Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Jo! Jo! Missä sinä olet? huusi Meg ullakon portaiden alapäästä.

— Täällä, vastasi käheä ääni ylhäältä, ja juostuaan portaat ylös Meg näki sisarensa, joka istui vanhalla kolmijalkaisella sohvalla päivänpaisteisen ikkunan edessä kääriytyneenä suureen huiviin ja luki 'Redcliffen perillistä' mutustaen omenoita ja vuodattaen runsaita kyyneliä.

Tämä oli Jon lempinurkka, jonne hän mielellään vetäytyi omenien ja hauskan kirjan pariin nauttimaan hiljaisuudesta ja lähistöllä asuvan kesyn rotan seurasta. Megin tullessa näkyviin pakeni rotta, joka ei vähääkään pelännyt Jota. Jo pyyhkäisi kyynelet poskiltaan ja odotti mitä tuleman piti.

— Katsohan: kutsukortti rouva Gardinerilta huomisillaksi! huusi Meg heiluttaen kallisarvoista paperia ilmassa ja ryhtyen sitten lukemaan sitä suureen ääneen.

— Rouva Gardiner olisi iloinen, jos neiti March ja neiti Josephine voisivat tulla hänen luokseen pieniin kutsuihin uudenvuoden aattona! Äiti päästää meidät mielellään, mutta mitä panemme yllemme?

— Mitä sinä kysyt, kun aivan hyvin tiedät, ettemme voi panna muuta kuin popliinipukumme, vastasi Jo suu täynnä. — Eihän meillä ole muuta.

— Jospa ihmisellä olisi oikea silkkipuku! huokasi Meg. — Äiti sanoo että saan ehkä sitten kun täytän kahdeksantoista, mutta kaksi vuotta on kokonainen ikuisuus silloin kun odottaa jotakin.

— Ei kukaan arvaa, että pukumme eivät ole silkkiä; ne kelpaavat meille ihan hyvin. Sinunhan on kuin uusi. Mutta unohdin että minä poltin omaani pahan jäljen. Mitä ihmettä minä teen? Palanut kohta näkyy pahasti eikä sitä saa mitenkään piiloon.

— Sinun täytyy istua mahdollisimman paljon paikoillasi niin ettei kukaan näe selkääsi. Edestähän puku on vallan hyvä. Minä ostan uuden nauhan tukkaani, ja äiti kyllä lainaa minulle pienen helmineulansa, ja uudet tanssikenkäni ovat hurmaavat, ja käsineet menettelevät, vaikka ne eivät olekaan niin sievät kuin tahtoisin.

— Minä olen saanut mehutahroja omiini, niin että minun kai pitää mennä ilman, sanoi Jo, joka ei koskaan välittänyt suuria vaatteistaan.

— Sinulla täytyy olla käsineet, muuten minä en lähde mukaan, sanoi
Meg päättävästi. — Käsineet ovat tärkeämmät kuin mikään muu.

— Sitten minun täytyy jäädä kotiin.

— Et voi pyytää äidiltä uusia, ne maksavat paljon ja sinä olet kauhean huolimaton. Ovatko entiset aivan käyttökelvottomat? kysyi Meg huolissaan.

— Voin pitää niitä rutistettuina kourassani niin ettei kukaan näe kuinka tahraiset ne ovat, se on ainoa keino. Tai nytpäs tiedän — pidämme molemmat toisessa kädessä yhden hyvän hansikkaan ja toisessa likaisen rutistettuna. Vai mitä ajattelet?

— Sinun kätesi ovat suuremmat kuin minun. Hansikkaani venyy varmasti kauheasti, aloitti Meg, jolle käsineet olivat arka kohta.

— Sitten menen ilman. En välitä siitä mitä ihmiset sanovat! Jo otti kirjan käteensä.

— No kyllä sinä saat sen, jos pidät sitä siististi ja käyttäydyt hyvin. Et saa seisoa kädet selän takana etkä tuijottaa ihmisiä etkä sanoa: "Kristoffer Kolumbus!" Muistatko?

