Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Tuo poika on oikea kyklooppi, sanoi Amy eräänä päivänä kun Laurie kiiti ohi hevosen selässä ja heilautti ratsupiiskaansa tervehdykseksi.

— Kuinka uskallat sanoa niin, kun hänellä on molemmat silmät tallella ja hyvin kauniit silmät sitä paitsi, huusi Jo, joka ei kärsinyt mitään halventavia huomautuksia ystävästään.

— Enhän minä sanonut mitään hänen silmistään, enkä käsitä miksi sinun tarvitsee tulistua, kun ihailen hänen ratsastamistaan.

— Voi totisesti, tuo pieni hanhi tarkoitti kentauria ja sanoi kyklooppi, huudahti Jo purskahtaen nauruun.

— Älä viitsi olla ilkeä, sehän oli vain 'lapsu lingee', kuten herra Davis sanoo, vastasi Amy masentaen Jon latinallaan. — Soisinpa vain, että minulla olisi edes pieni osa niistä rahoista, jotka Laurie tuhlaa tuohon hevoseen, hän lisäsi ikään kuin itsekseen, mutta toivoen kuitenkin että sisaret kuulisivat sen.

— Miksi niin? kysyi Meg ystävällisesti, sillä Jo oli pakahtua nauruun Amyn uuden erehdyksen tähden.

— Minä tarvitsisin kipeästi rahaa, olen velkaantunut korvia myöten.

— Velkaantunut, Amy? Mitä tarkoitat? Meg näytti vakavalta.

— No niin, minä olen velkaa ainakin tusinan limetta-karamelleja enkä voi ostaa niitä ennen kuin saan rahaa, sillä äiti on kieltänyt minua ottamasta mitään laskuun.

— Kerro minulle kaikki. Ovatko limetta-karamellit muodissa nykyään?
Minun aikanani piti kaikilla olla paukkukumia.

Meg koetti pysyä totisena, sillä Amy näytti hyvin vakavalta ja huolestuneelta.

— Niin, katsos, tytöt ostavat niitä aina, ja jollei tahdo saada köyhän nimeä, täytyy tehdä samoin. Nykyään ei tiedetä muusta kuin limetta-karamelleista, kaikki tytöt imevät niitä tunnilla ja vaihtavat kyniä, helminauhoja, paperinukkeja tai muuta sellaista niihin. Jos joku tyttö pitää toisesta tytöstä, hän antaa tälle karamellin, jos hän on suuttunut häneen, hän syö sellaisen tuon toisen nenän edessä eikä anna hänen edes maistaa. Tytöt antavat niitä toisilleen vuorotellen, ja minä olen saanut jo monta, mutta en ole antanut ainoatakaan, ja minun pitäisi antaa, sillä ymmärräthän että sellaiset ovat kunniavelkoja.

— Kuinka paljon tarvitsisit pelastaaksesi kunniasi, kysyi Meg vetäen kukkaronsa esiin.

— Neljännesdollari riittäisi hyvin, ja siitä jäisikin vielä muutamia centejä, joilla saisin kestitä sinua. Pidätkö limetta-karamelleista?

— Enpä juuri, pidä itse minun osani. Tästä saat rahaa. Katso että se riittää mahdollisimman kauan — tiedäthän, että minulla ei ole juuri liikoja.

— Voi, paljon kiitoksia! Mahtaa olla ihanaa, kun on omaa rahaa! Nytpä minun kelpaa. En ole koko viikkoon syönyt limetta-karamelleja, sillä en ole tahtonut ottaa keltään vastaan kun en voi maksaa takaisin, ja nyt ihan kuolen, jollen pian saa niitä.

Seuraavana päivänä Amy tuli myöhään kouluun, mutta ei voinut vastustaa kiusausta, vaan näytti tytöille vilauksen tahmeasta ruskeasta paperipussista ennen kuin kätki sen pulpettinsa uumeniin. Olihan ylpeys tässä tapauksessa anteeksiannettavaa.

