Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Mitä kummaa sinä puuhaat, Jo? kysyi Meg eräänä iltapäivänä, kun oli kova lumipyry ja Jo marssi eteisen läpi kumisaappaat jalassa, vanha, väljä päällystakki yllä, lakki korvilla, luuta toisessa kädessä ja lapio toisessa.

— Aion hankkia ruumiinliikuntaa, Ja vastasi silmissään kujeellinen tuike.

— Minun mielestäni kahden pitkän aamukävelyn pitäisi riittää näin kylmällä ja kurjalla ilmalla. Tule mieluummin takan ääreen, sanoi Meg, jota pelkkä ulosmenon ajatuskin värisytti.

— Kiitos neuvosta! En voi pysyä hiljaa koko päivää enkä viitsi paistattaa itseäni tulen ääressä kuin mikäkin kissamirri. Minä pidän seikkailuista ja lähden niitä etsimään.

Meg jatkoi jalkojensa lämmittämistä ja 'Ivanhoen' lukemista, ja Jo alkoi tarmokkaasti lapioida kujia. Lumi oli kevyttä, ja hän oli pian luonut puutarhan ympäri tien Bethiä ja hänen sairaita nukkejansa varten, jotta nämä kauniilla ilmalla saisivat hengittää raitista ilmaa.

Puutarha erotti Marchin ja Laurencen talot toisistaan. Seutu oli laitakaupunkia, joka suurine puutarhoineen, hiljaisine katuineen, puistoineen ja ruohokenttineen muistutti paljon maaseutua.

Pihojen välillä oli matala pensasaita. Sen toisella puolella oli Marchin vanha ruskea talo, joka näin talvisaikaan, kun sitä eivät ympäröineet kukat ja viiniköynnökset, näytti hiukan alastomalta ja rappeutuneelta. Toisella puolella oli komea kivitalo, jossa oli varakas ja ylellinen leima. Se näkyi suuresta vaunuvajasta, kasvihuoneista ja niistä hienoista esineistä, joita erotti uutimien takaa. Ja kuitenkin tämä talo näytti yksinäiseltä ja elottomalta, sillä lapset eivät ilakoineet pihamaalla, äidinkasvot eivät hymyilleet ikkunoista, ja vain harvat ihmiset kulkivat sen portaissa, tavallisesti vain vanha herra ja hänen pojanpoikansa.

Jon vilkkaalle mielikuvitukselle tuo kaunis talo oli oikea lumottu palatsi, täynnä kaikenlaisia ihanuuksia, joista kukaan ei nauttinut. Hän oli jo kauan toivonut, että pääsisi kerran näkemään tuota salaista loistoa ja tutustuisi 'Laurencen poikaan', joka näytti hyvin halukkaalta tekemään tuttavuutta mutta ei tiennyt mistä alkaa.

Tanssiaisten jälkeen naapuritalo oli houkutellut Jota entistä enemmän, ja hän oli hautonut mielessään monenlaisia suunnitelmia. Mutta poika oli viime aikoina ollut näkymättömissä ja Jo luuli jo hänen matkustaneen pois, kun hän eräänä päivänä keksi viereisen talon yläikkunassa ruskeat kasvot, jotka katselivat alakuloisina puutarhaan, missä Beth ja Amy olivat lumisotasilla.

— Tuo poika kaipaa seuraa ja hauskuutta, sanoi Jo itsekseen. — Hänen isoisänsä ei tiedä mitä hän tarvitsee ja sulkee hänet yksinäisyyteen. Hän tarvitsee nuorta iloista seuraa. Minua haluttaisi suuresti mennä sanomaan mielipiteeni vanhalle herralle.

