Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Voi sentään, kuinka raskaalta tuntuu ottaa taakka harteilleen ja laahustaa taas eteenpäin, huokasi Meg tanssiaisten jälkeisenä aamuna, sillä nyt oli joululoma auttamattomasti lopussa. Kuluneen viikon ilot eivät suinkaan olleet innostaneet häntä työhön, josta hän ei koskaan ollut pitänyt.

— Minä tahtoisin, että olisi aina joulu tai uusivuosi, eikö se olisi mukavaa? sanoi Jo haukotellen suruissaan.

— Silloin ei meillä olisi puoleksikaan niin hauskaa kuin nyt. Mutta minusta olisi somaa, jos silloin tällöin saisi pitää pieniä illallisia ja kutsuja, käydä tanssiaisissa, ajaa kotiin illalla, lukea ja levätä eikä tehdä työtä. Niin tekevät muut ihmiset, ja minä kadehdin aina tyttöjä, jotka saavat elää niin. Minä pidän niin kauheasti ylellisyydestä.

Meg koetti ratkaista, kumpiko hänen kahdesta kuluneesta puvustaan oli vähemmän kulunut.

— Se on nyt kerta kaikkiaan mahdotonta, niin että ei huolita nurkua, vaan nostetaan taakat selkään ja tallustetaan eteenpäin yhtä tyytyväisinä kuin äiti. Totisesti Marchin täti on aika peikko kannettavaksi, mutta minusta tuntuu, että kun olen oppinut pitämään häntä selässäni valittamatta, hän tipahtaa alas tai muuttuu niin keveäksi etten huomaakaan häntä.

Tämä ajatus kutkutti Jon mielikuvitusta ja sai hänet hyvälle tuulelle, mutta Megin mieli ei keventynyt, sillä hänen taakkansa — neljä hemmoteltua lasta — tuntui raskaammalta kuin koskaan ennen. Hän ei jaksanut edes tehdä itseään sieväksi kuten tavallisesti, panna sinistä nauhaa kaulaansa ja kammata tukkaansa mahdollisimman pukevasti.

— Mitä hyödyttää olla sievä, kun ei kukaan muu kuin nuo pienet kiusankappaleet näe minua eikä kukaan välitä siitä olenko kaunis vai ruma, hän nurkui ja sysäsi laatikkonsa kiinni niin että paukkui. — Minä saan ponnistella ja raataa kaiken päivää, ja vain silloin tällöin saan pienen pilkahduksen iloa, ja sitten tulen vanhaksi ja rumaksi ja ilkeäksi enkä saa nauttia elämästä kuten muut tytöt. Se on synti ja häpeä.

Ja Meg meni alas marttyyrinilme kasvoillaan ja oli oikein ikävä aamiaisella.

Muutkin näyttivät olevan poissa tasapainosta ja napisivat herkeämättä. Bethillä oli päänsärkyä, ja hän makasi sohvalla kissan ja sen kolmen poikasen kanssa, Amy mankui läksyjen vaikeutta eikä voinut löytää päällyskenkiään, Jo vihelteli mielenosoituksellisesti ja piti kovaa meteliä ulos hankkiutuessaan, rouva March kirjoitti kiireissään kirjettä, jonka piti lähteä heti matkaan, ja Hanna murjotti eilisillan valvomisen jälkeen.

— En ole koskaan nähnyt näin ikävää perhettä, huusi Jo, joka menetti malttinsa kaadettuaan mustepullon, kiskaistuaan molemmat kengännauhansa poikki ja istahdettuaan hattunsa päälle.

— Ja sinä olet perheen ikävin ihminen, vastasi Amy huuhtoen väärän summan kivitaulultaan kyynelillään.

— Beth, jollet sulje noita inhottavia kissoja kellariin, vaadin ne hukutettaviksi, huudahti Meg suuttuneena koettaessaan vapautua kissanpojasta, joka oli tarrautunut hänen selkäänsä ja pisti kuin takiainen.

Jo nauroi, Meg torui, Beth pyysi armoa ja Amy vaikeroi, koska hän ei voinut selvittää, mitä on yhdeksän kertaa kaksitoista.

— Tytöt, tytöt, olkaa hiljaa edes minuutin verran! Minun täytyy saada kirje aamupostiin, ja te saatte nalkutuksellanne pääni pyörälle.