— Ole huoletta, minä kökötän säädyllisenä kuin liemikulho. Mene nyt vastaamaan kutsukorttiin ja anna minun lukea loppuun tämä ihana kirja.

Ja niin Meg lähti vastaamaan kutsukorttiin 'erittäin kiitollisena' ja tarkastamaan pukuaan. Laittaessaan ainoata pitsiröyhelöään kuntoon hän laulaa liverteli iloissaan. Jo puolestaan lopetti kertomuksensa, söi neljä omenaa ja piti hauskaa rottansa kanssa.

Olohuone oli uudenvuoden aattona tyhjänä, sillä nuoremmat tytöt toimittivat kamarineitojen virkaa, kun molemmat vanhemmat olivat syventyneet äärettömän tärkeään tehtävään, 'pukeutumaan iltaa varten'. Kerran täytti väkevä palaneen käry huoneen. Meg tahtoi muutaman kiharan otsalleen, ja Jo oli ryhtynyt kähertäjän toimeen.

— Pitääkö siitä nousta tuollainen höyry? kysyi Beth sängyn reunalla istuen.

— Hiukset ovat vain vähän kosteat, siitä se johtuu, Jo selitti.

— Kumma haju! Aivan kuin höyhenet palaisivat, huomautti Amy ravistaen ylimielisenä omia kauniita kiharoitaan.

— Kas noin, nyt otan paperit pois ja saatte nähdä kokonaisen pilven pieniä kiharoita, sanoi Jo ja pani sakset syrjään.

Hän otti paperit pois, mutta häivettäkään kiharapilvestä ei tullut näkyviin, sillä hiukset seurasivat paperien mukana ja kauhistunut kähertäjä laski rivin pieniä kärventyneitä suortuvia pöydälle uhrinsa eteen.

— Oi voi voi! Mitä olet tehnyt? Kaikkihan on pilalla! En voi mennä minnekään! Tukkani, voi minun tukkani, vaikeroi Meg katsellen epätoivoissaan epätasaisia otsahaiveniaan.

— Siinä taaskin huono onneni! Sinun ei olisi pitänyt pyytää minua, minähän pilaan aina kaiken. Olen kauhean pahoillani, mutta sakset olivat liian kuumat. Kylläpä minä nyt keitin kauniin sopan! voihki Jo katsellen kärventyneitä hiustupsuja ja vuodattaen katumuksen kyyneliä.

— Eihän se ole pilalla, kampaa ja sido nauhat niin että niiden päät ulottuvat otsalle. Se on viimeistä muotia, lohdutti Amy.

— Se on oikein minulle, kun tahdoin olla hieno. Voi, kunpa olisin jättänyt tukkani rauhaan! huudahti Meg kiihkeästi.

— Sitä minäkin, se oli niin kaunis ja kiiltävä. Mutta kyllä se pian taas kasvaa, sanoi Beth ja tuli suutelemaan ja lohduttamaan kerittyä lammasta.

Erinäisten pienien onnettomuuksien jälkeen Meg oli vihdoin valmis, ja sitten koko perhe ryhtyi yhteisvoimin pukemaan ja kampaamaan Jota.

Tytöt olivat hauskan näköisiä yksinkertaisissa puvuissaan. Megin puku oli hopeanharmaa, sitä koristi helmineulalla kiinnitetty pitsiröyhelö, ja tukassa oli sininen samettinauha. Jolla oli kastanjanruskea puku, jossa oli kova, yksinkertainen pellavakaulus ja koristeena pari valkeata päivänkukkaa. Kumpainenkin pani toiseen käteensä vaalean hansikkaan ja piti tahraista kokoonkäärittynä toisessa. Kaikki vakuuttivat että yleisvaikutelma oli erinomainen. Tosin Megin korkeakorkoiset tanssikengät olivat hyvin ahtaat ja vaivasivat aika lailla, vaikka hän ei tahtonutkaan sitä tunnustaa, ja Jon yhdeksäntoista hiusneulaa tuntuivat menevän suoraan pään sisään — mutta hyvänen aika, mitäpä ei ihminen kärsisikään ollakseen hieno!

