Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Minne te menette, tytöt? kysyi Amy tullessaan eräänä lauantai-iltana isojen tyttöjen huoneeseen ja nähdessään, että nämä valmistautuivat lähtemään ulos. Heidän salaperäinen ilmeensä kiihdytti hänen uteliaisuuttaan.

— Mitä sinä siitä, pikku tyttöjen ei tarvitse aina kysellä, vastasi
Jo terävästi.

Kun olemme lapsia, ei mikään loukkaa tunteitamme siinä määrin kuin se että meitä sanotaan lapsiksi, ja vieläkin ärsyttävämpää on kuulla sanottavan: "Menehän matkoihisi, kultaseni!" Amy kuohahti kuullessaan tämän solvauksen ja päätti ottaa selville salaisuuden, vaikka saisi sitten kärttää kokonaisen tunnin. Hän vetosi Megiin, joka ei koskaan voinut vastustaa häntä kauan, ja sanoi mielistellen:

— Sano nyt minne menette, Meg kulta. Etkö voisi antaa minun tulla mukaan, Beth ei välitä muusta kuin pianostaan, ja minä olen kauhean yksin.

— En voi, kultaseni, sinua ei ole kutsuttu, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet kärsimättömästi:

— Ole nyt järkevä, Meg, tai pilaat kaikki. Sinä et voi tulla, Amy, niin että älä ole vauva, joka itkee ja ruikuttaa.

— Te menette jonnekin Laurien kanssa, minä tiedän sen, sillä te istuitte eilen illalla sohvalla supisten ja nauraen ja vaikenitte heti kun minä tulin. Ettekö menekin hänen kanssaan?

— Menemme, mutta jätä meidät nyt rauhaan.

Amy hillitsi kielensä, mutta käytti silmiään ja näki Megin salaa pistävän viuhkan taskuunsa.

— Minä tiedän, minä tiedän! Te menette teatteriin katsomaan 'Seitsemää linnaa', hän huudahti lisäten päättäväisesti: — Ja minä tulen mukaan, sillä äiti on sanonut että saan nähdä sen, ja viikkorahan olen saanut, ja oli hävytöntä, kun ette kertoneet minulle ajoissa.

— Kuule minua hetkinen ja ole nyt järkevä tyttö, sanoi Meg tyynnyttäen. — Äiti ei halua että tulet tällä viikolla, kun kipeät silmäsi eivät vielä kestä satunäytelmän kirkasta valaistusta. Ensi viikolla voit mennä Bethin ja Hannan kanssa ja viettää oikein hauskan illan.

— Se ei ole puoleksikaan niin hauskaa kuin mennä Laurien ja teidän kanssanne. Ottakaa nyt minut mukaan, olen niin kauan saanut olla alallani yskäni tähden ja ihan kuolen, jollen nyt pääse mukaan. Sano, Meg, että saan tulla! Olen niin kiltti sitten… pyysi Amy ja loi sisareen hellyttävimmän katseensa.

— Entä jos ottaisimme hänet? En usko että äiti pahastuisi, jos pukisimme hänet hyvin, alkoi Meg.

— Jos hän tulee, minä jään kotiin, ja jos minä en tule, Laurie on pahoillaan, ja minusta olisi hyvin sopimatonta vetää Amy mukaamme, kun hän pyysi vain meidät. En olisi uskonut, että Amy viitsii tunkeutua sinne missä häntä ei kaivata, sanoi Jo tylysti, sillä hän ei olisi huolinut vaivoikseen tuota vilkasta lasta tahtoessaan itse huvitella.

Hänen äänensä ja puhetapansa ärsytti Amya, joka jo alkoi panna päällyskenkiä jalkaansa ja sanoi itsepintaisesti:

— Minä tulen mukaan, Meg sanoo että saan tulla, ja jos maksan itse, ei Lauriella ole asian kanssa mitään tekemistä.

— Sinä et voi istua meidän kanssamme, kun meillä jo on paikat. Sinun pitäisi istua yksin, ja sitten Laurie antaisi sinulle paikkansa, ja meidän ilomme on pilalla, tai hän hankkii sinulle paikan, eikä se olisi sopivaa, kun sinua kerran ei ole kutsuttu. Jää vain kiltisti kotiin, pauhasi Jo entistäkin tylympänä, sillä hän oli juuri kiireissään pistänyt neulalla sormeensa.