Rouva March pyyhki pois jo kolmannen väärän lauseen.

Seurasi hetken hiljaisuus, joka katkesi kun Hanna laahusti sisään, laski kaksi kuumaa omenatorttua pöydälle ja laahusti takaisin. Nämä omenatortut kuuluivat päiväjärjestykseen, ja tytöt nimittivät niitä 'muhveiksi', sillä muita muhveja heillä ei ollut, ja niillä oli mukava lämmittää käsiä kylminä aamuina. Hanna ei koskaan unohtanut tehdä niitä, olipa hän sitten miten kiireissään tai nyreä tahansa, sillä tie oli pitkä ja tuulinen, tytöt eivät saaneet muuta päiväateriaa ja tulivat harvoin kotiin ennen kahta.

— Hoitele sinä kissojasi ja paranna päänsärkysi, Bethy. Hyvästi, äiti pieni, olemme olleet oikeita hirtehisiä tänä aamuna, mutta palaamme takaisin täydellisinä enkeleinä. Tule jo, Meg!

Ja Jo marssi tiehensä tuntien, että pyhiinvaelluksen alku ei ollut sujunut aivan ohjelman mukaan.

He katsoivat aina taaksensa kadunkulmauksessa, sillä äiti oli joka aamu ikkunassa nyökyttämässä heille päätään ja hymyilemässä hyvästiksi. Heistä tuntui kuin ilman sitä olisi ollut mahdotonta kestää koko päivää, sillä äidin kasvojen viimeinen välähdys vaikutti aina päivänpaisteen tavoin, olipa heidän mielialansa minkälainen tahansa.

— Jos äiti puisi meille nyrkkiä lentosuukkojen asemesta, se olisi meille oikein, sillä kiittämättömämpiä heppuja kuin me ei ole koskaan elänyt, sanoi Jo, joka katuvaisena kesti lumisen tien vaivat ja purevan tuulen hyökkäykset.

— Älä käytä niin kauheita sanoja! Megin ääni kuului syvältä harson takaa, johon hän oli kietonut itsensä kuin maailmaan väsynyt nunna.

— Minä pidän mehevistä sanoista, jotka merkitsevät jotakin, Jo vastasi siepaten kiinni hattunsa, joka oli lentämäisillään pois hänen päästään.

— Nimitä itseäsi miksi tahdot, mutta minä en ole hirtehinen enkä heppu, enkä tahdo kuulla sellaisia sanoja itsestäni.

— Sinä olet kiukkupussi ja erikoisen pahalla tuulella tänään, kun et saa elää ylellisyydessä koko ikääsi. Pikku raukka, odota vain kunnes olen päässyt menestyksen alkuun, sitten saat asua vaunuissa ja korkeakorkoisissa kengissä ja uida jäätelössä ja pitää hauskaa punatukkaisten poikain kanssa.

— Kyllä sinä olet hupakko, Jo! Mutta Meg nauroi hänen hullutuksilleen ja tuli tahtomattaankin paremmalle tuulelle.

— Kiitä onneasi, sillä jos minä alkaisin murjottaa niin kuin sinä, olisimme totisesti kaunista herrasväkeä. Herran kiitos, minä keksin aina jotakin hauskaa, joka pitää minua pystyssä. Kas niin, älä mökötä enää, vaan tule kotiin kilttinä tyttönä.

Jo läimäytti sisartaan rohkaisevasti olalle heidän erotessaan ja lähtiessään päivän töihin. Kumpikin otti pienen lämpimän torttunsa ja koetti näyttää iloiselta huolimatta talvi-ilmasta, kovasta työstä ja nuoren, huvinhaluisen mielensä tyydyttämättömästä kaipuusta.

Kun herra March oli menettänyt omaisuutensa auttaessaan erästä ahdinkoon joutunutta ystäväänsä, olivat molemmat vanhimmat tytöt halunneet hankkia toimen, jotta voisivat elättää edes itsensä. Vanhemmat suostuivat, ja Meg ja Jo ryhtyivät urheasti työhön.

Margaret sai paikan neljän pienokaisen kotiopettajana ja tunsi itsensä rikkaaksi saadessaan pienen palkkansa. Hän piti 'kauheasti ylellisyydestä', kuten hän sanoi, köyhyys oli hänen suurin murheensa. Se oli hänelle vielä vaikeampaa kuin toisille, sillä hän saattoi muistaa ajan, jolloin koti oli kaunis, elämä helppoa ja hauskaa eikä mistään ollut puutetta.