Seuraavina minuutteina levisi luokkaan huhu, että Amy Marchilla oli kaksikymmentäneljä ihanaa limetta-karamellia (yhden hän oli syönyt matkalla) ja että hän aikoi pitää kestityksen. Lähinnä istuvien ystävyydenosoitukset olivat valtavat. Katy Brown kutsui Amyn heti seuraaviin tanssiaisiinsa, Mary Kingsley tahtoi välttämättä lainata hänelle kellonsa seuraavaan väliaikaan asti, ja Jenny Snow, ivallinen nuori neiti, joka hiljattain oli piikitellyt Amya, koska hänellä ei ollut karamelleja, teki paikalla rauhan ja tarjosi Amylle muutamien vaikeiden laskujen tulokset. Mutta Amy ei ollut unohtanut neiti Snow'n myrkyllisiä huomautuksia 'ihmisistä, joiden tylppä nenä kyllä tunsi toisten limetta-karamellien tuoksun ja jotka eivät olleet liian ylpeitä pyytämään toisilta', ja hän musersi muitta mutkitta 'Snow'n tytön' sanomalla:

— Sinun ei ollenkaan tarvitse vaivautua noin kovasti, et kuitenkaan saa mitään.

Eräs huomattava henkilö sattui käymään koulussa sinä aamuna, ja Amyn hyvin piirretyt kartat saivat osakseen kiitosta. Vihollisen menestys kismitti pahasti neiti Snow'n sielua ja sai neiti Marchin näyttämään ylvästelevältä riikinkukolta. Mutta voi! ylpeys käy lankeemuksen edellä, ja kostonhimoinen Snow teki siirtonsa tuhoisalla menestyksellä. Vieras oli tuskin ehtinyt lausua muutamia kuluneita kohteliaisuuksia ja kumartaa hyvästiksi, kun Jenny teki asiaa herra Davisin, opettajan, pöydän luo ja ilmoitti tälle että Amy Marchilla on limetta-karamelleja pulpetissaan.

Herra Davis oli näet kieltänyt edellä mainittujen karamellien tuomisen kouluun ja juhlallisesti luvannut julkisen rangaistuksen ensimmäiselle, joka saataisiin kiinni lainrikkomisesta. Tämän karaistuneen miehen oli pitkällisen ja myrskyisen sodan jälkeen onnistunut hävittää koulusta paukkukumi, tehdä rovio takavarikkoon otetuista romaaneista ja sanomalehdistä, lakkauttaa salainen postitoimisto, kieltää virnistelyt, haukkumanimet ja pilakuvat, ja hän oli tehnyt kaiken mitä mies voi tehdä viidenkymmenen kapinallisen tytön pitämiseksi kurissa. Pojat osaavat kyllin koetella inhimillistä kärsivällisyyttä, taivas sen tietää, mutta tytöt käyvät vielä tuhat kertaa tukalammiksi — varsinkin hermostuneille herrasmiehille, joilla on tyrannimainen luonteenlaatu eikä vähääkään taipumuksia kasvattamiseen.

Hetki oli mahdollisimman epäsuotuisa Amylle, ja ilmiantaja Jenny tiesi sen. Herra Davis oli nähtävästi juonut liian väkevää kahvia sinä aamuna, ulkona puhalsi itätuuli, joka aina sai hänet ärtyneeksi, eivätkä oppilaat olleet osoittaneet hänelle sitä kunnioitusta, jonka hän katsoi ansaitsevansa. Kaiken tämän vuoksi hän oli, käyttääksemme koulutyttöjen mehevää, joskaan ei varsin kaunista puhetapaa, 'ilkeä kuin noita ja äreä kuin karhu'.

Sana 'limetta' oli kuin kipinä ruutiin. Hänen keltaiset kasvonsa lehahtivat punaisiksi ja hän iski kämmenensä pöytään niin pontevasti, että Jenny puikki kiireen vilkkaa takaisin paikalleen.

— Nuoret neidit, olkaa tarkkaavaisia!

Tämä tuikea käsky katkaisi kaiken supinan, ja viisikymmentä paria sinisiä, mustia, harmaita ja ruskeita silmiä kääntyi tottelevaisesti tarkkaamaan herra Davisin pelottavia kasvoja.