Amy istui lattialla toinen kenkä jalassa ja alkoi itkeä tihuuttaa. Meg koetti puhua hänelle järkeä, ja kesken kaiken kuului alhaalta Laurien ääni. Molemmat tytöt riensivät alakertaan ja jättivät Amyn huutamaan täyttä kurkkua, sillä pikku sisar unohti silloin tällöin täysikasvuiset tapansa ja käyttäytyi kuin hemmoteltu lapsi. Juuri kun seurue oli lähdössä, huusi Amy kaidepuun yli uhkaavalla äänellä:

— Tätä sinä vielä kadut, Jo March!

— Suurenmoista! vastasi Jo ja paiskasi oven kiinni.

Heillä oli hurmaavan hauskaa, sillä 'Timanttijärven seitsemän linnaa' oli niin loistava ja ihmeellinen kuin suinkin saattaa toivoa. Mutta huolimatta lystikkäistä punaisista tontuista, säteilevistä keijukaisista ja ihanista prinsseistä ja prinsessoista Jon iloon sekaantui karvas pisara. Keijukaiskuningattaren keltaiset kiharat muistuttivat häntä Amysta, ja näytösten välillä hän huvittelihe koettamalla keksiä mitä Amy voisi tehdä saadakseen hänet katumaan.

Jo ja Amy olivat elämänsä kuluessa riitaantuneet monta kertaa, sillä molemmilla oli kiivas luonne, ja jos heitä suututettiin, saattoivat molemmat menettää malttinsa kokonaan. Amy teki kiusaa Jolle ja Jo ärsytti Amya, ja usein sattui kiihkeitä kohtauksia, joita molemmat häpesivät jäljestäpäin. Vaikka Jo olikin vanhempi, hänen oli vaikeampi hillitä itseään, ja hän sai käydä kovia taisteluita lannistaakseen ylpeätä, kiivasta luonnettaan, joka alituisesti saattoi hänet vaikeuksiin. Hänen vihansa ei koskaan kestänyt kauan, ja tunnustettuaan nöyrästi erehdyksensä hän katui vilpittömästi ja koetti tulla paremmaksi. Sisarten oli tapana sanoa, että oli melkein hauskaa saada Jo raivostumaan, kun hän aina jälkeenpäin oli kuin enkeli. Jo-parka koetti epätoivoisesti olla hyvä, mutta hänen sisäinen vihollisensa oli aina valmis nostamaan päänsä ja saattamaan hänen ponnistuksensa häpeään, ja vaadittiin vuosikausien kärsivällistä taistelua sen voittamiseksi.

Kun he tulivat kotiin, Amy istui arkihuoneessa lukemassa. Hän otti marttyyrin ilmeen kasvoilleen kun he tulivat sisään, ei nostanut katsettaan kirjastaan eikä kysynyt mitään. Kenties uteliaisuus olisi voittanut suuttumuksen, jollei Beth olisi kysynyt kuulumisia ja saanut näytelmästä loistavaa kuvausta.

Viedessään parhaan hattunsa yläkertaan Jo kurkisti ensi työkseen lipastoonsa, sillä viime riidan jälkeen oli Amy purkanut sisuaan kaatamalla Jon laatikon ylösalaisin lattialle. Kaikki oli kuitenkin paikallaan, ja vilkaistuaan hätäisesti lokeroihinsa ja lippaisiinsa Jo päätti, että Amy oli unohtanut ja antanut anteeksi kärsimänsä vääryyden.

Jo erehtyi, sillä seuraavana päivänä hän huomasi erään seikan ja siitä nousi todellinen myrsky. Meg, Beth ja Amy istuivat yhdessä myöhään iltapäivällä, kun Jo syöksyi sisään kiihtyneen näköisenä ja kysyi henki kurkussa:

— Onko joku ottanut kirjani?