Meg ei tahtonut kadehtia ketään eikä olla tyytymätön, mutta tietenkin hän kaipasi kauniita tavaroita, iloisia ystäviä ja mukavaa elämää. Kingin perheessä työskennellessään hän joutui joka päivä näkemään sellaista mitä häneltä itseltään puuttui. Hänen oppilaidensa vanhemmat sisaret olivat juuri astuneet seuraelämään, ja Meg kuuli juttuja teattereista, konserteista, rekiretkistä ja muista huvituksista, katseli kauniita juhlapukuja ja kukkavihkoja ja näki rahan virtaavan pikkuasioihin, jotka olisivat olleet hänelle suuriarvoisia. Meg-parka valitti harvoin, mutta tunne siitä, että hänelle tapahtui vääryyttä, teki hänet väliin katkeraksi koko maailmaa kohtaan.

Jo oli saanut armon Marchin tädin silmissä, joka oli rampa ja tarvitsi vikkelän apulaisen. Lapseton vanha rouva oli tarjoutunut ottamaan yhden tytöistä kasvatikseen onnettomuuden sattuessa ja oli hyvin loukkaantunut, kun hänen tarjouksensa hylättiin. Ystävät huomauttivat herrasväki Marchille, että he nyt menettivät kaikki mahdollisuudet tulla muistetuiksi rikkaan vanhan rouvan testamentissa, mutta nämä epäkäytännölliset ihmiset sanoivat vain:

— Emme mistään hinnasta voi luopua tytöistämme. Olimmepa sitten rikkaita tai köyhiä, tahdomme olla yhdessä ja iloita toinen toisistamme.

Vanha rouva ei puhunut heille pitkään aikaan sanaakaan, mutta kerran hän sattui tapaamaan Jon erään ystävänsä luona; tytön lystikkäät kasvot ja mutkaton käytös miellyttivät häntä ja hän ehdotti tälle seuranaisen paikkaa.

Tällainen työ ei ollut ollenkaan Jon mieleen, mutta kun ei parempaakaan ilmaantunut, hän otti kuitenkin paikan ja tuli kaikkien suureksi ihmeeksi sangen hyvin toimeen äkeän sukulaisensa kanssa. Silloin tällöin sattui myrskyisiä kohtauksia, ja kerran Jo lähti kotiin selittäen ettei voisi kestää kauempaa, mutta Marchin täti leppyi pian ja lähetti hakemaan häntä takaisin niin päättävästi, että Jo ei voinut kieltäytyä, sillä syvimmässä sydämessään hän melkein piti tuosta vanhasta kiukkuisesta tädistä.

Minä puolestani epäilen, että vetovoimana itse asiassa oli suuri kirjasto, joka Marchin sedän kuoleman jälkeen oli jätetty tomun ja hämähäkkien huomaan. Jo muisti vielä ystävällisen vanhan herran, joka oli antanut hänen rakentaa rautateitä ja siltoja suurista sanakirjoistaan, kertonut juttuja latinankielisten kirjojensa lystikkäistä kuvista ja ostanut hänelle piparkakkuja tavatessaan hänet kadulla. Hämärä, tomuinen huone, hyllyiltä tuijottavat kipsikuvat, mukavat nojatuolit, karttapallot ja lopuksi paras kaikista, kokonainen kirjaerämaa, jossa sai vaeltaa mielin määrin, tekivät kirjaston Jolle oikeaksi taivaan valtakunnaksi.

Heti kun täti oli mennyt päivällislevolleen tai otti vastaan vieraita, Jo syöksyi tähän hiljaiseen paikkaan, kyykistyi nojatuoliin ja ahmi runoja, romaaneja, historiaa, matkakertomuksia ja taidekirjoja todellisen lukutoukan tavoin. Mutta mikään onni ei kestä kauan, ja juuri kun hän oli päässyt kertomuksen kohokohtaan, runon ihanimpiin säkeisiin tai matkustajan jännittävimpään seikkailuun, kuului kimeä ääni: "Josy-phine! Josyphine!" ja hänen täytyi jättää paratiisinsa ja rientää kerimään lankaa, pesemään mäyräkoiraa tai lukemaan Belshamin esseitä ääneen tuntikaupalla.