Tämä ajatus huvitti Jota, joka harrasti uhkarohkeita tekoja ja alituisesti kauhistutti Megiä merkillisillä päähänpistoillaan. Tuuma ei unohtunut, ja tänä iltapäivänä Jo päätti koettaa mitä olisi tehtävissä. Hän näki herra Laurencen lähtevän ajelulle ja riensi pensasaidan luo, missä hän pysähtyi katsomaan vastapäistä taloa. Kaikki oli hiljaista, alempien ikkunoiden edessä verhot, palvelijat poissa eikä muuta inhimillistä olentoa näkyvissä kuin tumma kiharainen pää, joka nojautui laihaan käteen yläkerran ikkunassa.

— Siinä hän on, poikaparka! ajatteli Jo. — Yksinään ja sairaana tänä ikävänä päivänä. Se on synti ja häpeä. Minäpä heitän lumipallon ikkunaan ja houkutan hänet katsomaan ulos. Sitten sanon hänelle ystävällisen sanan.

Pian lensi ikkunaan kourallinen pehmeätä lunta, ja pää kääntyi heti.
Näkyviin tulivat kasvot, joiden välinpitämätön ilme katosi.

Jo nyökäytti päätään ja nauroi. Sitten hän heilutti luutaansa ja huusi:

— Kuinka voit? Oletko sairas?

Laurie avasi ikkunan ja vastasi käheänä kuin korppi:

— Kiitos, voin jo paremmin. Olen vilustunut ilkeästi ja istunut sisällä kokonaisen viikon.

— Sepä ikävää. Miten saat aikasi kulumaan?

— En mitenkään, täällä on kolkkoa kuin haudassa.

— Etkö lue?

— En juuri, eivät he anna minun lukea.

— Eikö kukaan voi lukea sinulle ääneen?

— Isoisä väliin koettaa, mutta minun kirjani eivät huvita häntä, enkä viitsi pyytää Brookea kaikkeen.

— Onko kukaan käynyt katsomassa sinua?

— Ei ole ketään josta välittäisin. Pojat meluavat, ja pääni on kipeä.

— Eikö sitten ole ketään tyttöä, joka lukisi sinulle ääneen ja juttelisi kanssasi? Tytöt ovat hiljaisia ja leikkivät mielellään sairaanhoitajaa.

— En tunne ketään.

— Tunnethan sinä meidät, aloitti Jo, vaikeni ja nauroi.

— Niin tunnenkin. Tule sinä, ole kiltti, huusi Laurie.

— Minä en ole hiljainen ja kiltti, mutta tulen kyllä jos äiti vain laskee. Minä menen kysymään. Sulje ikkuna ja odota.

Ja Jo nosti luudan olalleen ja marssi pois tuumien ihmeissään, mitä hänelle sanottaisiin kotona. Laurie oli kovasti jännittynyt ja kunnioitti vierastaan kampaamalla tukkansa, ottamalla puhtaan kauluksen ja koettamalla, mikäli mahdollista, siivota huonetta, joka huolimatta kuudesta palvelijasta oli kaikkea muuta kuin siisti. Äkkiä kuului äänekäs kellonsoitto ja päättäväinen ääni, joka kysyi Laurie-herraa, ja sitten hämmästyneeltä näyttävä palvelija tuli sisään ilmoittamaan erään nuoren neidin tulosta.

— Hyvä on, se on Jo-neiti, tuo hänet tänne, sanoi Laurie ja meni pienen vierashuoneensa ovelle tervehtimään Jota, joka tuli näkyviin reippaana, punaposkisena ja ujostelemattomana, peitetty kulho toisessa kädessä ja Bethin kolme kissanpoikaa toisessa.

— Tässä minä olen kimsuineni kamsuineni, hän sanoi reippaasti. — Äiti lähetti terveisiä ja sanoi olevansa iloinen, jos voin olla sinulle avuksi. Meg pyysi minua tuomaan sinulle vähän hyytelöä — hän osaa tehdä aika hyvää — ja Beth arveli, että hänen kissansa huvittaisivat sinua. Tiesin kyllä, että nauraisit niille, mutta en voinut kieltää, kun hänkin välttämättä tahtoi lähettää jotakin.

