Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Paremmin ei totisesti olisi voinut sattua kuin että Kingin lapset saivat tuhkarokon juuri nyt, sanoi Meg eräänä huhtikuun päivänä laittaessaan sisartensa piirittämänä matkalaukkuaan kuntoon.

— Ja kuinka kiltisti tehty, ettei Annie Moffat unohtanut lupaustaan! Kaksi kokonaista viikkoa huvituksia, siitähän tulee vallan suurenmoista, sanoi Jo, joka muistutti tuulimyllyä kääntäessään pitkillä käsivarsillaan kokoon Megin pukuja.

— Ja niin kaunis ilma! Olen oikein iloinen siitä, lisäsi Beth asettaessaan kaula- ja tukkanauhoja parhaaseen lippaaseensa, jonka hän oli lainannut Megille tätä suurta tilaisuutta varten.

— Jospa minäkin saisin matkustaa huvittelemaan ja käyttää kaikkia näitä kauniita tavaroita, sanoi Amy suu täynnä neuloja, joita hän parhaillaan pisteli Megin neulatyynyyn taiteelliseen järjestykseen.

— Toivoisin, että te kaikki pääsisitte mukaan, mutta kun ette voi päästä, koetan parhaani mukaan kertoa kaikki seikkailuni, kun tulen takaisin. Totisesti se onkin vähin mitä voin tehdä, kun kaikki olette auttaneet minua niin kiltisti ja lainanneet minulle tavaroitanne, sanoi Meg tarkastaen sangen yksinkertaista vaatevarastoaan, joka tyttöjen silmissä näytti melkein täydelliseltä.

— Mitä äiti antoi sinulle aarrelippaastaan? kysyi Amy, joka oli ollut poissa rouva Marchin avatessa erään setripuisen lippaan, jossa hän säilytti harvoja muistoja menneiltä hyvinvoinnin ja yltäkylläisyyden päiviltä lahjoittaakseen ne tytöille sopivan ajan tultua.

— Parin silkkisukkia, tuon kauniin leikkauksilla koristetun viuhkan ja soman sinisen vyönauhan. Olisin tahtonut mukaani sinipunervan silkkipuvun, mutta kun ei ollut aikaa korjata sitä, saan tyytyä vanhaan musliinipukuuni.

— Se näyttää varmasti oikein sievältä minun uuden alushameeni kanssa, ja vyönauha peittää kaikki puutteellisuudet. Mikä vahinko, että rikoin korallirannerenkaani, olisit muuten saanut sen, sanoi Jo, joka mielellään antoi ja lainasi, mutta jonka tavarat useimmiten olivat sellaisessa kunnossa, ettei niistä ollut paljonkaan hyötyä.

— Aarrelippaassa on ihastuttava vanhanaikainen helmikoru, mutta äiti sanoi että elävät kukat ovat nuoren tytön paras koriste, ja Laurie lupasi lähettää niitä aina kun tarvitsen, vastasi Meg. — No, katsotaanpa nyt. Tuossa on harmaa kävelypukuni — taivuta hatun sulkaa vähäsen, Beth — tuossa popliinipukuni pyhäpäiviä ja pienempiä kutsuja varten — se näyttää paksulta ja raskaalta näin keväällä, vai mitä? Sinipunerva silkkipuku olisi kaunis — oi voi sentään!

— Mitäs siitä, onhan sinulla musliinipukusi suuria kutsuja varten, ja valkoisessa puvussa olet aina kuin enkeli, sanoi Amy, joka nautti koko sielullaan tuosta pienestä pukuvarastosta eikä voinut kyllikseen sitä katsella.

— Se ei ole kyllin avokaulainen eikä kyllin pitkä, mutta se saa nyt kelvata. Sininen kotipukuni näyttää niin hyvältä käännettynä ja puhdistettuna, että tuntuu kuin olisin saanut uuden. Silkkinen käsilaukkuni ei ole hitustakaan muodinmukainen, eikä hattuni juuri muistuta Sallien hattua. En aikonut sanoa mitään, mutta olen kovasti pettynyt päivänvarjoni suhteen. Pyysin äitiä ostamaan mustan, jossa olisi valkoinen kädensija, mutta hän unohti ja osti vihreän, jonka kädensija on kellertävä. Se on luja ja siisti, eikä minun pitäisi valittaa, mutta tiedän että se joutuu häpeään Annien silkkisen, kultakahvaisen päivänvarjon rinnalla, huokasi Meg ja katseli pientä päivänvarjoa hyvin tyytymättömänä.

— Vaihda se, neuvoi Jo.

— Se olisi tyhmää ja äiti tulisi siitä pahoilleen, hän kun on nähnyt niin paljon vaivaa minun vuokseni. Oli lapsellista puhua koko asiasta, enkä aio välittää siitä. Silkkisukkani ja kaksi paria uusia hansikkaita ilahduttavat minua sanomattomasti. Olet herttainen, Jo, kun lainaat minulle omasi. Tunnen itseni niin rikkaaksi, melkeinpä hienoksi, kun minulla on kaksi paria uusia ja lisäksi vanhat puhdistetut. Ja Meg kurkisti ihastuneena käsinelaatikkoonsa.

— Annie Moffatilla on sinisiä ja punaisia silkkinauhoja yömyssyissään — panisinko niitä omiini? hän kysyi kun Beth toi sisään kasan lumivalkoisia musliinimyssyjä, jotka Hanna oli juuri silittänyt.

— Ei, sitä en sinuna tekisi. Niin hienot myssyt eivät sopisi yhteen yksinkertaisten yöpaitojesi kanssa, joissa ei ole mitään koristetta. Köyhien ei tarvitse koreilla, sanoi Jo päättäväisenä.

— Tulenkohan koskaan niin onnelliseksi, että saan oikeita pitsejä pukuihini ja silkkinauhoja yömyssyihin? sanoi Meg kärsimättömänä.

— Sanoithan pari päivää sitten, että olisit täydellisen onnellinen, jos vain pääsisit Annie Moffatin luo, huomautti Beth tyyneen tapaansa.