Jon kunnianhimoisena päämääränä oli tehdä jotakin loistavaa. Hänellä ei ollut vielä aavistustakaan mitä se olisi, mutta aika osoittaisi sen hänelle. Toistaiseksi hänen suurin surunsa oli se, ettei hän saanut lukea, juosta eikä ratsastaa tarpeekseen. Kiihkeä luonto, terävä kieli ja levoton mieli saattoivat hänet usein vaikeuksiin, ja hänen elämänsä oli sarja alituista nousua ja laskua, sekä hullunkurista että intomielistä.

Beth oli niin ujo, ettei hän voinut käydä koulua. Sitä oli kyllä yritetty, mutta hän kärsi niin, että sai lopettaa ja lukea kotona isänsä johdolla. Senkin jälkeen kun isä oli joutunut rintamalle ja äidin kykyä ja tarmoa tarvittiin sotilaskotiyhdistyksessä, Beth jatkoi uskollisesti omin neuvoin ja teki parhaansa. Hän oli kätevä pikku olento ja auttoi Hannaa kodinhoidossa. Hänen päivänsä olivat pitkät ja ikävät, mutta hän ei ollut yksin eikä joutilaana, sillä hänen pieni maailmansa oli täynnä kuviteltuja olentoja, ja luonnostaan hän oli ahkera kuin mehiläinen. Kuusi nukkea oli puettava joka aamu, sillä Beth oli vielä lapsi ja rakasti lemmikkejään yhtä hellästi kuin ennenkin. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan ehjää ja kaunista, kaikki olivat olleet hylättyjä, kun Beth otti ne hoiviinsa, sillä kun Meg ja Jo olivat vieraantuneet leluistaan, ne joutuivat kaikki hänelle, koska Amy ei huolinut mitään vanhaa eikä rumaa. Sen takia Beth hoiti niitä kaksin verroin hellemmin ja perusti sairaalan kipeille nukeille.

Eräs hyvin surkeassa tilassa oleva nukkepahanen oli aikoinaan kuulunut Jolle, ja vietettyään myrskyistä elämää se oli joutunut lumppukoriin. Tästä kauheasta köyhäintalosta sen pelasti Beth. Koska nukkeparalla ei ollut päälakea, Beth ompeli sille pienen sievän lakin, ja koska molemmat käsivarret ja jalat olivat poikki, Beth kietoi poloisen kokonaan pehmeisiin kapaloihin ja huolehti tuosta parantumattomasta sairaasta kärsivällisesti.

Bethillä oli huolensa kuten muillakin, ja koska hän ei ollut mikään enkeli, vaan hyvin inhimillinen pikkutyttö, hän itki usein 'pienen itkun', kuten Jo sanoi, siksi että hän ei saanut ottaa soittotunteja eikä hänellä ollut pianoa. Hän rakasti musiikkia ja soitti harjoituksiaan niin kärsivällisesti vanhalla rämisevällä pianolla, että tuntui kuin jonkun (ei kuitenkaan Marchin tädin!) olisi pitänyt auttaa häntä. Mutta kukaan ei tehnyt sitä eikä kukaan nähnyt Bethin kuivaavan kyyneliänsä keltaisilta koskettimilta, joista niin usein lähti vain epäsointuja. Hän lauloi kuin leivonen työtä tehdessään, ei koskaan kyllästynyt soittamaan äidille ja tytöille ja ajatteli toiveikkaana päivästä päivään: Tiedän että joskus saan oman pianon, jos olen kiltti.

Jos joku olisi kysynyt Amylta, mikä hänen elämänsä suurin onnettomuus oli, hän olisi empimättä vastannut: "Nenäni".

Kun hän oli pikkulapsi, oli Jo kerran vahingossa pudottanut hänet hiililaatikkoon, ja Amy väitti että tämä onnettomuus oli turmellut hänen nenänsä iäksi. Se ei ollut suuri ja punainen, se oli vain melkein litteä, ja nipistelipä sitä miten tahansa, siihen ei saanut ylimyksellistä linjaa. Kukaan muu kuin Amy itse ei huomannut siinä mitään vikaa, mutta hän itse tunsikin sen sitä syvemmin, ja lohduttaakseen itseään hän piirusti kokonaiset arkit täyteen kreikkalaisia neniä.