Meg ja Beth sanoivat heti: "En minä ainakaan", ja näyttivät hämmästyneiltä, Amy kohensi valkeata eikä puhunut mitään. Jo huomasi hänen poskiensa punan tummenneen ja oli silmänräpäyksessä hänen luonaan.

— Amy, se on sinulla.

— Ei, ei sitä ole minulla.

— Sitten tiedät, missä se on.

— Enkä tiedä.

— Se on vale, huusi Jo tarttuen hänen olkapäähänsä ja katsoen häneen niin uhkaavasti, että rohkeampikin ihmistaimi kuin Amy olisi pelästynyt.

— Eikä ole. Minä en tiedä missä se on enkä välitäkään tietää.

— Sinä tiedät siitä jotakin, ja on parasta että sanot heti, muuten pakotan sinut siihen. Ja Jo ravisti häntä kevyesti.

— Toru niin paljon kuin tahdot, mutta etpä vain enää koskaan näe vanhaa typerää kirjaasi, huusi Amy, joka nyt vuorostaan kiihtyi.

— Kuinka niin?

— Minä olen polttanut sen.

— Mitä! Pienen kirjani, johon olin pannut niin paljon työtä ja jonka aioin saada valmiiksi siksi kun isä tulee kotiin! Oletko todellakin polttanut sen? sanoi Jo hyvin kalpeana, silmät säkenöiden ja puristi hermostuneesti Amyn olkapäitä.

— Olen, olen! Sanoinhan että panisin sinut vielä katumaan eilistä ilkeyttäsi, ja nyt…

Amy ei päässyt pitemmälle, sillä Jon kiivaus puhkesi nyt valloilleen, ja itkien kiihkeästi surusta ja vihasta hän ravisti Amya, kunnes tämän hampaat kalisivat.

— Sinä ilkeä, ilkeä tyttö! En koskaan voi kirjoittaa sitä uudelleen, enkä koskaan, niin kauan kuin elän, anna sinulle anteeksi!

Meg riensi pelastamaan Amya ja Beth tyynnyttämään Jota, mutta Jo oli aivan suunniltaan, ja antaen lähtiessään raikuvan korvapuustin sisarelleen hän syöksyi ullakolle vanhalle sohvalleen ja päätti taistelunsa yksinäisyydessä.

Alakerrassa myrsky asettui, kun rouva March tuli kotiin. Kuultuaan asiasta hän sai Amyn pian ymmärtämään, kuinka pahasti hän oli tehnyt sisarelleen.

Jon kirja oli hänen sydämensä ylpeys, ja koko perhe piti sitä erittäin lupaavana kirjallisena sepitteenä. Siinä oli vain puolisen tusinaa pientä satua, mutta Jo oli tehnyt työtä kärsivällisesti niiden ääressä pannen niihin koko sydämensä hartauden ja hellyyden toivoen saavansa jotakin painettavaksi kelpaavaa. Hän oli juuri kirjoittanut ne hyvin huolellisesti puhtaaksi ja hävittänyt vanhan käsikirjoituksen, joten Amyn rovio oli tuhonnut monen vuoden hartaan työn tulokset.

Toisista se tuntui haikeutta herättävältä tappiolta, mutta Jolle se oli hirvittävä ja kohtalokas onnettomuus, ja hän tunsi ettei koskaan saisi sitä korvatuksi. Beth suri yhtä vilpittömästi kuin joku hänen kissanpojistaan olisi juossut karkuun, Meg kieltäytyi tällä kertaa puolustamasta lemmikkiänsä Amya, rouva March näytti vakavalta ja huolestuneelta, ja Amy tunsi itse, ettei kukaan pitäisi hänestä ennen kuin hän olisi jotenkin sovittanut tekonsa, jota hän nyt paheksui enemmän kuin kukaan toinen.

Kun soitettiin teelle, Jo ilmaantui toisten joukkoon, mutta näytti niin pelottavalta ja luoksepääsemättömältä, että Amy tarvitsi kaiken rohkeutensa sanoessaan nöyrästi:

— Anna anteeksi, Jo, olen hyvin, hyvin pahoillani.

— En koskaan anna sinulle anteeksi, oli Jon ankara vastaus, ja siitä hetkestä alkaen hän oli kuin ei Amya olisi olemassakaan.