— Neiti March, tulkaa tänne.

Amy nousi näennäisesti levollisena, mutta mielessä salainen pelko, sillä limetta-karamellit ahdistivat hänen omaatuntoaan.

— Tuokaa tänne makeiset, jotka ovat pulpetissanne, kuului odottamaton määräys, joka pysäytti hänet ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä paikaltaan.

— Älä vie kaikkia, kuiskasi hänen vierustoverinsa, harvinaisen kylmäverinen nuori nainen.

Amy ravisti nopeasti pussista laatikon pohjalle puolentusinaa ja laski loput herra Davisin eteen arvellen että jokainen inhimillinen olento leppyisi tuntiessaan nenässään tuon suloisen tuoksun. Onnettomuudeksi herra Davis sattui kuitenkin aivan erityisesti vihaamaan limetan tuoksua, ja inho lisäsi hänen suuttumustaan.

— Onko siinä kaikki?

— Ei ihan, änkytti Amy.

— Tuokaa heti paikalla loput tänne.

Amy totteli luoden tovereihinsa toivottoman katseen.

— Oletteko varma, että pulpettiin ei nyt jäänyt mitään?

— En koskaan valehtele.

— Vain niin, ottakaa nyt nämä inhottavat kapineet ja heittäkää ne yksitellen ulos ikkunasta.

Luokasta kuului raskas huokaus. Tulipunaisena häpeästä ja suuttumuksesta Amy kulki aarteineen ikkunaan, ja aina kun tuomittu limetta-karamellipari — voi kuinka mehukkailta ja täyteläisiltä ne näyttivät! — putosi Amyn vastahakoisista käsistä, kuului tyttöjen rajattomaksi harmiksi kadulta äänekäs riemunhuuto, joka kertoi että irlantilaiset lapset, heidän ilmivihollisensa, anastivat heidän herkkunsa. Tämä — tämä oli jo liikaa. Kaikki lähettivät salamoivia tai rukoilevia katseita herra Davisiin, ja eräs intohimoinen limetta-karamellien ihailija puhkesi pettymyksestä ja mielipahasta kyyneliin.

Kun Amy oli nakellut kaikki karamellit kadulle, yskäisi herra Davis pahanenteisesti ja sanoi ankarimmalla äänellään:

— Nuoret neidit, te muistatte mitä sanoin viikko sitten. Olen pahoillani että tällaista on tapahtunut, mutta minä en salli käskyjäni halveksittavan enkä koskaan riko lupaustani. Neiti March, ojentakaa kätenne.

Amy hätkähti ja pani molemmat kätensä selän taakse luoden herra Davisiin rukoilevan katseen, joka puhui hänen puolestaan paremmin kuin mitkään sanat. Hän oli tavallaan 'vanhan Davisin' suosiossa, ja minun yksityinen arveluni on että tämä olisi rikkonut lupauksensa, jollei eräs hillitön nuori neiti olisi purkanut kiukkuaan vihellykseen. Tämä vihellys, niin heikko kuin se olikin, raivostutti suuttunutta herrasmiestä ja vahvisti rikollisen kohtalon.

— Kätenne, neiti March! oli ainoa vastaus Amyn mykkään avunpyyntöön, ja koska Amy oli liian ylpeä itkemään tai pyytämään armoa, hän kiristi vain hampaitaan, viskasi päänsä uhitellen taaksepäin ja otti silmää räpäyttämättä vastaan kirvelevät iskut, jotka hän sai pienelle kämmenelleen. Ne eivät olleet kovia eikä niitä ollut monta, mutta se oli sivuseikka. Ensi kerran elämässään hän oli nyt saanut maistaa ruumiillista kuritusta, ja häpeä oli hänen silmissään yhtä suuri kuin jos herra Davis olisi lyönyt hänet maahan.

— Saatte jäädä seisomaan katederille väliaikaan asti, sanoi herra Davis, joka oli päättänyt nöyryyttää pientä rikollista perusteellisesti kerran aloitettuaan.