'Pikku Rafaelilla', kuten sisaret häntä nimittivät, oli ilmeiset taipumukset piirustukseen, eikä hän koskaan ollut niin onnellinen kuin piirustaessaan kukkia ja keijuja tai kuvittaessaan tarinoita. Opettajat valittivat, että Amy laskentotunnilla täytti taulunsa eläinkuvilla ja jäljensi karttoja karttakirjansa tyhjille sivuille. Onnettomina hetkinä hänen kirjojensa välistä tippui mitä lystikkäimpiä pilakuvia. Hän luki läksynsä niin hyvin, kuin taisi ja osasi välttää nuhteita ja rangaistuksia käyttäytymällä muuten mallikelpoisesti.

Amy oli toveriensa suuressa suosiossa, sillä hän oli luonnoltaan kiltti ja hänellä oli onnellinen taito miellyttää ilman ponnistuksia. Hänen sievisteleviä eleitään ihailtiin suuresti samoin kuin hänen taitojaankin, sillä Amy osasi myös soittaa kaksitoista pientä kappaletta ja lukea ranskaa ääntäen väärin vain kaksi kolmannesta sanoista. Hänen tapanaan oli sanoa surkealla äänellä: "Kun isä oli rikas, teimme niin ja niin", mikä oli hyvin liikuttavaa, ja tytöt pitivät hänen omatekoisia sanojaan kaiken hienouden huippuna.

Amy oli hyvää vauhtia tulemassa pilatuksi, sillä kaikki hemmottelivat häntä ja hänen taipumuksensa turhamaisuuteen ja itsekkyyteen saivat rauhassa kasvaa. Eräs seikka oli kuitenkin omiaan hillitsemään hänen turhamaisuuttaan: hänen täytyi pitää serkkunsa vaatteita. Sattui vielä niin, että Florencen äidillä ei ollut hitustakaan makua, ja Amy kärsi kauheasti, kun hänen täytyi pitää punaista lakkia sinisen asemesta, pukuja, joiden väri ei sopinut hänelle, ja hullunkurisia esiliinoja. Ne olivat kaikki hyvää kangasta, hyvin tehtyjä ja vähän käytettyjä, mutta Amyn taiteellista silmää ne kiusasivat suuresti. Tänä talvena hänen koulupukunsa oli tummanpunaista kangasta, jossa oli keltaisia pilkkuja.

— Ainoa lohdutukseni on, että äiti ei sentään tee laskoksia hameisiini silloin kun olen häijy, hän sanoi Megille kyynelet silmissä. — Maria Parkin äiti tekee. Voi, se on todella kauheata, sillä hänen hameensa ulottuu vain polviin asti eikä hän voi tulla kouluun. Kun ajattelen sellaista alennustilaa, tunnen että voin kestää litteän nenäni ja punaisen pukuni, vieläpä keltaiset pilkutkin.

Meg oli Amyn uskottu ja neuvonantaja, ja vastakohtien omituisen vetovoiman vaikutuksesta vallitsi samanlainen suhde Jon ja hiljaisen, lempeän Bethin välillä. Vain Jolle ujo sisar kertoi ajatuksensa, ja tietämättään Beth vaikutti isoon rasavilliin sisareensa enemmän kuin kukaan muu perheen jäsen. Molemmat vanhemmat tytöt merkitsivät hyvin paljon toisilleen, mutta kumpikin otti yhden nuoremman siipiensä suojiin ja hoivasi häntä omalla tavallaan 'leikkien äitiä'.

— Onko kenelläkään mitään kerrottavaa? Tämä on ollut niin viheliäinen päivä että palan halusta kuulla jotakin hauskaa, sanoi Meg, kun he istuivat illalla käsitöittensä ääressä.

— Minulla oli mainio kohtaus tädin kanssa tänään, ja koska minä vedin pitemmän korren, kerron asian teille, aloitti Jo, jonka suurin huvi oli kertoa juttuja. — Luin ääneen tuota iankaikkista Belshamia ja tein ääneni surisevaksi ja yksitoikkoiseksi kuten tavallisesti. Silloin nähkääs täti pian nukahtaa ja minä vedän kätköistäni jonkin hauskan kirjan, jota luen vimmatusti kunnes hän herää. Tekeydyin nytkin uneliaaksi, ja ennen kuin hän alkoi nuokkua, haukottelin niin perusteellisesti, että hän kysyi mitä ajattelin, kun avasin suuni niin suureksi, että olisin voinut niellä koko kirjan.