Kukaan ei puhunut tuosta suuresta onnettomuudesta — ei edes rouva March — sillä kaikki tiesivät kokemuksesta, että kun Jo oli tuolla tuulella, olivat kaikki sanat hyödyttömiä ja että oli viisainta odottaa kunnes jokin pieni tapahtuma tai Jon oma jalomielisyys hälventäisi hänen vihansa ja parantaisi haavan.

Ilta ei ollut onnellinen, sillä vaikka tehtiin käsitöitä kuten tavallisesti ja äiti luki ääneen, kodin rauha oli tullut häirityksi. Laulettaessa epäsointu tuntui syvimmin, sillä Beth voi vain soittaa, Jo seisoi mykkänä kuin kivi, Amyn ääni katkesi, ja Meg ja äiti saivat laulaa kahden. Mutta vaikka he koettivatkin laulaa iloisesti kuin leivoset, eivät nuo heleät äänet sointuneet niin hyvin kuin ennen eikä tunnelmaa saatu syntymään.

Kun Jo sai iltasuudelmansa, kuiskasi rouva March hänelle:

— Rakkaani, älä anna auringon laskea vihasi yli! Antakaa anteeksi toisillenne, auttakaa toisianne ja alkakaa huomenna alusta.

Jo olisi tahtonut painaa päänsä äidin rinnalle ja itkeä pois surunsa ja vihansa, mutta itkeminen olisi ollut heikkouden merkki, ja hän tunsi kärsineensä niin veristä vääryyttä ettei voinut ihan vielä antaa anteeksi. Niinpä hän räpäytti silmiään, ravisti päätänsä ja sanoi töykeästi, sillä Amy kuunteli:

— Se oli halpamainen teko eikä hän ansaitse anteeksiantoa. Niine hyvineen hän marssi makuulle, ja sinä iltana huoneessa ei kuulunut tavanomaista hilpeätä rupattelua.

Amy oli syvästi loukkaantunut kun hänen sovintoyrityksensä oli hylätty ja alkoi toivoa, ettei olisi nöyryyttänyt itseänsä. Jo oli vielä aamullakin kuin ukkospilvi, eikä mikään ottanut onnistuakseen sinä päivänä. Aamu oli purevan kylmä, hän pudotti kallisarvoisen torttunsa katuojaan, täti Marchilla oli hermokohtaus, Meg oli totinen, Beth tahtoi näyttää huolestuneelta ja alakuloiselta, ja Amy teki alituisesti huomautuksia ihmisistä, jotka aina sanoivat että pitäisi koettaa olla hyvä eivätkä kuitenkaan koettaneet, vaikka toiset näyttivät heille hyvää esimerkkiä.

— Kaikki ovat inhottavia, minä ainakin lähden Laurien kanssa luistelemaan. Hän on aina iloinen ja hauska ja saa minutkin hyvälle tuulelle, sanoi Jo itsekseen ja riensi ulos.

Amy kuuli luistinten helinää ja katsoi ikkunasta huudahtaen kärsimättömästi:

— Siinä sitä ollaan, hän lupasi ottaa minut mukaan ensi kerralla, sillä luistinkeli loppuu ihan kohta. Mutta tuollaiselta kiukkupussilta ei kannata pyytää mitään.

— Älä sano noin, sinä olit hyvin ilkeä, ja on vaikeata antaa anteeksi niin onnetonta tekoa, mutta luulen että hän on jo valmis sovintoon, jos vain osaat pyytää oikealla hetkellä, sanoi Meg. — Mene heidän jälkeensä äläkä sano mitään ennen kuin Laurie on saanut Jon hyvälle tuulelle, mene sitten sopivana hetkenä hänen luoksensa ja suutele häntä tai tee jotakin muuta ystävällistä, ja olen varma että hän suostuu sovintoon kaikesta sydämestään.

— Minä koetan, sanoi Amy, sillä neuvo miellytti häntä, ja pukeuduttuaan kiireesti hän riensi ystävysten jälkeen, jotka juuri katosivat mäen taakse.