— Niin sanoinkin! No niin, minä olenkin onnellinen enkä tahdo nurkua, mutta näyttää siltä, että mitä enemmän saa, sitä enemmän tarvitsee. Kas niin, nyt ovat matkatavarani kunnossa ja kaikki pakattuna paitsi tanssiaispukuni, jonka jätän äidin käärittäväksi, sanoi Meg, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän katsoi monet kerrat silitettyyn ja parsittuun musliinipukuun, jolle hän antoi arvokkaan nimen 'tanssiaispuku'.

Seuraavana päivänä aamu valkeni kauniina, ja juhlallisesti Meg lähti kotoaan kahden viikon huvittelulomalle. Rouva March oli suostunut tähän vierailuun melkein vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi, että Margaret tulisi takaisin tyytymättömämpänä kuin oli lähtenyt. Mutta Meg oli pyytänyt niin hartaasti ja Sallie oli luvannut pitää hänestä niin hyvää huolta, että äiti oli myöntynyt, ja tytär lähtikin ensimmäisen kerran maistamaan hienon maailman iloja.

Moffatit olivat hienoa väkeä ja Meg-parkaa alussa vallan masensi talon loisto ja sen asukkaiden ylellisyys. Mutta huolimatta tyhjänpäiväisestä elämästään he olivat ystävällisiä ja saivat vieraansa piankin kotiutumaan. Kenties Meg vaistomaisesti tunsi, että he eivät olleet erikoisen sivistyneitä eivätkä älykkäitä ihmisiä ja että kultaus ei voinut kokonaan peittää sitä arkipäiväistä ainesta, mitä sen alla oli.

Oli epäilemättä hurmaavaa elää ylellisesti, ajaa hienoissa vaunuissa, käyttää parasta pukuaan joka päivä eikä tehdä muuta kuin vain huvitella. Meg oli kuin luotu sellaiseen ja ennen pitkää hän alkoi jäljitellä ympäristönsä käytöstä ja puhetapaa, keimailla hiukan, käyttää ranskalaisia sanoja puheessaan, kähertää tukkaansa, tiukentaa pukujaan ja puhua muotiasioista niin hyvin kuin taisi. Mitä enemmän hän näki Annie Moffatin kauniita tavaroita, sitä enemmän hän alkoi kadehtia häntä ja huokailla köyhyyttään. Koti tuntui niukalta ja ikävältä, työ vaikeammalta kuin koskaan, ja huolimatta uusista hansikkaistaan ja silkkisukistaan Meg tunsi olevansa vääryyttä kärsivä tyttö.

Hänellä ei kuitenkaan ollut paljon aikaa surujensa hautomiseen, sillä ystävykset huvittelivat minkä ennättivät. He kävivät ostoksilla, kävelivät, ratsastivat ja tekivät vierailuja kaiken päivää, kävivät teatterissa ja oopperoissa illalla tai pitivät hauskaa kotona, sillä Anniella oli paljon ystäviä ja hän osasi huvittaa heitä. Hänen vanhemmat sisarensa olivat hienoja nuoria naisia, ja yksi heistä oli kihloissa, mikä Megin mielestä oli sanomattoman romanttista ja jännittävää. Herra Moffat oli lihava, hyväntahtoinen vanha herra, joka tunsi Megin isän, rouva Moffat lihava, hyväntahtoinen vanha rouva, joka ihastui Megiin yhtä lämpimästi kuin tyttärensäkin. Kaikki hemmottelivat tyttöstä, ja 'Daisy', kuten he nimittivät häntä, oli toisinaan miltei päästään pyörällä.

Kun 'pienten kutsujen' ilta tuli, Meg huomasi ettei hänen popliinipukunsa mitenkään kelpaisi, sillä toiset tytöt panivat aivan ohuet puvut ylleen ja laittautuivat hyvin hienoiksi, ja niin hän otti esille valkoisen musliinipuvun, joka Sallien uuden uutukaisen rinnalla näytti vanhemmalta ja kuluneemmalta kuin koskaan.

Meg huomasi tyttöjen vilkaisevan siihen ja sitten toisiinsa, ja hänen poskiaan alkoi polttaa, sillä säyseydestään huolimatta hän oli hyvin ylpeä. Kukaan ei sanonut puvusta mitään, mutta Sallie tarjoutui kampaamaan hänen tukkansa, Annie solmimaan hänen vyönauhansa, ja Belle, kihloissa oleva sisar, kiitti hänen valkeita käsivarsiaan. Meg arveli, että he olivat ystävällisiä vain siksi, että he säälivät häntä, ja hänen sydämensä oli hyvin raskas, kun hän seisoi siinä itsekseen toisten nauraessa, rupatellessa ja pyörähdellessä edestakaisin perhosten tavoin. Katkera tunne hänen sydämessään vain kasvoi, kun palvelustyttö toi laatikollisen kukkia. Ennen kuin tämä oli ehtinyt sanoa mitään, oli Annie siepannut kannen pois, ja kaikki ihailivat hurmaavia ruusuja, kanervia ja sananjalkoja.

— Se on Bellelle, tietenkin, George aina lähettää hänelle kukkia, huusi Annie, hengittäen syvään kukkien tuoksua.

— Ne ovat neiti Marchille, niin sanoi lähetti, joka toi kukat, ja tässä on kirjelippu, sanoi palvelustyttö ja ojensi kirjeen Megille.

— Mitä hullua! Keneltä ne ovat? Emme tienneetkään, että sinulla on ihailija, tytöt huusivat hyppien Megin ympärillä äärettömän uteliaina ja ihmeissään.

— Kirje on äidiltä ja kukat Laurielta, sanoi Meg yksinkertaisesti, kuitenkin hyvin kiitollisena siitä, ettei Laurie ollut unohtanut häntä.

— Oh, todellako, sanoi Annie veitikkamaisen näköisenä, kun Meg pisti kirjelipun taskuunsa ikään kuin talismaaniksi kateutta, turhamaisuutta ja väärää ylpeyttä vastaan. Nuo muutamat herttaiset rivit olivat tehneet hänelle hyvää, ja kukkien kauneus sai hänet hyvälle mielelle.