"Jospa voisinkin, silloinhan pääsisin siitä", minä sanoin ja koetin näyttää mahdollisimman viattomalta.

Silloin hän piti minulle pitkän saarnan kaikista synneistäni ja käski minun miettiä niitä sillä aikaa kun hän torkahtaisi hetkisen. Hän ei koskaan tule tajuihinsa vallan äkkiä, ja heti kun hänen myssynsä alkoi nuokkua kuin liian raskas daalia, sieppasin 'Wakefieldin kappalaisen' taskustani ja aloin lukea aika kyytiä, toinen silmä 'kappalaisessa', toinen tädissä. Pääsin juuri siihen paikkaan missä kaikki putoavat jokeen, ja silloin unohdin itseni ja aloin nauraa ääneen. Täti heräsi, ja koska hän aina nukahdettuaan on säyseämpi kuin muuten, hän käski minua lukemaan kappaleen siitä saadakseen nähdä, minkä tyhjänpäiväisen kirjan asetin arvokkaan ja opettavaisen Belshamin edelle. Tein parhaani, ja hän piti siitä, vaikka sanoikin vain: "En minä ymmärrä mistä siinä on puhe. Ala alusta, lapsi." Minä kerroin alusta ja tein Primrosen herrasväen niin mielenkiintoiseksi kuin suinkin voin. Kerran olin ilkeä ja pysähdyin jännittävässä paikassa sanoen nöyrästi:

"Pelkään että tämä väsyttää tätiä. Ehkä lopetan jo." Hän otti kutimensa, joka oli pudonnut hänen käsistään, lähetti tuiman katseen silmälasiensa takaa ja sanoi lyhyeen tapaansa: "Lue luku loppuun äläkä ole nenäkäs, hyvä neiti."

— Eikö hän tunnustanut, että se oli hänestä hauskaa? kysyi Meg.

— Vielä mitä, hän antoi arvokkaan ja opettavaisen Belshamin levätä, ja kun palasin hakemaan käsineitäni, hän oli jo niin syventynyt 'kappalaiseen' ettei kuullut, kuinka nauroin ja hyppelin eteisessä ajatellen niitä hyviä päiviä, jotka nyt ovat tulossa. Kuinka miellyttäväksi hän voisikaan tehdä elämänsä, jos vain tahtoisi! Enpä juuri kadehdi häntä, sillä loppujen lopuksi rikkailla näyttää olevan yhtä paljon vastuksia kuin köyhilläkin, lisäsi Jo.

— Tuosta muistan, sanoi Meg, että minullakin on jotakin kerrottavaa. Minun kertomukseni ei ole yhtä hauska kuin Jon, mutta ajattelin sitä paljon kotiin tullessani. Kun tulin Kingille tänään, kaikki olivat hyvin kiihtyneitä, ja yksi lapsista kertoi minulle, että heidän vanhin veljensä oli tehnyt jotakin kauheata ja että isä oli ajanut hänet pois kotoa. Kuulin rouva Kingin itkevän ja herra Kingin puhuvan hyvin kovalla äänellä, ja Grace ja Ellen käänsivät kasvonsa pois kulkiessaan ohitseni, etten näkisi, kuinka punaiset heidän silmänsä olivat. En tietysti kysynyt mitään, mutta minun tuli niin sääli heitä ja olin melkein iloinen, kun meillä ei ole yhtään hurjaa veljeä, joka tekisi kauheita asioita ja tuottaisi häpeää perheelle.

— Minusta häväistysjutut koulussa ovat paljon surettavampia kuin kaikki mitä pahat pojat voivat tehdä.

Amy pudisti päätään kuin hän olisi hyvinkin kokenut.