Joelle ei ollut pitkä matka, mutta molemmat luistelivat jo, kun Amy ehti sinne. Jo näki hänen tulevan ja käänsi selkänsä, Laurie ei nähnyt häntä, sillä hän luisteli varovaisesti rantaa pitkin tunnustellen jäätä, joka ei enää ollut kovinkaan vahvaa.

— Minä luistelen seuraavaan käänteeseen ja katson onko kaikki kunnossa ennen kuin aloitamme kilpailun, kuuli Amy hänen sanovan lähtiessään. Karvalakissaan ja turkiksilla reunustetussa takissaan poika oli kuin nuori kasakka.

Jo kuuli Amyn läähättävän juoksunsa jälkeen, tömistelevän jalkojaan ja puhaltelevan käsiinsä koettaessaan panna luistimia jalkaansa, mutta hän ei edes kääntynyt, vaan luisteli hitain kierroksin joelle tuntien katkeraa, epämieluisaa tyydytystä sisarensa vaivoista. Hän oli hellinyt suuttumustaan, kunnes se oli kasvanut suureksi ja mahtavaksi ja saanut vallan hänen ylitseen, kuten pahat ajatukset ja tunteet aina tekevät, jollei niitä heti karkoteta. Palatessaan tutkimusmatkaltaan huusi Laurie kaukaa:

— Pysykää lähellä rantaa, keskikohta ei ole varma.

Jo kuuli varoituksen, mutta Amy ponnisteli juuri jaloilleen eikä kuullut sanaakaan. Jo katsahti olkansa yli, ja pieni paholainen, joka asui hänen rinnassaan, kuiskasi: "Mitä siitä kuuliko hän vai ei, anna hänen hoitaa itsensä."

Laurie oli kadonnut käänteen taa, Jo alkoi seurata häntä ja Amy, joka oli jäänyt kauas taakse, päätti luistella tasaisemmalle jäälle, jota oli joen keskustassa. Käänteessä Jo pysähtyi omituinen kalvava tunne sydämessään, sitten hän päätti jatkaa matkaansa. Mutta jokin pakotti hänet katsomaan taakseen, ja hän ehti parahiksi nähdä, kuinka Amy haparoi käsillään ilmaa ja putosi veteen. Kuului vain murtuvan jään risahdus, veden läiske ja huuto, joka sai Jon sydämen seisahtumaan pelosta.

Jo koetti huutaa Lauriea, mutta hänen äänensä tukahtui, hän koetti syöksyä eteenpäin, mutta jalat tuntuivat aivan herpaantuneilta, ja hetkiseen hän ei voinut muuta kuin seisoa liikkumatta paikallaan ja tuijottaa kauhun valtaamana pieneen siniseen hilkkaan mustan veden pinnalla. Joku kiiti hänen ohitseen, ja Laurien ääni kuului:

— Hae seiväs, pian, pian!

Hän ei koskaan saanut selville kuinka hän löysi sen, mutta seuraavina minuutteina hän liikkui ja toimi kuin unissakävijä totellen sokeasti Lauriea, joka oli säilyttänyt malttinsa ja makasi pitkänään jäällä kannattaen Amya käsivarrellaan, kunnes Jo oli irrottanut seipään läheisestä aidasta. Yksissä neuvoin he vetivät ylös lapsen, joka oli säikähdyksestä sanaton.

— Nyt meidän pitää viedä hänet kotiin mahdollisimman nopeasti. Kiedo hänet päällysvaatteisiimme sillä aikaa kun minä irrotan jalastani nuo kirotut luistimet, huusi Laurie heittäen takkinsa Amyn hartioille ja kiskoen auki luistinhihnoja, jotka eivät koskaan olleet tuntuneet niin kiusallisilta kuin nyt.

He toivat Amyn kotiin vapisevana, märkänä ja itkevänä. Tyynnyttyään hieman hän nukahti hyvin peitettynä loimuavan tulen ääreen. Koko aikana oli Jo puhunut tuskin sanaakaan, lennellyt vain edestakaisin kalpeana ja hurjan näköisenä, vielä puoleksi päällysvaatteissaan, hame repeytyneenä ja kädet jäälohkareiden ja seipään haavoittamina. Kun Amy onnellisesti nukkui ja hiljaisuus vallitsi talossa, kutsui rouva March Jon luokseen Amyn vuoteen reunalle ja alkoi hoidella hänen kipeitä käsiään.