Sattuikin niin että Bethin hullunkurinen keksintö oli juuri paikallaan, sillä nauraessaan kissanpojille Laurie unohti ujoutensa.

— Tuo on liian kaunista syötäväksi, hän sanoi hymyillen mielihyvästä, kun Jo avasi maljan kannen ja näytti hänelle hyytelön, joka oli koristettu vihreillä lehdillä ja Amyn kauneimman punaisen pelargonin kukilla.

— Eihän se mitään erityistä ole, mutta kaikki säälivät potilasta ja tahtoivat osoittaa sen. Käske palvelustyttöä säästämään se teepöytääsi varten. Kylläpä sinulla on kodikas huone!

— Voisi olla, jos vain pysyisi kunnossa, mutta kotiapulaisemme ovat laiskoja hutiluksia. Se on ikävää.

— Minä järjestän sen parissa minuutissa. Eihän tarvitse muuta kuin ottaa rikat uunin edestä — noin, järjestää tavarat hyllyllä — noin, panna kirjat tuonne ja saappaat tuonne, kääntää sohva näin ja pöyhiä tyynyjä hiukkasen. Kas noin, nyt on kaikki hyvin.

Ja niin olikin, sillä kesken puhettaan ja nauruaan Jo oli viskellyt kaikki esineet paikoilleen ja saanut huoneen aivan toisen näköiseksi. Laurie katseli häntä ääneti ja kunnioittavasti, ja kun Jo käski häntä istumaan sohvalle, hän huokasi tyytyväisyydestä ja sanoi kiitollisena:

— Juuri tuota tarvittiin. Istuudu nyt tuohon isoon tuoliin, tee hyvin. Mitähän keksisin huvittaakseni sinua?

— Minähän tulin huvittamaan sinua. Luenko ääneen? Jo katseli nälkäisin silmin pöydällä olevia houkuttelevan näköisiä kirjoja.

— Kiitos vain, mutta olen lukenut nuo kaikki ja oikeastaan puhelisin mieluummin.

— Hyvä on, minulta riittää puhetta vaikka koko päiväksi, jos vain joku panee minut vauhtiin. Beth sanoo etten osaa koskaan lakata.

— Onko Beth se punaposkinen, joka on melkein aina kotona ja menee joskus ulos pieni kori käsivarrellaan? Laurie kysyi kiinnostuneena.

— On kyllä, se on Beth. Hän on minun lempisiskoni.

— Se kaunis on kai Meg ja kiharatukkainen Amy, niinkö?

— Kuinka olet saanut sen selville? Laurie punastui, mutta vastasi rehellisesti:

— Niin, katsos, olen usein kuullut teidän huutelevan toisianne, ja kun istun täällä yksin, en voi olla katsomatta ikkunasta, teillä näyttää aina olevan niin hauskaa. Suo anteeksi että olen utelias, mutta väliin unohdatte laskea kukkaikkunan verhot alas, ja kun lamppu palaa, näkee teidät kaikki tulen ääressä pöydän ympärillä. Se on kuin taulu. Äitinne on hirveän herttaisen näköinen. Minullahan ei ole äitiä.

Hänen silmiensä vetoava katse tunkeutui suoraan Jon lämpimään sydämeen. Laurie oli sairas ja yksinäinen, ja tuntiessaan kuinka onnellinen hän itse oli kodissaan hän koetti ilomielin jakaa pojallekin omasta rikkaudestaan. Hänen kasvonsa olivat hyvin ystävälliset ja hänen äänensä tavattoman lempeä, kun hän sanoi:

— Emme koskaan enää laske ikkunaverhoa ja sinä saat kurkistella niin paljon kuin ikinä tahdot. Toivoisin vain, että tulisit itse aneille. Äiti on verraton, sinä pitäisit hänestä. Beth laulaisi sinulle jos minä pyytäisin, ja Amy tanssisi. Meg ja minä naurattaisimme sinua näytelmillämme, ja me pitäisimme oikein hauskaa. Eiköhän isoisäsi antaisi sinun tulla?