— Susie Perkins tuli tänään kouluun ihastuttava punainen karneolisormus sormessaan. Se oli ihana sormus, ja minä olin oikein kateellinen hänelle. No niin, hän piirsi pilakuvan herra Davisista, teki hänelle jättiläiskokoisen nenän ja kyttyrän selkään ja pani suusta tulemaan paperiliuskan, johon oli kirjoitettu: "Nuoret neidit, minä pidän teitä silmällä." Me nauroimme juuri kuvaa, kun huomasimme äkkiä herra Davisin todella pitävän meitä silmällä. Hän käski Susiea tuomaan taulunsa hänelle. Susie oli puolikuollut pelosta, ja — oi, ajatelkaa, mitä herra Davis teki! Hän otti Susiea korvasta — korvasta! eikö se ole ennen kuulumatonta? — ja talutti hänet opettajanpöydän luo ja antoi hänen seisoa siellä puolen tuntia ja pitää taulua kädessään niin että kaikki saattoivat nähdä sen.

— Eivätkö tytöt nauraneet kuvaa? kysyi Jo, jota asia huvitti suuresti.

— Nauraneet? Ei ainoakaan. He istuivat hiljaa kuin hiiret, ja Susie itki neljännestunnin ajan, ihan varmasti. Silloin en kadehtinut häntä, sillä tiedän ettei kokonainen vuori karneolisormuksia voisi tehdä minua onnellisemmaksi tuollaisen jälkeen. En koskaan, koskaan pääsisi niin kuolettavan häväistysjutun yli.

Ja Amy jatkoi työtänsä tietoisena hyveistään ja ylpeänä siitä, että oli onnistunut lausumaan kaksi pitkää sanaa yhdessä henkäyksessä.

— Minä näin tänä aamuna tapauksen josta pidin, sanoi Beth ja järjesti puhuessaan Jon ompelulipasta, jossa tavarat olivat sikin sokin. — Aioin kertoa sen päivällisellä, mutta unohdin. Mennessäni kalakauppaan Hannan asialle siellä oli herra Laurence, mutta hän ei nähnyt minua, sillä minä pysyttelin kalasammion takana ja hän puhui kauppiaan kanssa. Silloin tuli joku köyhä nainen sanko ja riepu kädessään ja kysyi kauppiaalta, eikö hän saisi vähän kaloja jos pesisi myymälän lattian, sillä hän oli työtön eikä tiennyt mitä antaisi päivälliseksi lapsilleen. Kauppias vastasi kiireissään melko tylysti: "Ei", ja nainen aikoi mennä pettyneenä pois. Silloin herra Laurence onki sammiosta ison kalan keppinsä käyrällä päällä ja ojensi sen hänelle. Nainen hämmästyi kovin, otti kalan suoraan syliinsä ja kiitti kiittämistään herra Laurencea. Tämä käski hänen mennä keittämään sen, ja nainen lähti onnellisena pois. Eikö herra Laurence ollutkin jalo? Voi, kuinka tuo nainen näytti lystikkäältä pitäessään isoa kalaa sylissään ja toivottaessaan taivaan siunausta herra Laurencelle.

Naurettuaan Bethin kertomukselle tytöt pyysivät äitiään kertomaan jotakin, ja mietittyään hetken hän sanoi vakavana:

— Kun tänään istuin yhdistyksen huoneistossa ja leikkasin flanellitakkeja, olin hyvin levoton isän puolesta ja mietin, kuinka yksin ja avuttomiksi jäisimme, jos hänelle tapahtuisi jotakin. Ei ollut viisasta ajatella niin, mutta en mahtanut sille mitään. Olin hyvin suruissani, kunnes eräs vanha mies tuli sisään tilaamaan joitakin vaatekappaleita. Hän istahti lähelleni ja aloin puhella hänen kanssaan, sillä hän näytti köyhältä ja väsyneeltä ja huolestuneelta.

"Onko teillä poikia rintamalla?" kysyin.

"Kyllä, hyvä rouva. Minulla oli neljä, mutta kaksi on kaatunut, yksi on vankina, ja nyt matkustan viimeisen luo, joka makaa haavoittuneena eräässä Washingtonin sairaalassa", hän vastasi tyynesti.

"Te olette antanut paljon maallenne", sanoin ja tunsin säälin sijasta kunnioitusta häntä kohtaan.

"En hiukkaakaan enemmän kuin minun täytyi. Olisin mennyt itse, jos minusta olisi ollut jotakin hyötyä."