— Oletko varma, ettei hän ole vahingoittunut? kuiskasi Jo katsoen omantunnon vaivoissa tuota kultakiharaista päätä, joka olisi voinut iäksi kadota hänen näkyvistään petollisen jään alle.

— Aivan varma, kultaseni, hän ei ole vahingoittunut eikä luullakseni pahoin vilustunutkaan. Te toimitte oikein ripeästi, oli hyvä että peititte hänet huolellisesti ja toitte hänet nopeasti kotiin, vastasi äiti ystävällisesti.

— Laurie sen kaiken teki, minä vain annoin Amyn mennä. Äiti, jos hän kuolisi, se olisi minun syyni.

Ja Jo vaipui vuoteelle puhjeten kiihkeään itkuun ja kertoi kaikki mitä oli tapahtunut, katkerasti soimaten kovasydämisyyttään ja nyyhkyttäen kiitoksensa siitä että hänet oli säästetty raskaimmasta rangaistuksesta, joka häntä olisi voinut kohdata.

— Minun luonteeni on semmoinen! Koetan parantaa sitä, luulen jo onnistuneenikin, ja sitten se taas puhkeaa esiin pahempana kuin koskaan ennen. Voi äiti, mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä? nyyhkytti Jo epätoivoissaan.

— Valvoa ja rukoilla, rakkaani, ei koskaan väsyä kesken eikä koskaan ajatella että virheitä on mahdotonta voittaa, sanoi rouva March painaen tytön itkettyneet kasvot olkapäälleen ja suudellen märkää poskea niin hellästi, että Jo itki kahta kiihkeämmin.

— Sinä et tiedä, sinä et voi arvata kuinka vaikeata se on! Kun suutun, tuntuu kuin voisin tehdä mitä tahansa, joudun raivon valtaan ja voisin tehdä pahaa kaikille ja nauttia siitä. Pelkään että joskus vielä teen jotakin kauheata ja turmelen elämäni ja saan kaikki ihmiset vihaamaan itseäni. Voi äiti, auta minua, auta minua!

— Minä autan, lapseni, minä autan. Älä itke enää, mutta muista tätä päivää ja päätä koko sielullasi, ettet koskaan tule kokemaan toista samanlaista. Jo rakas, kaikilla meillä on kiusauksemme, muutamilla paljon suuremmat kuin sinulla, ja usein vaaditaan koko elämä niiden voittamiseksi. Sinä pidät luonnettasi maailman pahimpana, mutta tiedätkö, minun on ollut aivan samanlainen.

— Sinun, äiti? Mitä, ethän sinä koskaan suutu. — Ja hämmästyksessään Jo unohti hetkeksi itsesyytöksensä.

— Minä olen neljäkymmentä vuotta koettanut parantaa kiivauttani ja olen vain oppinut hillitsemään sen. Suutun melkein joka päivä, Jo, mutta olen oppinut olemaan näyttämättä sitä ja toivon vielä pääseväni niin pitkälle, etten edes mielessäni kiivastuisi, vaikka siihen sitten menisikin toiset neljäkymmentä vuotta.

Noiden rakkaiden kasvojen kärsivällinen ja nöyrä ilme oli parempi läksy Jolle kuin viisainkaan nuhdesaarna tai ankarin moite. Äidin myötätunto ja luottamus lohdutti häntä, ja tietoisuus siitä, että äiti kärsi samanlaisesta virheestä kuin hänkin ja koetti päästä siitä, teki hänen omansa helpommaksi kantaa ja vahvisti hänen päätöstään kasvattaa luonnettaan — vaikka neljäkymmentä vuotta tuntuikin suunnattoman pitkältä ajalta viisitoistavuotiaasta tytöstä.

— Äiti, oletko suuttunut silloin kun painat huulesi tiukasti kiinni tai kun väliin menet pois huoneesta, kun Marchin täti toruu sinua? kysyi Jo tuntien olevansa äidilleen läheisempi ja rakkaampi kuin koskaan ennen.

