saattoi selvästi erottaa, oli helppo tarkata ei ainoastaan yksityisiä sanoja, vaan kokonaisia kanadalaisranskaksi puhuttuja lauseita. Joukko ääniä oli yht'aikaa puhjennut huutamaan

"Pitkä Pyssy!"[6] saaden rantojen metsätkin kaikuna toistamaan nimeä, jonka Heyward vallan hyvin muisti vihollisten antaneen eräälle englantilaisten kuuluisalle tiedustelijalle ja metsästäjälle ja jonka omistaja — siitä hän nyt vasta pääsi selville — oli ollut juuri hänen äskeinen toverinsa.

"Pitkä Pyssy! Pitkä Pyssy!" kaikui suusta suuhun, kunnes koko joukko tuntui kerääntyneen voitonmerkin ympärille, joka näytti ilmoittavan sen pelätyn omistajan kuolleen. Meluisan neuvottelun jälkeen, jonka hurjat riemunpurkaukset tavantakaa keskeyttivät, he erosivat jälleen huudellen vihollisensa nimeä, jonka ruumiin, mikäli Heyward saattoi käsittää heidän huudoistaan, he toivoivat löytävänsä saaren jonkin rotkon pohjasta. "Nyt", kuiskasi hän vapiseville sisaruksille, "nyt on tuskallisen epävarmuuden hetki käsillä. Jos meidän piilopaikkamme jää huomaamatta tämän etsiskelyn aikana, olemme vielä turvassa! Joka tapauksessa saamme vihollisten puheiden mukaan olla vakuutetut siitä, että ystävämme ovat päässeet pakoon, ja kahden lyhyen tunnin kuluttua voimme ruveta odottamaan Webbin apua."

Seurasi sitten muutamien minuuttien peloittava hiljaisuus, jonka kestäessä Heyward älysi villien toimittavan etsintäänsä valppaammin ja järjestelmällisemmin. Useammin kuin kerran hän saattoi erottaa heidän askelensa, kun he potkaisivat aukon tukkeeksi asetettua risukimppua saaden kuihtuneet lehdet kahahtamaan ja oksat risahtamaan. Vihdoin siirtyi kimppu hiukan paikaltaan, vaipan kulma laskeutui, ja heikko valojuova pilkahti luolan sisäosaan. Cora puristi Alicea rintaansa vasten kuolemanpelossa, ja Duncan hypähti seisaalleen. Samassa kajahti huuto, joka tuntui tulevan kallion sisuksista ja joka ilmaisi vihollisten lopultakin tunkeutuneen viereiseen luolaan. Pian todisti äänten lukuisuus ja voima koko joukkion kerääntyneen tähän salaiseen paikkaan tai sen lähistölle.

Koska molempain luolain sisäkäytävät olivat niin lähekkäin, asettui Duncan, pitäen pelastumista selvänä mahdottomuutena, seuralaistensa Davidin ja sisarusten sekä mahdollisten ryntääjien väliin hyökkäyksen varalta. Epätoivoisena tilastaan hän veti lähemmäksi sitä keveätä varustusta, joka vain muutamien jalkojen päässä erotti hänet julmista vainoojistaan, ja sovittaen kasvonsa syntyneeseen tilapäiseen aukkoon hän alkoi epätoivon herättämällä välinpitämättömyydellä tarkastella heidän liikkeitään.

Hänen kätensä ulottuvilla oli erään jättiläismäisen intiaanin jykevä olka, ja juuri tämän intiaanin syvä ja käskevä ääni tuntui ohjaavan hänen toveriensa toimia. Hänen ohitseen taas saattoi Duncan nähdä vastakkaiseen holviin, joka oli täynnä metsästäjän vaatimattomia tavaroita penkovia ja ryöstäviä villejä. Davidin haava oli antanut vuodelehville värin, jonka alkuasukkaat vallan hyvin erottivat. Nähdessään tämän menestyksensä todisteen he päästivät ulvonnan, samanlaisen, kuin koirat, jotka kadotetut jäljet löydettyään älähtävät yhteiseen ulinaan. Tämän voitonkirkunan jälkeen he raastoivat luolan tuoksuvan vuoteen hajalle ja kantoivat oksat käytävään, missä he niitä ravistelivat ja viskoivat joka haaralle, ikäänkuin olisivat epäilleet niissä yhä piileskelevän miehen, jota he olivat niin kauan vihanneet ja pelänneet. Muuan hurja, julmannäköinen soturi lähestyi päällikköä kantamus oksia mukanaan ja osoittaen riemuissaan niitä tummanpunaisia täpliä, joita niissä oli runsaasti, hän tulkitsi iloaan intiaaniulvahduksin, joiden tarkoituksen vain Heyward tajusi kuullessaan usein toistettavan nimeä "Pitkä Pyssy". Herettyään riemustaan soturi heitti varvut siihen pieneen kasaan, jonka Duncan oli rakentanut toisen luolan oviaukon eteen, ja peitti siten näköalan. Hänen esimerkkiään seurasivat muut, jotka metsästäjän luolasta oksat kannettuaan läjäsivät ne yhteen kohtaan siten tietämättään lisäten etsittäväinsä turvallisuutta. Varustuksen heikkous oli juuri sen pääansio, sillä ei kukaan tullut penkoneeksi risukasaa, jonka kaikki luulivat tällä kiireen ja sekamelskan hetkellä tilapäisesti syntyneen heidän oman joukkonsa työnä

Kun vaipat pullistuivat ulkopuolisesta kuormituksesta ja kun oksat omasta painostaan puristuivat tiiviiksi kasaksi ovihalkeamaan, Duncan hengähti vielä kerran helpommin. Kevein askelin ja huojentunein sydämin hän palasi luolan keskikohdalle ja asettui entiselle paikalleen, mistä hän saattoi nähdä virranpuoleisen aukon. Hänen vielä liikehtiessään intiaanit lähtivät käytävästä yhtenä joukkona, ikäänkuin he olisivat kaikki muuttaneet päätöksensä yht'aikaa, ja kuuluivat parhaillaan syöksyvän saarta ylös jälleen sille niemekkeelle, mistä he olivat alkuaan maalle nousseet. Täällä ilmoitti valittava huuto heidän jälleen kerääntyneen kaatuneiden kumppaniensa ruumiiden ympärille.