Tuntien itsensä taas melkein onnelliseksi hän varasi muutamia ruusuja ja sananjalkoja itselleen ja teki jäljellejääneistä näppärin sormin pieniä kimppuja tukkaa, rintaa ja vyötä varten ja jakoi ne ystävilleen niin auliisti, että Clara, vanhin sisar, sanoi häntä 'suloisimmaksi pikku olennoksi jonka hän ikinä oli nähnyt', ja hänen pieni huomaavaisuutensa ihastutti heitä suuresti.

Miten olikaan, tämä ystävällinen teko karkotti kokonaan hänen alakuloisuutensa. Kun toiset tytöt olivat menneet näyttämään itseään rouva Moffatille, jäi Meg pujottelemaan sananjalkoja pehmeään tukkaansa ja ruusuja pukuunsa, joka ei enää tuntunutkaan kovin kuluneelta, ja kun hän kurkisti peiliin, häntä vastaan katsoivat onnelliset kirkassilmäiset kasvot.

Hänellä oli hyvin hauskaa sinä iltana, kaikki olivat erittäin ystävällisiä, ja hän sai kuulla kolme kohteliaisuutta. Annie houkutteli hänet laulamaan, ja joku sanoi, että hänellä oli huomattavan kaunis ääni; majuri Lincoln kysyi, kuka tuo raikas tyttö oli, jolla on erikoisen kauniit silmät, ja herra Moffat oli hänelle hyvin huomaavainen pitkin iltaa. Kaiken kaikkiaan hänellä oli erittäin hauskaa, kunnes hän sattui kuulemaan katkelman eräästä keskustelusta, joka turmeli hänen ilonsa.

Hän istui kasvihuoneessa ja odotti että saisi jäätelöä, kun hän kuuli erään äänen kukkaseinän toisella puolen sanovan:

— Kuinka vanha hän on?

— Kuusitoista tai seitsemäntoista luullakseni, vastasi toinen ääni.

— Hm, vai niin. Sellainen naimiskauppa olisi suurenmoinen juttu jollekin noista tytöistä, eikö olisikin? Sallie sanoo että he ovat nyt hyvin läheisiä ystäviä ja että vanha herra on vallan hullaantunut heihin.

— Lyönpä vetoa että rouva March on tehnyt suunnitelmansa ja pelaa korttinsa hyvin, niin aikaista kuin kaikki vielä onkin. Tyttö ei nähtävästikään vielä ajattele asiaa, sanoi rouva Moffat.

— Hän sanoi tuon pienen hätävalheen äidistään ikään kuin tämä tietäisi asiasta ja punastui koreasti, kun kukat tulivat. Tyttöparka, hän olisi hyvin sievä, jos hänellä vain olisi jotain muodikkaampaa yllään. Luuletteko että hän loukkaantuisi, jos tarjoisimme hänelle puvun lainaksi torstai-illaksi? kysyi uusi ääni.

— Hän on ylpeä, mutta en usko että hän pahastuisi, sillä tuo kömpelö musliinipuku on ainoa mitä hänellä on. Ehkä hän repii sen tänä iltana, siitä saisimme hyvän syyn tarjota hänelle säädyllisen puvun.

— Saammepa nähdä. Minä kutsun nuoren Laurencen meille — se on pieni huomaavaisuus tytölle — ja sitten saamme perästäpäin hauskaa.

Megin ystävä tuli kasvihuoneeseen ja löysi hänet sieltä hyvin punaisena ja kiihtyneenä. Hän oli ylpeä, ja hänen ylpeytensä oli juuri nyt hyvään tarpeeseen, sillä se auttoi häntä kätkemään loukkaantumisensa, kiukkunsa ja inhonsa äsken kuulemansa johdosta.

Niin viaton ja pahaa-aavistamaton kuin hän olikin, ei hän kuitenkaan voinut olla ymmärtämättä ystäviensä puheita. Hän koetti unohtaa ne, mutta ei voinut, ja hänen korvissaan soi lakkaamatta "rouva March on tehnyt suunnitelmansa", "tuo pieni hätävalhe äidistä", "kömpelö musliinipuku", kunnes hänen teki mieli purskahtaa itkuun ja rientää kotiin kertomaan hämmingistään ja pyytämään neuvoa. Kun se oli kuitenkin mahdotonta, hän koetti parhaansa mukaan näyttää iloiselta, ja vaikka hän oli hyvin kiihtynyt, se onnistuikin niin hyvin, ettei kukaan aavistanut hänen ponnistuksiaan.

Meg oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohi ja hän itse rauhassa sängyssään, missä hän sai ajatella ja ihmetellä ja pohtia kunnes päätä särki ja kyynelet viilensivät hänen kuumia poskiaan. Nuo hupsut, joskin varmaan hyvää tarkoittavat sanat olivat avanneet Megille aavistamattoman näkökulman ja suuresti häirinneet sitä rauhallista maailmaa, missä hän tähän asti oli elänyt onnellisena kuin lapsi. Viheliäiset puheet olivat turmelleet hänen viattoman ystävyyssuhteensa Laurieen, hänen luottamustaan äitiin oli jonkin verran järkyttänyt rouva Moffatin viittaus suunnitelmiin, joita tällä muka olisi — rouva Moffat tietenkin arvosteli muita itsensä mukaan — ja hänen järkevää päätöstään tyytyä siihen puvustoon, joka sopi köyhän miehen tyttärelle, horjutti toisten tyttöjen tarpeeton sääli — tyttöjen, jotka pitivät kulunutta pukua suurimpana onnettomuutena taivaan alla.

Meg-parka vietti levottoman yön ja nousi aamulla onnettomana, väsynein silmin, toisaalta kantaen kaunaa ystäviään kohtaan, toisaalta häveten itseään siksi että ei puhunut suoraan heidän kanssaan ja selvittänyt asiaa. Kaikki vetelehtivät sinä aamuna, ja kello oli kaksitoista ennen kuin tytöt olivat kyllin pontevia ottaakseen käsityönsä esille.