Hän puhui niin kauniisti, näytti niin rehelliseltä ja iloitsi voidessaan antaa kaikkensa, että häpesin itseäni. Minä olin antanut yhden miehen ja pidin sitä paljona, hän antoi neljä nurkumatta. Minulla oli tyttöni kotona luonani, ja hänen viimeinen poikansa odotti peninkulmien takana kenties vain sanoakseen hänelle hyvästi! Tunsin itseni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi ajatellessani omaa osaani, että tein sievän vaatemytyn, annoin hänelle vähän rahaa ja kiitin sydämestäni häntä saamastani opetuksesta.

— Kerro vielä jotakin, äiti, jotakin opettavaista, niin kuin äskenkin, sanoi Jo hetken kuluttua. — Minusta on hauska ajatella kertomuksia, jos ne ovat tosia eivätkä liian saarnamaisia.

Rouva March hymyili ja aloitti heti, sillä hän oli jo vuosikausia tottunut kertomaan tarinoita pienelle kuulijakunnalleen ja tiesi mikä kiinnosti heitä.

— Oli kerran neljä tyttöä, joilla oli kylliksi ruokaa ja juomaa ja vaatteita, paljon hauskuutta ja iloja, hyviä ystäviä ja vanhemmat, jotka rakastivat heitä hellästi, ja kuitenkaan he eivät olleet tyytyväisiä.

(Tässä kuulijat vilkuilivat toisiinsa salaa ja alkoivat ommella hyvin ahkerasti.)

Nämä tytöt tekivät monta oivallista päätöstä, mutta eivät jaksaneet pitää niitä aina ja sanoivat alituisesti: "Jospa meillä olisi sitä ja sitä", tai "Jospa saisimme tehdä niin" unohtaen kokonaan mitä kaikkea heillä jo oli ja kuinka paljon hauskaa he saivat tehdä. Niinpä he kysyivät eräältä vanhalta naiselta jotakin taikakeinoa, joka tekisi heidät onnellisiksi, ja tämä sanoi: "Kuinka olette tyytymättömiä, ajatelkaa kaikkea sitä hyvää mikä teillä on ja olkaa kiitollisia siitä."

(Tässä Jo katsahti ylös ikään kuin sanoakseen jotain, mutta muutti mielensä huomatessaan, ettei kertomus vielä ollut lopussa.)

Koska he olivat järkeviä tyttöjä, he päättivät kokeeksi seurata neuvoa ja saivat nähdä pian ihmeekseen, kuinka hyvin kaikki kävi.

Yksi heistä huomasi, että raha ei voi estää surua ja häpeää tunkeutumasta rikkaaseen kotiin, toinen, että hän nautti paljon enemmän nuoruudestaan, terveydestään ja hyvästä tuulestaan kuin eräs kivulloinen, äreä vanha rouva kaikista mukavuuksistaan, kolmas huomasi, että vaikka kotityöt olivatkin ikäviä, oli vielä monin verroin raskaampaa käydä kerjäämässä päivällistään, ja neljäs ymmärsi, ettei karneolisormuskaan ollut hyvän käytöksen veroinen. Niinpä he päättivät lakata valittamasta, iloita siitä hyvästä jonka omistivat ja koettaa olla sen arvoisia, niin ettei sitä otettaisi heiltä pois. Eikä heidän varmasti koskaan tarvinnut katua sitä, että olivat seuranneet vanhan vaimon neuvoa.

— Kylläpä olet ovela, äiti, kun käännät omat kertomuksemme meitä vastaan ja tarinan asemesta annat meille saarnan, huudahti Meg.

— Minä pidän tuollaisista saarnoista. Sellaisia isäkin aina kertoi, sanoi Beth miettiväisenä ja asetti neulat Jon tyynyssä suoriin riveihin.

— Minä aion tästä lähtien olla entistä huolellisempi, sillä sain varoituksen Susien lankeemuksesta, sanoi Amy hurskaasti.

— Me tarvitsemme tuon läksyn emmekä unohda sitä. Jos unohdamme, saa äiti sanoa meille niin kuin vanha Chloe 'Setä Tuomon tuvassa': "Ajatelkaa syntejänne, lapset, ajatelkaa syntejänne", lisäsi Jo, joka auttamatta huomasi jotakin lystikästä jokaisessa saarnassa, vaikka hän kätkikin sanat aivan yhtä syvälle sydämeensä kuin muutkin.