— Pitäkää hauskaa, kultaseni, sanoi rouva March, kun sisarukset valmistautuivat lähtöön. — Älkää syökö kovin paljon illallista ja tulkaa kotiin yhdeltätoista, heti kun lähetän Hannan hakemaan.

Kun portti paukahti kiinni, kuului eräästä ikkunasta huuto:

— Tytöt, tytöt, onko teillä molemmilla puhdas nenäliina?

— On, on, ihkasen puhdas, ja Meg on pannut hajuvettä omaansa, huusi Jo ja lisäsi nauraen: — Äiti ei varmasti unohtaisi tuota kysymystä, vaikka juoksisimme maanjäristystä pakoon.

— Se on aivan paikallaan, sillä hieno nainen tunnetaan aina kengistään, käsineistään ja nenäliinastaan, vastasi Meg tietävästi.

— Muista nyt vain pitää palanut kohta piilossa, Jo. Onko vyöni hyvin? Näyttääkö tukkani kovin kauhealta? tuskitteli Meg kääntyessään peilin luota rouva Gardinerin eteisessä, jossa hän oli viimeistellyt itseään huolellisesti ja kauan.

— Tiedän kyllä että unohdan. Jos näet minun tekevän jotakin hullua, niin viittaa kädelläsi. Lupaatko sen? Jo sysäsi kauluksensa suoraan ja sipaisi tukkaansa harjalla.

— En, viittaaminen ei sovi hienoille neideille. Mutta minä kohotan kulmakarvojani jos jokin on hullusti ja nyökäytän päätäni jos käyttäydyt hyvin. Pidä nyt selkäsi suorana ja ota lyhyitä askelia.

— Kuinka voit oppia kaikki oikeat tavat. Minä en ikinä oppisi.
Kuule, eikö tuo soitto ole hauskaa?

Tytöt menivät sisään, mutta tunsivat itsensä hieman ujoiksi, sillä he kävivät harvoin tanssiaisissa, ja nämäkin pienet kodikkaat kutsut olivat suuri tapaus heidän elämässään.

Rouva Gardiner, lihava vanhanpuoleinen nainen, otti heidät ystävällisesti vastaan ja uskoi heidät vanhimman tyttärensä haltuun Meg tunsi Sallien ja oli pian kuin kotonaan, mutta Jo, joka ei juuri välittänyt tyttöjen jutuista, seisoi jäykkänä seinää vasten kätkien huolellisesti selkänsä ja tunsi olevansa täällä yhtä vähän kotonaan kuin varsa kukkamaassa.

Puoli tusinaa hauskoja poikia seisoskeli toisessa päässä huonetta ja puheli luistelemisesta, ja Jo ikävöi heidän luoksensa, sillä luisteleminen oli hänen elämänsä suuria iloja. Hän sähkötti ikävänsä Megille, mutta kulmakarvat lensivät pystyyn niin kiivaasti, että Jo ei uskaltanut liikahtaa paikaltaan. Kukaan ei tullut puhelemaan hänen kanssaan, ja tyttöparvi hänen lähellään harveni harvenemistaan, kunnes hän jäi yksin. Hän ei voinut lähteä kuljeskelemaankaan, koska palanut kohta puvussa olisi silloin tullut näkyviin, ja niinpä hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa aloillaan ja tuijottaa avuttomasti ihmisiin, kunnes tanssi alkoi. Meg pyydettiin heti tanssiin, ja nuo ahtaat kengät sipsuttelivat lattialla niin kepeästi, ettei kukaan voinut aavistaa mitä tuskia tyttö kärsi.

Jo näki pitkän punatukkaisen nuorukaisen lähestyvän hänen nurkkaansa, ja peläten tulevansa pyydetyksi tanssiin hän pujahti ikkunaverhon taa, josta saattoi rauhassa katsella salin hyörinää.

Pahaksi onneksi oli eräs toinen ujo henkilö jo keksinyt saman turvapaikan, sillä kun verho sulkeutui Jon jälkeen, hän huomasi katsovansa 'Laurencen poikaa' kasvoista kasvoihin.

— Varjelkoon, en tiennyt että täällä on ketään, sopersi Jo ja aikoi häipyä yhtä vikkelään kuin oli tullutkin.