Duncan rohkeni nyt katsahtaa seuralaisiinsa, sillä pahimman vaaran hetkellä hän oli pelännyt kasvojensa tuskallisen ilmeen yhä enemmän säikähdyttävän näitä, jotka muutenkin vähän kykenivät levottomuutta kestämään.

"He ovat menneet, Cora!" kuiskasi hän; "Alice, he ovat palanneet sinne, mistä tulivatkin, ja me olemme pelastuneet! Ylistys olkoon taivaan, joka yksin on meidät vapauttanut armottoman vihollisen vallasta!"

"Silloin tahdon minä myös kiittää taivasta!" huudahti nuorempi sisar irroittautuen Coran syleilystä ja heittäytyen hillittömässä liikutuksessaan paljaalle kalliolle, "taivasta, joka on säästänyt harmaahapsiselta isältä kyynelet ja pelastanut niiden hengen, joita minä niin suuresti rakastan — "

Sekä Heyward että maltillisempi Cora katselivat tätä teeskentelemättömän tunteen purkausta voimakkaasti järkyttyneinä, ja edellinen ajatteli itsekseen, ettei hurskaus koskaan ollut esiintynyt niin rakastettavassa muodossa kuin nyt Alicen nuorekkaassa olemuksessa. Hänen silmänsä säteilivät kiitollisten tunteiden hehkua; kaunis puna oli palannut hänen poskilleen, ja koko hänen sielunsa näytti kaunopuheisin piirtein innokkaasti pyrkivän huokaamaan kiitollisuutensa ilmoille. Mutta kun hänen huulensa liikahtivat, näyttivät niiden lausumat sanat jäätyneen paikoilleen jonkin uuden ja äkillisen pelästyksen vaikutuksesta. Hänen heleä värinsä väistyi kuolonkalpeuden tieltä; hänen lempeät, riutuvat silmänsä alkoivat tuijottaa kankeina ja vetäytyä kauhusta kokoon; hänen kätensä, jotka hän ristiten oli kostanut taivaaseen päin, laskeutuivat vaakasuoriksi hänen eteensä, ja sormet viittasivat jotakin kaameata kohti suonenvedontapaisesti nytkähdellen. Heti kun pelästynyt Heyward sai hänen osoittamastaan suunnasta selon, käännähti hän, ja kurkistellessaan yli kallionulkoneman, joka muodosti luolan oviaukon kynnyksen, hän näki siellä Ovelan Ketun ilkeät, julmat ja villit kasvot.

Tässä yllättävässä silmänräpäyksessä ei Heyward menettänyt malttiaan. Hän huomasi intiaanin välinpitämättömästä ilmeestä, etteivät hänen päivänvaloon tottuneet silmänsä olleet vielä kyenneet tunkeutumaan luolan perällä vallitsevaan hämärään. Hän oli jo aikeissa vetäytyä luonnollisen seinän muodostaman kulman taa, joka ehkä vielä suojasi häntä ja hänen tovereitaan, kun hän villin kasvoilla huomasi älyämistä osoittavasta välähdyksestä sen olevan liian myöhäistä: heidät oli keksitty!

Raakaa riemastusta ja rajatonta tyytyväisyyttä kuvastava katse, joka tämän kauhistavan totuuden ilmaisi, ärsytti vastustamattomasti. Unohtaen kaiken muun paitsi kuuman verensä käskyn Duncan nosti pistoolinsa ja ampui. Pamaus sai luolan kumajamaan kuin tulivuoren purkauksessa, ja kun rotkon ilmavirta oli puhaltanut pois laukauksen syöksemän savun, oli tyhjänä aukko, jonka hänen petollisen oppaansa naama oli vast'ikään täyttänyt. Kiiruhtaessaan ovelle Heyward näki vilahdukselta hänen mustan ruumiinsa livahtavan erään matalan, kapean kallionkielekkeen ympäri ja katoavan pian kokonaan näkyvistä.

Villit kuuntelivat kaamean hiljaisuuden vallitessa jyrähdystä, joka tuntui kaikuvan kallion uumenista. Mutta kun Ovela Kettu kohotti äänensä pitkään ja merkitsevään huutoon, vastasivat siihen vaistomaisesti kaikki kuulomatkan päässä olleet intiaanikurkut ulvoen. Metelöivä kirkujajoukko syöksyi jälleen saaren rinnettä alas, ja ennenkuin Duncan oli ennättänyt tointua ensimmäisestä yhteentörmäyksestä, oli hänen heikko oksavarustuksensa hajoitettu tulien lennätettäväksi, luola vallattu kummaltakin taholta ja hän ja hänen toverinsa raastettu piilostaan ja kuljetettu päivänvaloon, missä he nyt seisoivat koko riemuitsevan huronilauman ympäröimänä.