— Kyllä kai jos äitisi pyytäisi. Isoisä on hyvin kiltti, vaikka hän ei näytä siltä. Hän antaa minun tehdä melkein mitä tahdon, mutta pelkää että minusta olisi vaivaa vieraille ihmisille, sanoi Laurie kirkastuen kirkastumistaan.

— Emmehän me ole vieraita ihmisiä, me olemme naapureita eikä sinun ollenkaan tarvitse pelätä olevasi vaivaksi. Me tahtoisimme mielellämme ystävystyä kanssasi, ja minä olen jo kauan toivonut sitä. Tiedät kai, että emme ole asuneet täällä kauan. Olemme silti jo tuttuja kaikkien muiden naapurien kanssa paitsi teidän.

— Isoisä istuu aina kirjojensa parissa eikä välitä juuri siitä mitä ulkopuolella tapahtuu. Herra Brooke, kotiopettajani, ei asu täällä, ja kun minulla ei ole ketään kävelytoveria, pysyn kotona ja koetan saada aikani jotenkin kulumaan.

— Se on paha. Sinun pitäisi mennä kaikkialle minne sinua pyydetään, silloin saisit ystäviä yllin kyllin ja hauskoja kyläilypaikkoja. Älä välitä ujoudestasi. Kyllä se haihtuu, jos vain rupeat liikkumaan.

Laurie punastui taas, mutta ei loukkaantunut, vaikka häntä syytettiin ujoudesta. Jo oli niin ystävällinen ja tarkoitti niin hyvää, että hänen suorasukaista puhettaan oli mahdoton käsittää väärin.

— Pidätkö koulustasi? kysyi poika muuttaen puheenaihetta. Oli ollut hetken hiljaisuus, jonka aikana hän oli katsonut valkeaan ja Jo puolestaan hyvin huvittuneena häneen.

— En käy koulua, olen virkanainen. Olen isotätini apulaisena, etkä voi kuvitella, millainen mainio vanha äkäpussi hän on, vastasi Jo.

Laurie avasi suunsa kysyäkseen jotain, mutta muisti viime hetkessä, ettei ole hienotunteista udella ihmisten asioita liiaksi. Hän sulki taas suunsa ja näytti neuvottomalta.

Jo piti hänen tahdikkuudestaan, ja koska hän ilman tunnonvaivoja saattoi nauraa Marchin tädin kustannuksella, hän antoi Laurielle hyvin vilkkaan kuvauksen vanhasta tuittupäisestä rouvasta, lihavasta mäyräkoirasta, papukaijasta, joka osasi puhua espanjaa, ja kirjastosta, jossa hän vietti verrattomia hetkiä. Tämä kaikki huvitti Laurieta tavattomasti, ja kun Jo oli kertonut jutun vanhasta hienosta herrasta, joka oli tullut kosimaan tätiä ja jolta Polly keskellä koreinta puhetta oli varastanut peruukin, makasi poika selällään ja nauroi niin että kyynelet valuivat ja eräs palvelustyttö pisti päänsä ovesta nähdäkseen mikä oli hätänä.

— Kylläpä sinä osaat! Kerro vielä, ole niin hyvä, sanoi Laurie ja nosti ilosta loistavat kasvonsa sohvan tyynyistä.

Menestyksensä innostamana Jo 'kertoi vielä'. Hän kertoi heidän suunnitelmistaan, toiveistaan ja levottomuudesta, jota he tunsivat isän tähden, ja kaikista mielenkiintoisista seikoista siinä pienessä maailmassa, missä sisaret elivät. Sitten he alkoivat puhua kirjoista, ja Jo huomasi ilokseen, että Laurie piti niistä yhtä paljon kuin hänkin, mutta oli lukenut paljon enemmän.