Meg huomasi heti jotakin uutta ystäviensä käytöksessä häntä kohtaan. He tuntuivat kohtelevan häntä kunnioittavasti, seurasivat miltei hartaasti hänen puhettaan ja katsoivat häneen uteliain silmin. Kaikki tämä ihmetytti ja imarteli häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt, mitä oli tekeillä, ennen kuin neiti Belle katsahti ylös kirjoituspöytänsä äärestä ja sanoi haaveellisena:

— Daisy-kulta, olen lähettänyt kutsun ystävällesi herra Laurencelle torstaiksi. Tahtoisimme mielellämme tutustua häneen. Eikö se sinustakin olisi paikallaan?

Meg punastui, mutta ilkeä halu tehdä kiusaa ystävilleen sai hänet kainosti vastaamaan:

— Olette hyvin ystävällisiä, mutta pelkään että hän ei tule.

— Kuinka niin, cherie? kysyi Belle.

— Hän on liian vanha.

— Lapsukaiseni, mitä tarkoitat? Mikä hänen ikänsä sitten on, jos saan kysyä? huudahti neiti Clara.

— Lähes seitsemänkymmentä, luulisin, vastasi Meg ja laski innokkaasti silmukoita kätkeäkseen silmiensä ilkamoivan hilpeyden.

— Sinä viekas veitikka! Tietysti tarkoitimme nuorta herraa, selitti
Belle nauraen.

— Sellaista ei ole, Laurie on vain pikkupoika. Ja Megiä naurattivat ne merkitsevät katseet, joita sisaret vaihtoivat keskenään, kun hän tällä tavalla kuvasi luuloteltua ihailijaansa.

— Kai suunnilleen sinun ikäisesi, sanoi Nan.

— Pikemmin sisareni Jon ikäinen. Minä täytän seitsemäntoista elokuussa, vastasi Meg keikauttaen niskaansa.

— On hyvin herttaista, että hän lähettää sinulle kukkia, sanoi Annie nokkelasti.

— Niin onkin. Hän lähettää usein kukkia meille kaikille, heidän talonsa on täynnä kukkia ja me pidämme niistä paljon. Äitini ja vanha herra Laurence ovat vanhoja tuttuja, kuten tiedätte, joten on aivan luonnollista että me lapset leikimme yhdessä. Ja Meg toivoi, että puheet päättyisivät siihen.

— On selvää, ettei Daisy vielä ymmärrä mitään, sanoi neiti Clara
Bellelle nyökäyttäen päätään.

— Paimenelämän viattomuutta joka puolella, vastasi Belle olkapäitään kohauttaen.

— Olen menossa ostamaan tyttärilleni muutamia pikkutavaroita. Tarvitsetteko te mitään, nuoret neidit? kysyi rouva Moffat, joka laahusti huoneeseen kuin norsu silkki- ja pitsipukimissaan.

— Kiitos, ei mitään, vastasi Sallie. — Minulla on uusi punainen silkkipukuni torstaiksi, enkä tarvitse mitään.

— En minäkään… aloitti Meg, mutta pysähtyi, sillä hänen mieleensä johtui että hän kyllä tarvitsisi yhtä ja toista, mutta ei voinut saada.

— Mitä panet yllesi torstaina? kysyi Sallie.

— Vanhan musliinipukuni taas, jos voin parsia sen käyttökelpoiseksi. Revin sen pahasti eilenillalla, sanoi Meg koettaen näyttää niin huolettomalta kuin suinkin.

— Miksi et lähetä hakemaan toista pukua kotoa? kysyi Sallie, jonka havaintokyky ei ollut terävimpiä.

— Minulla ei ole muuta. Megiltä vaadittiin suurta itsekuria ennen kuin hän saattoi sanoa tämän, mutta Sallie ei huomannut sitä, vaan huudahti hämmästyneenä:

— Vain tuo puku! Kuinka hassua —. Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Belle pudisti varoittavasti päätään ja keskeytti hänet sanoen ystävällisesti:

— Ei ensinkään, mitä hyödyttäisi omistaa paljon pukuja, kun ei käy missään. Eikä sinun tarvitsisi lähettää hakemaan kotoa, vaikka sinulla olisi koko tusina, Daisy. Minulla on kaunis sininen silkkipuku, joka on käynyt minulle liian pieneksi, ja sen sinä panet yllesi torstaina, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Suostuthan siihen, kultaseni?

— Olet hyvin kiltti, mutta minä en välitä vaikka pukuni on vanha, jollette te muut vain pahastu siitä. Minusta se kelpaa mainiosti minunlaiselleni nuorelle tytölle, sanoi Meg.

— Suo nyt minulle se huvi, että saan pukea sinut muodinmukaisesti. Minusta se on niin hauskaa, ja sinusta tulisi parilla siveltimenvedolla oikea pieni kaunotar. En anna kenenkään nähdä sinua ennen kuin olet valmis, ja sitten ilmestymme toisten joukkoon kuin Tuhkimo ja hänen kummitätinsä tanssiaisiin, sanoi Belle houkuttelevaan tapaansa.

Meg ei voinut kieltäytyä tästä ystävällisestä tarjouksesta, sillä hän oli utelias näkemään, voisiko pari siveltimenvetoa tehdä hänestä 'pienen kaunottaren', ja niinpä hän myöntyi ja unohti äskeiset vähemmän suopeat tunteensa Moffatin perhettä kohtaan.

Torstai-iltana Belle sulkeutui huoneeseensa Megin ja kamarineitonsa kanssa, ja yksissä neuvoin jälkimmäisen kanssa hän teki Megistä hienon neidin. He kähersivät hänen tukkansa, hieroivat hyväntuoksuista puuteria hänen kaulaansa ja käsivarsiinsa, sivelivät hänen huuliaan korallinvärisellä voiteella, ja Hortense olisi vielä pannut 'pienen vivahduksen' punamaalia, jollei Meg olisi kapinoinut vastaan. He pujottivat hänen ylleen taivaansinisen puvun, joka oli niin ahdas, että hän tuskin saattoi hengittää, ja niin avokaulainen, että kaino Meg punastui nähdessään kuvansa peilistä. Lisäksi joukko hopeakoristeita: rannerengas, kaulakoriste, rintasolki ja korvarenkaat, jotka Hortense sitoi näkymättömällä vaaleanpunaisella silkkilangalla. Kimppu raikkaita teeruusun nuppuja ja kaularöyhelö täydensivät asun ja sovittivat Megin mielestä jossain määrin hänen olkapäittensä paljastamisen, ja korkeakorkoiset siniset silkkikengät olivat hänen nurjimpien unelmiensa täyttymys. Pitsinenäliina, untuvaviuhka ja kukkavihko hopeakannattimessa kruunasivat hänen kauneutensa, ja neiti Belle tarkasti häntä tyytyväisenä kuin pieni tyttö, joka on vaatettanut nukkensa.