— Olen, olen oppinut pidättämään kiivaat sanat, jotka nousevat huulilleni, ja kun tunnen että ne pyrkivät vastoin tahtoani esiin, menen hetkeksi ulos ja läksytän itseäni hiukan, kun olen niin heikko ja ilkeä, sanoi rouva March huoahtaen ja hymyillen ja sitoi hyväilevin käsin Jon epäjärjestykseen joutuneet hiukset.

— Kuinka olet oppinut olemaan vaiti? Se juuri on minulle niin vaikeata, sillä kiivaat sanat tulvivat huuliltani ennen kuin itsekään huomaan, ja mitä enemmän ilkeyksiä sanon, sitä pahemmaksi tulen, kunnes on todellinen nautinto loukata ihmisten tunteita ja huutaa hirvittäviä asioita. Sano miten sinä menettelit, äiti.

— Hyvä äitini auttoi minua…

— Kuten sinä autat meitä, keskeytti Jo suudellen äitiään kiitollisena.

— Mutta kadotin hänet ollessani vähän vanhempi kuin sinä nyt, ja monta vuotta sain taistella yksin, sillä olin liian ylpeä tunnustaakseni heikkouttani kenellekään toiselle. Minulla oli vaikea aika, Jo, ja vuodatin monta katkeraa kyyneltä virheitteni tähden, sillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en mielestäni päässyt koskaan eteenpäin. Sitten tuli isäsi, ja sitten tulitte te neljä, ja olin niin onnellinen että tuntui helpolta olla hyvä. Mutta kun tulimme köyhiksi, alkoi vanha levottomuus jälleen nostaa päätään. En ole kärsivällinen, ja oli hyvin vaikeata nähdä että lapsiltani puuttui jotakin.

— Äiti parka! Kuka auttoi sinua?

— Isäsi, Jo. Hän ei koskaan menetä kärsivällisyyttään — ei koskaan epäile eikä valita — vaan toivoo, tekee työtä ja odottaa niin iloisena, etten voi tuottaa hänelle pettymystä. Hän on auttanut ja tukenut minua ja saanut minut ymmärtämään, että minun pitää itse pyrkiä saavuttamaan ne hyveet, joita toivon pikku tytöilläni olevan, olenhan esimerkkinä. On helpompaa koettaa olla hyvä teidän tähtenne kuin itseni tähden, ja jos joku teistä katsoo minuun säikähtyneenä tai ihmeissään kun puhun kiivaasti, vaikuttaa se minuun enemmän kuin mitkään sanat. Lasteni rakkaus, kunnioitus ja luottamus on suloisin palkka jonka voin saada siitä, että olen yrittänyt tulla sellaiseksi naiseksi, jota te voitte pitää esikuvananne.

— Oi, äiti, jos koskaan tulen puoliksikaan niin hyväksi kuin sinä, olen tyytyväinen ja onnellinen, huudahti Jo liikuttuneena.

— Toivon, että tulet paljon paremmaksi, rakkaani, mutta sinun täytyy vartioida 'sydämesi vihollista', kuten isä sanoo, muuten se tulee synkistämään elämäsi. Olet saanut varoituksen, muista se ja koeta kaikesta sielustasi ja sydämestäsi hillitä kiivasta luonnettasi ennen kuin se tuottaa sinulle suurempaa surua ja katumusta kuin tänään olet saanut tuntea.

— Minä koetan, äiti, todellakin koetan. Mutta sinun täytyy auttaa minua, muistuttaa minua ja estää minua kiivastumasta. Olen nähnyt isän väliin panevan sormen huulilleen ja katsovan sinuun hyvin ystävällisesti mutta vakavana, ja silloin sinä aina olet painanut huulesi lujasti yhteen tai poistunut huoneesta. Muistuttaako hän sinua silloin siitä? kysyi Jo hiljaa.

— Muistuttaa. Pyysin häntä tekemään niin, eikä hän ole koskaan unohtanut, vaan on pelastanut minut monesta kiivaasta sanasta tuolla pienellä liikkeellä ja ystävällisellä katseella.