— Jos pidät kirjoista, niin tule katsomaan kirjastoamme. Isoisä on ulkona, joten sinun ei tarvitse olla yhtään peloissasi. Laurie nousi seisomaan.

— Minä en pelkää mitään, huomautti Jo keikauttaen niskaansa.

— Sen uskon. Poika katsoi häneen täynnä ihailua, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa ajattelikin, että Jolla olisi kyllä syytä pelätä vanhaa herraa, jos hän sattuisi tapaamaan hänet jonakin onnettomana hetkenä.

Laurie kuljetti vierastaan huoneesta toiseen ja antoi hänen pysähtyä tutkimaan kaikkea mikä näytti jännittävältä. Lopulta he tulivat kirjastoon, eikä Jo voinut hillitä itseään, vaan taputti käsiään ja hyppeli kuten aina joutuessaan suuren ihastuksen valtaan. Seinät olivat täynnä kirjoja; lisäksi huoneessa oli maalauksia ja veistokuvia ja ihastuttavia pieniä kaappeja täynnä vanhoja rahoja ja muita harvinaisuuksia, houkuttelevia nojatuoleja ja vanhanaikaisia pöytiä ja, mikä parasta, suuri, avoin, tiilistä muurattu takka.

— Ihanaa, Jo huokasi vajoten ison nojatuolin syvyyksiin ja katsellen ympärilleen haltioituneena. — Theodore Laurence, sinun pitäisi olla maailman onnellisin poika, hän lisäsi painokkaasti.

— Eihän sitä voi elää vain kirjoista, sanoi Laurie pudistaen päätään ja istahti vastapäiselle pöydälle.

Samassa ovikello soi ja Jo ponnahti pystyyn huutaen hätääntyneenä:

— Voi, varjelkoon, se on isoisäsi.

— No entä sitten? Sinähän et pelkää mitään, poika huomautti ilkikurisesti.

— Ehkä sentään pelkään häntä hiukan, vaikka en käsitäkään miksi. En usko että tuloni olisi rasittanut sinua, sanoi Jo kooten rohkeutensa ja pitäen silmällä ovea.

— Se on virkistänyt minua. Pelkään vain että sinä olet väsynyt, kun panin sinut kertomaan niin paljon. Se oli minusta hauskaa, enkä voinut antaa sinun lopettaa, sanoi Laurie kiitollisena.

— Tohtori on täällä, ilmoitti palvelustyttö.

— Ethän pahastu, jos jätän sinut hetkeksi? Minun täytyy kai mennä tapaamaan häntä, sanoi Laurie.

— Älä välitä minusta. Olen täällä kuin kala vedessä, vastasi Jo.

Laurie meni, ja hänen vieraansa huvitteli omalla tavallaan. Jo seisoi juuri vanhaa herra Laurencea esittävän kauniin muotokuvan edessä, kun ovi aukeni. Kääntymättä katsomaan kuka tulija oli, hän sanoi päättäväisenä:

— Nyt tiedän varmasti etten pelkäisi häntä, sillä hänellä on ystävälliset silmät, vaikka hänen suunsa onkin tyly ja hän näyttää hirveän itsepäiseltä. Hän ei ole niin kaunis kuin minun isoisäni, mutta pidän hänestä kuitenkin.

— Kiitoksia vain, nuori neiti, kuului järeä ääni hänen takanaan, ja
Jon suureksi kauhuksi seisoi siellä itse vanha herra Laurence.

Jo-parka lensi tulipunaiseksi ja hänen sydämensä pompahti kurkkuun kun hän ajatteli mitä oli sanonut. Hänet valtasi hurja halu juosta tiehensä. Mutta se olisi ollut pelkurimaista ja tytöt olisivat nauraneet hänelle. Niinpä hän päätti jäädä ja ottaa vastaan mitä tuleman piti.