— Mademoiselle on charmante, très jolie, vai mitä? huudahti
Hortense lyöden kätensä yhteen teeskennellyn hurmautuneena.

— Tule näyttämään itseäsi, sanoi neiti Belle taluttaen hänet huoneeseen, jossa toiset odottivat.

Kun Meg liukui hänen jäljessään laahus kahisten, kiharat aaltoillen, korvarenkaat helisten ja sydän takoen, hän tunsi että nyt hänellä oli todella hauskaa, sillä kuvastin oli selvästi sanonut, että hän todella oli kaunotar. Ystävät toistivat tätä mieluisaa lausetta innokkaasti, ja hetken aikaa hän seisoi keskellä lattiaa iloiten lainahöyhenistään kuin naakka sadussa, toisten räkättäessä hänen ympärillään kuin parvi harakoita.

— Nan, sinä saat opettaa häntä käsittelemään laahustaan ja kulkemaan noissa korkeakorkoisissa kengissä sillä aikaa kun minä pukeudun, muuten hän pian tekee kuperkeikan. Kiinnitä tuo pitkä kihara vasemmalle puolelle hänen päätänsä hopeaperhosellasi, Clara, ja muistakaa, ettei kukaan saa turmella kätteni työtä, sanoi Belle rientäessään pois hyvin tyytyväisen näköisenä.

— Minä pelkään mennä alas, minun on kummallinen olo ja tunnen olevani jäykkä ja pyntätty, sanoi Meg, kun kello soi ja rouva Moffat pyysi nuoria neitejä viipymättä näyttäytymään.

— Sinä et ole vähääkään itsesi näköinen, mutta olet hyvin sievä. Minä en ole mitään sinun rinnallasi, sillä Bellellä on hyvä maku, ja vakuutan että olet aivan kuin ranskatar. Anna kukkiesi riippua, pidä niitä huolettomammin kädessäsi ja katso ettet kompastu, vastasi Sallie koettaen olla välittämättä siitä, että Meg oli kauniimpi kuin hän.

Kätkien varoitukset visusti mieleensä Margaret pääsi onnellisesti portaita alas ja purjehti salonkiin, jossa Moffatin perhe ja pari aikaista vierasta oli koolla. Hän huomasi hyvin pian, että hienoilla vaatteilla on oma viehätysvoimansa, joka tehoaa erääseen ihmisluokkaan ja takaa heidän kunnioituksensa. Useat neidit, jotka ennen eivät olleet kiinnittäneet häneen mitään huomiota, muuttuivat äkkiä hyvin rakastettaviksi, useat nuoret herrasmiehet, jotka edellisissä kutsuissa olivat vain typerästi tuijottaneet häneen, eivät nyt ainoastaan tuijottaneet, vaan pyysivät tulla esitetyiksi ja sanoivat hänelle kaikenlaisia hupsuja mutta mieluisia asioita, ja vanhat rouvat, jotka istuivat sohvassa muita arvostellen, kysyivät uteliaina kuka hän oli. Meg kuuli rouva Moffatin vastaavan eräälle heistä:

— Daisy March — isä eversti armeijassa — parhaita perheitämme, mutta paljon vastoinkäymisiä — ymmärrättehän — Laurencein läheisiä ystäviä. Herttainen olento, sen vakuutan teille, minun Nedini on vallan hullaantunut häneen.

— No jopa nyt! sanoi vanha rouva, pani silmälasit nenälleen ja tarkasti toistamiseen Megiä, joka koetti olla näyttämättä, että hän oli kuullut ja että rouva Moffatin pikku valheet harmittivat häntä.

Tuo 'kummallinen tunne' ei haihtunut, mutta Meg kuvitteli esittävänsä hienon neidin osaa ja onnistuikin koko hyvin, vaikka kireä puku ahdisti häntä, laahus takertui lakkaamatta hänen jalkoihinsa ja hän pelkäsi koko ajan, että korvarenkaat putoaisivat lattialle ja hukkuisivat tai särkyisivät.

Hän leyhytteli viuhkallaan ja nauroi erään nuoren herran kömpelöille yrityksille olla sukkela. Mutta sitten hänen naurunsa äkkiä katkesi ja hän näytti hämmästyneeltä, sillä aivan häntä vastapäätä seisoi Laurie. Poika tuijotti häneen peittelemättömän hämmästyneenä ja — niin ainakin Megistä tuntui — paheksuen, sillä vaikka hän kumarsi ja hymyili kohteliaaseen tapaansa, hänen rehellisissä silmissään oli jotakin, mikä sai Megin punastumaan ja toivomaan että hänellä olisi yllään vanha pukunsa. Hän hämmentyi vielä enemmän nähdessään Bellen nyökäyttävän päätään Annielle ja molempien katsovan hänestä Laurieen, joka, kuten Meg ilokseen huomasi, näytti tavallista ujommalta ja poikamaisemmalta.

— Voi noita viheliäisiä ihmisiä, jotka panivat hupsuja ajatuksia päähäni! Mutta minäpä en välitä siitä enkä anna sen vaikuttaa käytökseeni vähääkään, ajatteli Meg ja liukui kahisten huoneen poikki puristamaan ystävänsä kättä.

— Olipa hauskaa että tulit, pelkäsin että jäisit kotiin, hän sanoi kasvoillaan kaikkein täysikasvuisin ilmeensä.

— Jo tahtoi että tulisin ja kertoisin miltä näytit, ja niin päätin tulla, vastasi Laurie kääntämättä katsettaan Megistä.