Se oli hirvittävää. Oli miltei sietämätön koettelemus seistä koko luokan maalitauluna äskeinen häpeä tuoreena mielessä, ja Amysta tuntui kuin hän ei voisi muuta kuin vaipua maahan ja itkeä pakahtuakseen. Katkera tietoisuus siitä, että hänelle tehtiin vääryyttä ja petollisen Jenny Snow'n ajatteleminen auttoivat häntä kuitenkin kantamaan tuskansa. Hän asettui tuolle häpeälliselle paikalle suunnaten katseensa kiinteästi kamiinantorveen, jonka alapuolella aaltoili kokonainen meri kasvoja, ja seisoi siinä liikkumatta ja kalpeana kuin suolapatsas.

Seuraavien viidentoista minuutin kuluessa tuo ylpeä ja herkkä tyttö kärsi sellaista häpeää ja tuskaa, ettei hän milloinkaan sitä unohtanut. Toisista asia saattoi tuntua lystikkäältä tai vähäpätöiseltä, mutta hänelle se oli kova kokemus, sillä häntä oli koko elämänsä ajan ohjattu vain rakkaudella. Pian eräs uusi tuskallinen ajatus sai hänet unohtamaan kirvelevän kätensä ja masentuneen sydämensä.

— Minun täytyy kertoa tästä kotona, ja kaikki ovat hyvin tyytymättömiä ja pettyneitä minun suhteeni.

Nuo viisitoista minuuttia tuntuivat tunnilta, mutta vihdoin nekin päättyivät, eikä sana 'väliaika' ollut koskaan ennen tuntunut hänestä tervetulleemmalta.

— Voitte mennä, neiti March, sanoi herra Davis ja näytti hieman levottomalta, eikä aiheetta.

Hän ei aivan pian unohtanut sitä syyttävää katsetta, jonka Amy loi häneen mennessään suoraan eteiseen sanomatta sanaakaan kellekään. Tyttönen kokosi tavaransa ja jätti paikan 'iäksi', kuten hän kiihkeästi vakuutti itselleen. Hän tuli kotiin surkeassa tilassa, ja kun vanhemmat tytöt vähän myöhemmin saapuivat, pidettiin perheneuvottelu, jossa syvästi paheksuttiin Amyn osaksi tullutta kohtelua.

Rouva March ei sanonut paljon, mutta näytti olevan pahoillaan ja lohdutti masentunutta pikku tyttöään hellästi. Meg hautoi pahoinpideltyä kättä glyseriinillä ja kyynelillä, Beth huomasi etteivät hänen rakkaat kissanpoikansakaan kyenneet lievittämään tällaista tuskaa, Jo ehdotti vihoissaan että herra Davis viipymättä vangittaisiin, ja Hanna pui nyrkkiä tuolle 'tolvanalle' ja survoi päivällisperunat niin kiivaasti kuin onneton opettaja olisi ollut hänen survottavanaan.

Koulussa ei Amyn paosta tehty numeroa, paitsi tietysti toverien kesken, mutta nuo tarkkanäköiset neidit huomasivat että herra Davis oli sinä iltapäivänä erityisen suopea, mutta myös poikkeuksellisen hermostunut. Juuri ennen tuntien päättymistä Jo astui sisään julmistuneen näköisenä, marssi suoraa päätä herra Davisin luo ja jätti hänelle kirjeen äidiltään, kokosi sitten Amyn tavarat ja lähti pyyhkien jalkansa huolellisesti kynnysmattoon ikään kuin tahtoen puhdistaa koko paikan tomut jaloistaan.

— No niin, voithan joksikin aikaa saada lupaa koulusta, mutta tahdon että joka päivä luet Bethin kanssa vähäsen, sanoi rouva March sinä iltana Amylle. En hyväksy ruumiillista rangaistusta, en ainakaan tyttöjen kasvatuksessa. En pidä herra Davisin opetustavasta enkä usko, että tytöt, joiden kanssa seurustelet, vaikuttavat sinuun hyvää. Neuvottelen isäsi kanssa ennen kuin lähetän sinut toiseen kouluun.