Vilkaistessaan uudestaan vanhaan herraan hän huomasi, että tuuheiden harmaiden kulmakarvojen varjostamat silmät olivat luonnossa vielä ystävällisemmät kuin muotokuvassa, ja niissä oli kujeellinen tuike, joka melkoisesti huojensi hänen pelkoaan. Järeä ääni oli entistä järeämpi, kun vanha herra pelottavan äänettömyyden jälkeen sanoi:

— Et siis pelkää minua, häh?

— En paljon.

— Ja enkö mielestäsi ole yhtä kaunis kuin isoisäsi?

— Ette aivan.

— Ja näytän hirveän itsepäiseltä, mitä?

— Sanoin vain että luulin niin.

— Mutta pidätte minusta siitä huolimatta?

— Pidän.

Vastaus miellytti vanhaa herraa. Hän naurahti, löi kättä Jon kanssa, tarttui sitten hänen leukaansa ja kohotti hänen kasvojaan, katseli niitä vakavasti ja sanoi nyökäyttäen päätään:

— Sinulla on isoisäsi luonne, vaikkakaan ei hänen kasvojaan. Hän oli kaunis mies, tyttöseni, mutta myös rehellinen ja kunnon mies, ja olen ylpeä siitä että olin hänen ystävänsä.

— Kiitos, sanoi Jo ja oli tämän jälkeen kuin kotonaan.

— Mitä olet tehnyt tuolle pojalleni, häh? kuului seuraava, aika tuikea kysymys.

— Olen vain koettanut olla hyvä naapuri. Ja Jo kertoi käyntinsä esihistorian.

— Sinun mielestäsi hän tarvitsisi vähän virkistystä, vai kuinka?

— Minusta hän näyttää hieman yksinäiseltä ja seura tekisi hänelle ehkä hyvää. Me olemme vain tyttöjä, mutta olisimme iloisia jos voisimme auttaa. Emme unohda sitä ihanaa joululahjaa, jonka lähetitte.

— St! Se oli pojan asia. Kuinka sairas vaimoparka jaksaa?

— Oikein hyvin. Ja Jo kiirehti kertomaan kaiken mitä tiesi Hummelin perheestä.

— Aivan samalla tavoin sinun äitisi isäkin auttoi ihmisiä. Tulen tervehtimään äitiäsi jonakin päivänä. Sano se hänelle. Nyt soitetaan teelle. Juomme sitä aikaisin pojan tähden. Tule teelle ja koeta edelleen olla hyvä naapuri.

— Tulen kyllä jos todella tahdotte.

— En pyytäisi jollen tahtoisi.

Ja herra Laurence tarjosi hänelle käsivartensa kumartaen vanhanaikaisen kohteliaasti.

— Mitä Meg sanoisi? ajatteli Jo astellessaan portaita vanhan herran käsipuolessa, ja hänen silmänsä loistivat kun hän kuvitteli, miten kertoisi tästä kaikesta kotona.

— Ohoh! Mikäs poikaan on mennyt? sanoi herra Laurence, kun Laurie, joka juuri oli syöksynyt portaita alas, jäi seisomaan kuin lyötynä nähdessään sen ihmeen, että Jo kulki hänen pelottavan isoisänsä käsipuolessa!

— En tiennyt että isoisä oli tullut kotiin, hän aloitti hämillään, kun Jo vilkaisi häneen voitonriemuisena.

— Et kai, muuten et lentäisi tuolla tavalla portaissa. Tule teelle, hyvä herra, ja käyttäydy sivistyneen ihmisen tavoin.

Ja herra Laurence jatkoi matkaansa pörrötettyään leikkisästi pojan tukkaa.

Vanha herra ei puhunut paljon teetä juodessaan, mutta hän piti silmällä molempia nuoria, jotka juttelivat kuin vanhat tutut, eikä pojanpojassa tapahtunut muutos jäänyt häneltä huomaamatta. Pojan kasvoissa oli nyt väriä ja eloa, hänen käytöksensä oli vilkasta ja hänen naurunsa välittömän iloista.