— Mitä aiot kertoa? kysyi Meg ja oli hyvin utelias kuulemaan hänen mielipiteensä, vaikka hän ensimmäisen kerran olikin hieman epävarma hänen seurassaan.

— Minä sanon, etten ollut tuntea sinua, näytät niin aikaihmiseltä etkä ole ensinkään oma itsesi. Minä ihan pelkään sinua, sanoi poika hypistellen hansikkaansa nappia.

— Kuinka mieletöntä! Tytöt pukivat minut piloillaan, ja minusta se oli kyllä hauskaa. Mahtaisiko Jo tuijottaa minuun, jos hän näkisi minut? sanoi Meg, joka tahtoi tietää, hyväksyikö Laurie hänet vai eikö.

— Varmasti, sanoi Laurie vakavana.

— Etkö pidä minusta tällaisena?

— En, kuului jyrkkä vastaus.

— Miksi et? kysyi Meg levottomana.

Poika katsoi hänen käherrettyä tukkaansa, paljaita olkapäitänsä ja omituisesti koristeltua pukuaan, ja hänen ilmeensä teki Megin vielä nolommaksi kuin vastaus, jossa ei ollut tavanomaisesta kohteliaisuudesta jälkeäkään.

— En pidä rihkamasta ja hepenistä.

Se oli melkein liikaa pojalta, joka oli nuorempi kuin hän itse, ja
Meg liukui pois sanoen nenäkkäästi:

— Olet häpeämättömin poika jonka milloinkaan olen nähnyt. Kuohuksissaan Meg meni seisomaan ikkunan luo viilentääkseen kuumia poskiaan. Hänen seisoessaan siinä kulki majuri Lincoln ohi, ja hetkeä myöhemmin Meg kuuli hänen sanovan äidilleen:

— He tekevät tuosta viehättävästä tytöstä hupakon. Toivoin että näkisit hänet, mutta he ovat pilanneet hänet kokonaan. Tänä iltana hän on vain pyntätty nukke.

— Voi sentään, huokasi Meg, jospa olisin ollut järkevä ja esiintynyt omissa vaatteissani, niin en olisi herättänyt vastenmielisyyttä toisissa ihmisissä enkä itse olisi tyytymätön ja häpeäisi itseäni.

Hän painoi otsansa kylmään ruutuun ja seisoi puoliksi verhojen peitossa huomaamatta, että parhaillaan laulettiin hänen lempilauluaan. Silloin joku kosketti häntä, ja hän huomasi Laurien, joka teki kauneimman kumarruksensa ja ojensi kätensä sanoen katuvaisena:

— Suo anteeksi äskeinen töykeyteni ja tule tanssimaan minun kanssani.

— Pelkään että se olisi sinulle epämieluisaa, sanoi Meg koettaen näyttää loukkaantuneelta mutta epäonnistuen täydellisesti.

— Ei hitustakaan. Tule nyt, minä olen oikein siivosti. En pidä puvustasi, mutta luulen että sinä siitä huolimatta olet — loistava.

Ja Laurie huitoi käsillään ikään kuin ei hän olisi löytänyt sanoja ilmaistakseen ihailuansa.

Meg hymyili leppyneenä ja kuiskasi Laurielle, kun he seisoivat odottamassa alkutahtia:

— Varo kompastumasta laahukseeni — uh, kuinka sietämätön se on!
Olin aika hanhi kun suostuin tähän ilveilyyn.

— Sido se kaulasi ympärille, niin siitä on jotakin hyötyä, sanoi Laurie ja ja katsoi hymyillen daaminsa pieniä sinisiä kenkiä, jotka nähtävästi olivat saaneet hänen täyden hyväksymisensä.

— Laurie, aion pyytää sinulta pientä palvelusta, teetkö sen? kysyi
Meg.

— Varmasti, Meg, riensi Laurie sanomaan.

— Ethän viitsi kertoa tämäniltaisesta puvustani, ethän? He eivät ymmärrä tällaista pilaa, ja äiti tulisi suotta pahoilleen.

— Miksi sitten otit sen yllesi? kysyivät Laurien silmät niin selvästi, että Meg kiirehti lisäämään: — Kerron itse heille kaiken ja tunnustan äidille, kuinka tyhmä olin. Mutta teen sen mieluummin itse, niin että älä sinä kerro, ethän?

— Lupaan kunniasanallani etten puhu mitään. Mutta mitä sitten sanon, kun he kysyvät minulta?

— Sano vain että olin aika sievä ja että minulla oli hauskaa.

— Edellisen sanon täydestä sydämestäni, mutta kuinka on jälkimmäisen laita? Et juuri näytä siltä kuin sinulla olisi hauskaa. Ja Laurie katsoi Megiin tavalla, joka sai hänet kuiskaten tunnustamaan:

— Ei minulla olekaan. Älä pidä minua kauheana, kaipasin vain vähän huvia, mutta huomaan ettei tämänlaatuinen miellytä minua ensinkään, alan jo väsyä siihen.

— Tuossa tulee Ned Moffat, mitä hän tahtoo? sanoi Laurie rypistäen mustia kulmakarvojaan ikään kuin ei olisi pitänyt talon nuorta isäntää suotavana lisänä seuraan.

— Kuinka kiusallista! sanoi Meg ottaen kasvoilleen ikävystyneen ilmeen, mikä huvitti Lauriea rajattomasti.

Hän ei puhutellut Megia ennen kuin illallisella, silloin hän näki tytön juovan samppanjaa Nedin ja tämän ystävän Fisherin kanssa. He käyttäytyivät 'kuin narrit', kuten Laurie sanoi itsekseen, sillä hän tunsi omaavansa veljen oikeuden suojella Marchin tyttöjä ja taittaa peistä heidän puolestaan, jos niin tarvittiin.

— Saat pahan päänsäryn huomenna, jos juot tuota moskaa. Minä en sinuna joisi, Meg, äitisi ei pitäisi siitä, sen kyllä tiedät, hän kuiskasi kumartuen Megin tuolin yli, kun Ned kääntyi täyttämään lasinsa ja Fisher kumartui ottamaan ylös hänen viuhkansa.