— Se on ihanaa! Jospa kaikki tytöt lähtisivät pois ja jättäisivät tuon vanhan inhottavan koulun tyhjäksi. Voisin tulla ihan hulluksi kun ajattelen noita ihania limetta-karamelleja, huokasi Amy ja näytti marttyyrilta.

— En ole ollenkaan pahoillani että menetit ne, sillä rikoit koulun sääntöjä vastaan ja ansaitsit rangaistuksen tottelemattomuudesta, kuului äidin ankara vastaus eikä se juuri miellyttänyt nuorta neitiä, joka odotti vain myötätuntoa.

— Tarkoitatko että olet iloinen kun minua häväistiin koko koulun edessä? huusi Amy.

— Minä en olisi valinnut sitä rangaistustapaa, vastasi hänen äitinsä. — Mutta ojennuksen sinä kyllä ansaitsit. Olet tulossa itserakkaaksi, kultaseni, ja sinun on jo aika ruveta tarkkaamaan käytöstäsi. Sinulla on paljon kiitettäviä taipumuksia ja hyviä puolia, mutta niillä ei saa ruveta loistamaan, sillä itserakkaus pilaa parhaimmatkin lahjat. Ei tarvitse pelätä että todellinen lahjakkuus tai hyve jäisi pitkäksi aikaa varjoon. Kaiken taidon suurin viehätys on vaatimattomuus.

— Niin onkin, huusi Laurie, joka pelasi sakkia Jon kanssa huoneen nurkassa. — Tunsin kerran erään tytön, jolla oli todella huomattavat musikaaliset taipumukset, mutta joka ei tietänyt siitä mitään eikä aavistanutkaan, mitä viehättäviä pieniä lauluja hän sepitti yksin ollessaan, eikä olisi uskonut vaikka joku olisi sen hänelle sanonut.

— Jospa olisin saanut tulla tutuksi sen tytön kanssa! Ehkä hän olisi auttanut minua, minä olen niin tyhmä, sanoi Beth, joka seisoi hänen vieressään innokkaasti kuunnellen.

— Sinä tunnet hänet, ja hän auttaa sinua enemmän kuin kukaan toinen, vastasi Laurie katsoen Bethiin niin veitikkamainen tuike iloisissa mustissa silmissään, että Beth tuli äkkiä hyvin punaiseksi ja kätki kasvonsa sohvatyynyihin.

Jo antoi Laurien voittaa pelin kiitokseksi siitä, että tämä oli kiittänyt hänen Bethiään — jota oli mahdoton saada soittamaan Laurien tunnustuksen jälkeen. Niinpä Laurie sai itse tehdä parhaansa, ja hän lauloi ja soitti erittäin kauniisti, sillä hän sattui olemaan aivan erikoisen hyvällä tuulella. Kun hän oli mennyt, sanoi Amy, joka koko ajan oli ollut omissa mietteissään:

— Onko Laurie hieno poika?

— On kyllä, hän on saanut oivallisen kasvatuksen ja on hyvin lahjakas. Hänestä tulee hieno mies, jos häntä vain ei hemmotella pilalle, vastasi äiti.

— Eikö hän ole itserakas? kysyi Amy.

— Ei vähääkään, ja juuri sen tähden hän onkin viehättävä poika ja me pidämme hänestä paljon.

— Minä ymmärrän — on hienoa olla lahjakas ja etevä, mutta lahjoillaan ei saa loistaa eikä tulla itserakkaaksi, sanoi Amy miettiväisenä.

— Ne tulevat kyllä näkyviin käytöksessä ja puhetavassa, ja niille annetaan arvoa jos niiden omistaja esiintyy vaatimattomasti, sanoi rouva March.

— Yhtä vähän kuin sopii käyttää kaikkia hattuja ja hameita ja hepeniä yhtä aikaa, jotta ihmiset näkisivät että omistaa sellaisia, sanoi Jo, ja läksy päättyi nauruun.