— Tyttö on oikeassa, poika on yksinäinen. Saadaanpa nähdä mitä nuo pikku tytöt voivat tehdä hänen hyväkseen, ajatteli herra Laurence katsellessaan ja kuunnellessaan. Hän piti Josta, jonka vapaa, mutkaton esiintyminen miellytti häntä ja joka näytti ymmärtävän poikaa melkein yhtä hyvin kuin olisi itse ollut poika.

Teen jälkeen Jo aikoi lähteä, mutta Laurie sanoi tahtovansa näyttää hänelle vielä jotakin ja vei hänet kasvihuoneeseen. Se teki Johon aivan järisyttävän vaikutuksen; hän käveli edestakaisin käytävillä ja nautti kukkivista seinistä, pehmeästä valaistuksesta, kosteasta, miellyttävästä ilmasta, ihmeellisistä viiniköynnöksistä ja kukista, jotka riippuivat hänen päänsä päällä. Sillä aikaa hänen uusi ystävänsä taittoi kimpun kukkia ja sanoi kasvoillaan iloinen ilme:

— Ole hyvä ja vie nämä äidillesi ja sano, että pidin hyvin paljon lääkkeestä, jonka hän lähetti minulle.

He löysivät herra Laurencen suuren salongin tulisijan äärestä, mutta
Jon huomio kiintyi kokonaan isoon avattuun flyygeliin.

— Osaatko soittaa? hän kysyi kunnioittavasti Laurielta.

— Vähäsen, poika vastasi vaatimattomasti.

— Etkö viitsisi soittaa nyt? Tahtoisin niin mielelläni kuulla, että saisin kertoa Bethille.

— Etkö sinä soittaisi ensin?

— En minä osaa, mutta pidän soitosta tavattomasti.

Laurie soitti ja Jo kuunteli kätkien naisellisesti nenänsä heliotrooppeihin ja teeruusuihin. Hänen kunnioituksensa Laurencen poikaa kohtaan kasvoi suuresti, sillä Laurie soitti todella hyvin. Jo toivoi vain että Beth olisi ollut kuulemassa. Hän kehui poikaa, kunnes tämä joutui vallan hämilleen ja isoisä riensi avuksi.

— Riittää jo, riittää jo, neitiseni. Liika sokeri ei tee hyvää. Hänen soittonsa ei ole hullumpaa, mutta toivottavasti hän pystyy yhtä hyvin tärkeämpiinkin töihin. Poisko jo? No niin, paljon kiitoksia käynnistä, ja toivon että tulet pian taas. Sano terveisiä äidillesi. Hyvää yötä, tohtori Jo!

Hän puristi tytön kättä ystävällisesti, mutta näytti olevan tyytymätön jostakin syystä. Eteisessä Jo kysyi Laurielta, oliko hän sanonut tai tehnyt jotain tyhmää. Laurie pudisti päätään.

— Ei, se oli minun syyni, hän ei tahdo kuulla minun soittavan.

— Miksi ei?

— Kerron joskus. John tulee saattamaan sinua, koska minä en voi.

— Ei tarvita, minä en ole mikään neiti, ja kotiinhan on vain pari askelta. Mutta muista huolehtia itsestäsi.

— Kyllä, mutta tulethan taas pian, tuletko?

— Jos sinä lupaat tulla meille, kun olet parantunut.

— Kyllä minä tulen.

— Hyvää yötä.

— Hyvää yötä, Jo.

Kun Jo oli kertonut iltapäivän seikkailut, olisi koko perhe tahtonut lähteä vierailulle tuohon suureen taloon pensasaidan toiselle puolen. Rouva March olisi tahtonut puhella vanhuksen kanssa isästään, Meg haaveili kävelyistä kasvihuoneen käytävillä, Beth ikävöi suurta flyygeliä, ja Amy olisi tahtonut nähdä taulut ja veistokset.