— Minä en ole Meg tänä iltana, olen nukke, joka tekee kaikenlaisia tyhmyyksiä. Huomenna heitän pois hepeneni ja olen taas hirvittävän kiltti, vastasi Meg teeskennellysti naurahtaen.

— Jospa jo olisi huominen, mutisi Laurie ja meni pois tyytymättömänä ystävässään tapahtuneeseen muutokseen.

Meg tanssi ja keimaili, pakisi ja kikatti kuten muutkin tytöt. Illallisen jälkeen hän tanssi Fisherin kanssa ja oli niin vallaton ja riehakas, että tämä alituisesti sotkeutui hänen laahukseensa ja että Laurie, joka katseli syrjästä, hautoi jo mielessään nuhdesaarnaa. Hän ei kuitenkaan saanut tilaisuutta pitää sitä, sillä Meg pysytteli loitolla hänestä kunnes tuli viimein sanomaan hyvää yötä.

— Muista! hän sanoi koettaen hymyillä, sillä päänsärky oli jo alkanut.

Silence à la mort, vastasi Laurie juhlallisesti mennessään. Tämä pieni välikohtaus kiihotti Annien uteliaisuutta, mutta Meg oli liian väsynyt jutellakseen ja meni heti nukkumaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut naamiaisissa, jotka eivät olleetkaan niin hauskat kuin hän oli odottanut. Hän oli sairas koko seuraavan päivän ja palasi kotiin lauantaina aivan uupuneena kahden viikon huvittelusta ja tuntien saaneensa maistaa ylellisyyttä aivan tarpeeksi.

— Kuinka ihanaa on sentään saada elää rauhassa, ilman vieraita ja alituista seuraelämää. Koti on suloinen paikka, vaikka se ei olekaan upea, sanoi Meg katsellen miettiväisenä ympärilleen, kun hän sunnuntai-iltana istui äitinsä ja Jon kanssa kotona.

— Hauskaa kuulla sinun sanovan niin, kultaseni! Pelkäsin jo, että koti tuntuisi sinusta ikävältä ja köyhältä oltuasi hienoissa paikoissa, sanoi äiti, joka päivän kuluessa oli monta kertaa katsellut häntä levottomana, sillä äidin silmät ovat nopeat huomaamaan pienimmänkin muutoksen lasten kasvoissa.

Meg oli iloisena kertonut seikkailuistaan ja kerta toisensa jälkeen sanonut, kuinka hurmaavan hauskaa hänellä oli ollut, mutta jokin asia näytti vielä painavan hänen mieltään, ja kun nuoremmat tytöt olivat menneet nukkumaan, hän jäi istumaan paikalleen ja tuijotti miettiväisenä takkavalkeaan. Hän oli hyvin harvasanainen ja näytti levottomalta.

Kun kello löi yhdeksän ja Jo ehdotti että mentäisiin nukkumaan, Meg nousi äkkiä tuoliltaan, istahti Bethin jakkaralle ja nojaten kyynärpäänsä äidin polviin sanoi urhoollisesti:

— Äiti, minun täytyy tunnustaa jotakin.

— Minä arvasin että sinulla on jotakin sydämelläsi. Mitä se on, kultaseni?

— Pitääkö minun mennä pois? kysyi Jo hienotunteisesti.

— Ei tietenkään, enkö aina kerro sinulle kaikkea? Häpesin puhua siitä lasten aikana, mutta tahdon että nyt saatte tietää kaikki ne kauheat asiat, joita tein Moffatilla.

— Kerrohan siis, lapseni, sanoi rouva March hymyillen, mutta näytti kuitenkin hieman huolestuneelta.

— Kerroin että he pukivat minut, mutta en sanonut että he puuteroivat ja kähersivät minut ja pukivat ylleni kureliivit ja tekivät minusta oikean muotinuken. Laurien mielestä en ollut säädyllisesti pukeutunut — tiedän että hän ajatteli niin, vaikka hän ei puhunut mitään — ja eräs mies sanoi minua 'pyntätyksi nukeksi'. Tiedän että se oli typerää, mutta he imartelivat minua ja sanoivat että olin kaunotar ja puhuivat paljon muuta joutavaa, ja minä annoin heidän panna pääni pyörälle.

— Onko siinä kaikki? kysyi Jo, kun rouva March ääneti katseli kauniin tyttärensä alakuloisia kasvoja, eikä hänellä ollut sydäntä torua häntä noista pienistä hullutuksista.

— Ei. Join samppanjaa, puhua pärpätin ja koetin keimailla ja olin läpeensä inhottava, sanoi Meg omantunnon vaivoissa.

— On vieläkin jotain, mikä sinua painaa. Ja rouva March hyväili tuhlaajatyttönsä pehmeätä poskea, joka äkkiä tuli heleänpunaiseksi. Meg vastasi hitaasti:

— On kyllä, se on hyvin typerää, mutta minun täytyy kertoa se. En siedä että ihmiset sanovat ja ajattelevat sellaisia asioita meistä ja Lauriesta.

Sitten hän kertoi katkelmat juorupuheista, jotka hän oli kuullut
Moffatilla, ja hänen puhuessaan Jo näki kuinka äiti pusersi huulensa
tiukasti yhteen nähtävästi hyvin pahoillaan siitä, että viattoman
Megin päähän oli pantu tuollaisia tyhmyyksiä.

— No, tuo oli sitten joutavinta roskaa mitä koskaan olen kuullut, huudahti Jo suuttuneena. — Miksi et heti mennyt pamauttamaan sitä heille vasten kasvoja?

— En voinut, olin itse niin pahassa asemassa. En voinut sille mitään, että kuulin alun, ja sitten suutuin ja häpesin niin, etten muistanut että minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä tieheni.

— Odotapas vain kunhan minä näen Annie Moffatin, niin saat nähdä millä tavalla tuollaiset järjettömät hassutukset selvitetään! Ettäkö meillä olisi 'suunnitelmia' ja olisimme muka kilttejä Laurielle sen vuoksi että hän on rikas ja voi joskus maailmassa naida meidät! Kuinka hän ulvookaan naurusta, kun kerron mitä nuo viheliäiset ihmiset keittävät meistä kokoon! Ja Jo nauroi kuin koko asia olisi jo tuntunut hänestä hyvältä pilalta.