Jo näki äidin silmien kyyneltyvän ja hänen huultensa värähtelevän, ja peläten sanoneensa liikaa hän kysyi levottomana:

— Oliko väärin tarkata sinua ja puhua siitä? En tahtonut olla epähieno, mutta on niin lohdullista sanoa sinulle kaikki ajatuksensa ja saada olla turvassa ja onnellinen luonasi.

— Rakas oma tyttöni, äidillesi voit sanoa mitä tahdot, sillä suurin onneni ja ylpeyteni on tuntea, että tyttöni luottavat minuun ja tietävät kuinka paljon rakastan heitä.

— Luulin pahoittaneeni mielesi.

— Et, kultaseni, mutta isästä puhuessamme muistin, kuinka syvästi kaipaan häntä, kuinka paljosta saan kiittää häntä ja kuinka uskollisesti minun pitäisi tehdä työtä säilyttääkseni hänen pikku tyttärensä viattomina ja hyvinä.

— Ja kuitenkin kehotit häntä menemään, äiti, etkä itkenyt hänen lähtiessään, etkä nytkään koskaan valita tai näytä kaipaavan hänen tukeaan, sanoi Jo ihmeissään.

— Annoin parhaani maalle jota rakastan, ja hillitsin kyyneleni kunnes hän oli mennyt. Miksi valittaisin, kun molemmat olemme tehneet vain velvollisuutemme? Jollen näytä tarvitsevan hänen apuaan, se johtuu siitä että minulla on tukenani ja turvanani vieläkin parempi ystävä kuin isä. Lapseni, elämäsi vastoinkäymiset ja kiusaukset alkavat nyt, ja niitä voi olla paljon, mutta voit voittaa ne kaikki, jos opit tuntemaan taivaallisen Isän voiman ja rakkauden yhtä selvästi kuin maallisenkin. Mitä enemmän rakastat Häntä ja luotat Häneen, sitä lähempänä Häntä tunnet olevasi ja sitä vähemmän olet riippuvainen inhimillisestä voimasta ja viisaudesta. Hänen rakkautensa ja huolenpitonsa ei koskaan väsy eikä muutu, kukaan ei voi riistää sitä sinulta, ja siitä voi tulla sinulle rauhan, onnen ja voiman lähde koko elinajaksesi. Luota tähän koko sydämestäsi ja usko Jumalalle pienet huolesi, toiveesi, syntisi ja surusi yhtä vapaasti ja luottavaisena kuin äidillesi.

Jo vastasi vain painautumalla lähemmäksi äitiään, ja hänen sydämestään kohosi sanattomana vilpittömin rukous minkä hän koskaan oli rukoillut, sillä tänä surullisena ja samalla onnellisena hetkenä hän ei ollut oppinut tuntemaan ainoastaan katumuksen ja epätoivon katkeruutta, vaan myös kieltäymyksen ja itsensä unohtamisen ihanuuden, ja äidin ohjaamana hän oli päässyt lähemmäksi Ystävää, paimenta, joka ottaa jokaisen lapsen vastaan niin suurta rakkautta tuntien, että isän ja äidin paraskin huolenpito ja hellyys on vain kuin tuon taivaallisen rakkauden heijastumaa.

Amy liikahti ja huokasi unissaan, ja kuin heti valmiina aloittamaan taistelun luonnettaan vastaan Jo katsahti ylös, kasvoillaan ilme jollaista niissä ei ennen ollut nähty.

— Minä annoin auringon laskea vihani yli, en tahtonut antaa hänelle anteeksi, ja ilman Lauriea se olisi tänään ollut liian myöhäistä! Kuinka saatoin olla niin paha! sanoi Jo puoliääneen ja kumartui sisarensa yli hyväillen hiljaa tyynylle valuvaa märkää tukkaa.

Amy avasi silmänsä aivan kuin olisi kuullut hänen sanansa ja ojensi käsivartensa hymyillen tavalla, joka tunkeutui suoraan Jon sydämeen. Kumpikaan ei puhunut mitään, mutta he syleilivät toisiaan hellästi, ja kaikki annettiin anteeksi ja unohdettiin sydämellisessä suudelmassa.