— Äiti, miksi herra Laurence ei pidä siitä, että Laurie soittaa? kysyi Jo.

— En tiedä varmaan, mutta luultavasti sen tähden, että hänen poikansa, Laurien isä, meni naimisiin erään italialaisen laulajattaren kanssa, eikä vanha herra hyväksynyt avioliittoa. Italiatar oli hyvä ja rakastettava ja lahjakas nainen, mutta vanha herra Laurence ei pitänyt hänestä eikä tavannut poikaansa tämän mentyä naimisiin. Molemmat kuolivat Laurien ollessa vielä aivan pieni, ja silloin isoisä otti hänet kotiinsa. Poika ei taida olla erityisen vahva, ja vanhus pelkää menettävänsä hänet ja pitää hänestä sen vuoksi tarpeettomankin hyvää huolta. Laurie on perinyt äitinsä musikaaliset taipumukset, ja ehkä isoisä pelkää hänen haaveilevan taiteilijan urasta. Sen vuoksi hän 'mökötti', kuten Jo sanoi.

— Taivaan vallat, sehän on romanttista! sanoi Meg.

— Typerää! puuskahti Jo. — Isoisän pitäisi antaa pojan tulla taiteilijaksi jos hän tahtoo eikä piinata häntä opinnoilla, joita hän vihaa.

— Sen tähden hänellä kai on kauniit mustat silmät ja sievä käytös. Italialaiset ovat aina kauniita, tuumi Meg, jolla oli taipumusta hempeyteen.

— Mitä sinä tiedät hänen silmistään ja käytöksestään? Sinähän olet tuskin puhunut hänen kanssaan, huudahti Jo, joka ei ollut hempeä.

— Näinhän minä hänet tanssiaisissa, ja se mitä kerroit osoittaa, että hän osaa käyttäytyä. Olihan sekin hyvin somaa mitä hän sanoi lääkkeestä, jonka äiti lähetti.

— Hän tarkoitti luultavasti hyytelöä.

— Älä ole typerä. Tietysti hän tarkoitti sinua.

— Minuako? Jo avasi silmänsä suuriksi ikään kuin moinen ajatus ei koskaan olisi juolahtanut hänen mieleensä.

— En ole koskaan nähnyt tuollaista tyttöä! Ei käsitä kohteliaisuutta, kun kerrankin saa sellaisen, nauroi Meg.

— Minusta tuollainen on silkkaa roskaa, äläkä sinä ole typerä ja pilaa koko huviani. Laurie on kiltti poika, ja minä pidän hänestä enkä tahdo kuulla mitään järjettömiä loruja kohteliaisuuksista ja muusta hölynpölystä. Olemme kaikki hyviä hänelle, koska hänellä ei ole äitiä, ja saahan hän tulla meille, eikö saakin, äiti?

— Kyllä, Jo, ystäväsi on hyvin tervetullut, ja toivon Megin muistavan että lasten pitää olla lapsia niin kauan kuin he voivat.

— Minä en ainakaan ole mielestäni lapsi, vaikka en ole vielä kolmeatoista, huomautti Amy. — Mitä sinä sanot, Beth?

— Minä ajattelin 'Kristityn vaellusta', vastasi Beth, joka ei ollut kuullut sanaakaan koko keskustelusta. — Ajattelin kuinka olemme nousseet suosta ja päässeet ahtaan portin läpi päättäessämme tulla hyviksi ja kuinka olemme nousseet jyrkkää vuorta koettaessamme parastamme. Kenties tuo komea talo, joka on täynnä hurmaavia asioita, on oleva Ihana Linnamme.

— Ensin meidän täytyy mennä leijonien ohi, sanoi Jo, jota tuo ajatus melkein miellytti.