— Jos kerrot Laurielle, en ikinä anna sinulle anteeksi! Hän ei saa kertoa, eihän, äiti? sanoi Meg kauhistuneena.

— Ei, älkää koskaan toistako tuota typerää juttua ja unohtakaa se niin pian kuin suinkin, sanoi rouva March vakavana. — En tehnyt viisaasti antaessani sinun mennä ihmisten joukkoon, joita tunsin niin vähän — uskon kyllä, että he ovat ystävällisiä, mutta arkipäiväisiä ja sivistymättömiä he ovat, kun ajattelevat nuorista ihmisistä noin alhaisesti. Olen surullisempi kuin voin sanoa, jos tämä käynti on tuottanut sinulle kovin pahan pettymyksen, Meg.

— Älä ole pahoillasi, en anna sen vahingoittaa itseäni, unohdan kaiken pahan ja muistan vain kaiken hyvän, sillä minulla oli hyvin hauskaa ja olen kiitollinen, kun annoit minun mennä. En tahdo haaveilla turhia enää enkä olla tyytymätön, äiti. Mutta on sentään hauskaa saada ihailua ja kiitosta osakseen — en voi olla sanomatta että pidän siitä, sanoi Meg puoleksi häveten tunnustustaan.

— Se on aivan luonnollista eikä siinä ole mitään pahaa, jollei siitä vain tule intohimo, joka johtaa mielettömiin tai epänaisellisiin tekoihin. Opi tuntemaan ja pitämään arvossa sitä kiitosta, jota todella kannattaa tavoitella, ja pyri tulemaan hyvien ihmisten ihailun arvoiseksi olemalla yhtä vaatimaton kuin kaunis, Meg.

Margaret istui mietteissään hetkisen, ja Jo seisoi kädet selän takana näyttäen sekä huvittuneelta että hämmästyneeltä, sillä oli kerrassaan uutta nähdä Megin punastelevan tuolla tavalla ja kuulla hänen puhuvan ihailijoista ja muusta sellaisesta. Jo tunsi, että sisar oli näiden kahden viikon aikana kasvanut hämmästyttävän paljon; Meg oli siirtymässä maailmaan, jonne hän ei voinut seurata isoa siskoaan.

— Äiti, onko sinulla 'suunnitelmia', niin kuin rouva Moffat sanoi? kysyi Meg ujona.

— On kyllä, kultaseni, on paljonkin. Kaikilla äideillä on, mutta luulisin, että minun suunnitelmani poikkeavat jonkin verran rouva Moffatin suunnitelmista. Kerron sinulle joitakin niistä, sillä aika on tullut, jolloin muutama sana voi johtaa pienen romanttisen pääsi ja sydämesi oikealle tolalle. Sinä olet nuori, Meg, mutta et niin nuori, ettet ymmärtäisi minua. Jo, sinun vuorosi tulee luultavasti myös aikanaan, kuuntele sinäkin 'suunnitelmiani' ja auta minua toteuttamaan niitä, jos ne ovat hyviä.

Jo istahti hänen tuolinsa käsinojalle, ja hänen ilmeestään näkyi että hän odotti jotakin hyvin juhlallista ja tärkeätä. Pitäen molempien kädestä kiinni rouva March sanoi vakavaan, mutta ystävälliseen tapaansa:

— Minä tahdon että tyttäristäni tulee kauniita, taitavia ja hyviä ihmisiä, tahdon, että heitä ihaillaan, rakastetaan ja kunnioitetaan, että heillä on onnellinen nuoruus, että he joutuvat hyviin ja järkeviin naimisiin ja viettävät hyödyllistä, hauskaa elämää kestäen ne surut ja huolet, joita Jumala näkee hyväksi heille lähettää. Paras ja suloisin asia mikä voi kohdata naista on hyvän miehen rakkaus, ja toivon vilpittömästi että tyttäreni saavat kokea sen. On luonnollista ajatella sitä, Meg, oikein toivoa ja odottaa sitä ja viisasta valmistautua siihen, niin että tuon onnellisen ajan tultua tuntee olevansa kykenevä sen tuomiin velvollisuuksiin ja sen antaman ilon arvoinen. Rakkaat tyttöni, minulla on kunnianhimoisia toiveita teihin nähden, mutta en tahdo, että heittäytyisitte hienon maailman pyörteisiin, menisitte naimisiin rikkaitten miesten kanssa vain heidän rahojensa vuoksi ja asuisitte upeissa taloissa, jotka eivät olisi koteja, koska rakkaus puuttuisi. Raha on hyvä ja tarpeellinen asia, hyvin käytettynä ihana lahja, mutta en mitenkään tahtoisi, että pitäisitte sitä parhaana tai ainoana tavoittelemisen arvoisena. Näkisin teidät mieluummin köyhien miesten vaimoina, jos olisitte onnellisia, rakastettuja ja tyytyväisiä, kuin kuningattarina valtaistuimillaan, jos itsekunnioitus ja rauha puuttuisi.

— Belle sanoo että köyhät tytöt eivät koskaan löydä onneansa jolleivät pidä itseään esillä, huokasi Meg.

— Jäädään sitten ennemmin vanhoiksipiioiksi, sanoi Jo ylpeästi.

— Oikein, Jo, mieluummin onnellinen vanhapiika kuin onneton aviovaimo tai epänaisellinen tyttö, joka tekee kaikkensa päästäkseen naimisiin, rouva March sanoi päättäväisesti. — Älä sure, Meg, köyhyys karkottaa harvoin miehen, joka rakastaa vilpittömästi. Mutta heittäkää nämä asiat toistaiseksi mielestänne. Ja muistakaa yksi asia, tyttöni — äiti on aina valmis olemaan uskottunne, isä ystävänne, ja molemmat me toivomme ja luotamme siihen, että tyttäremme — olivat he sitten naimisissa tai eivät — ovat elämämme ylpeys ja ilo.

— Niin me tahdommekin olla, äiti, huudahtivat molemmat kaikesta sydämestään, kun äiti sanoi heille hyvää yötä.