Mutta poika nauroi ja sanoi hilpeästi, vaikka näyttikin vähän hämmentyneeltä:

— Älkää välittäkö minusta, jääkää vain jos tahdotte.

— Enkö häiritse teitä?

— Ette hitustakaan. Tulin vain tänne, kun melkein kaikki ovat minulle outoja ja tunsin itseni hieman orvoksi.

— Niin minäkin. Älkää menkö pois, toivon että ette menisi. Poika istahti uudestaan ikkunasyvennykseen ja katseli kenkiään, kunnes Jo sanoi koettaen olla mahdollisimman kohtelias ja luonteva:

— Minulla on kai ollut ilo nähdä teidät ennenkin. Ettekö asu lähellä meitä?

— Viereisessä talossa, sanoi poika ja nauroi makeasti, sillä Jon sievistelevä käytös tuntui kovin hullunkuriselta kun muisti, kuinka he olivat jutelleet kriketistä ja muista reiluista asioista pojan tuodessa kissaa kotiin.

Nyt Jokin vapautui. Hän naurahti ja sanoi herttaisesti:

— Meillä oli niin paljon iloa kauniista joululahjastanne.

— Isoisä lähetti sen.

— Mutta teidän aloitteestanne, eikö niin?

— Kuinka kissanne jaksaa, neiti March? sanoi poika koettaen näyttää vakavalta, vaikka hänen mustat silmänsä tuikkivatkin veitikkamaisesti.

— Erinomaisesti, kiitos kysymästä, herra Laurence — mutta minä en ole neiti March, minä olen vain Jo, vastasi nuori neiti.

— Enkä minä ole herra Laurence, minä olen vain Laurie.

— Laurie Laurence — miten lystikäs nimi!

— Minun nimeni on oikeastaan Theodore, mutta en pidä siitä, sillä pojat sanovat minua Doraksi, ja sen tähden muutin nimeni Laurieksi.

— Minäkin vihaan nimeäni Josephine! Se on liian — se on siirappimainen! Tahtoisin että kaikki sanoisivat Jo eikä Josephine. Kuinka sait pojat lakkaamaan sanomasta sinua Doraksi?

— Annoin heille selkään.

— Minä en voi antaa selkään Marchin tädille, niin että ei auta muu kuin alistua. Jo huokasi.

— Pidättekö tanssiaisista? tyttö kysyi hetken kuluttua.

— Väliin kyllä, mutta olen ollut niin monta vuotta ulkomailla, etten vielä oikein osaa käyttäytyä täällä.

— Ulkomailla! huusi Jo. — Oi, kerro jotakin! Minusta on hurjan hauskaa kuulla ihmisten kertovan matkoistaan.

Laurie ei näyttänyt tietävän mistä alkaa, mutta Jon innokkaat kysymykset saivat hänet pian vauhtiin, ja hän kertoi kuinka hän oli käynyt koulua Veveyssä, missä pojat olivat aina ilman hattua ja uittivat laivoja järvellä ja tekivät lupapäivinä opettajiensa kanssa pitkiä retkiä Sveitsin vuoristoihin.

— Voi taivas, kunpa joskus pääsisi, innostui Jo. — Oletko käynyt
Pariisissa?

— Vietimme viime talven siellä.

— Osaatko ranskaa?

— Veveyssä emme saaneet puhua mitään muuta.

— Puhu vähäsen! Minä osaan lukea ranskaa mutta en ääntää.

Quel nom a cette jeune demoiselle en les pantoufles jolis? sanoi Laurie muitta mutkitta.

— Kylläpä sinä äännät sievästi! Odotahan — sinä sanoit: "Kuka on tuo nuori neiti, jolla on sievät kengät", etkö sanonutkin?

Oui, mademoiselle.

— Se on sisareni Margaret, ja sinä tiesitkin sen. Onko hän sinusta sievä?

— On. Hän muistuttaa minusta saksalaisia tyttöjä, hän näyttää raikkaalta ja rauhalliselta ja tanssii hyvin.

Jo aivan hehkui ilosta kuullessaan tuon herttaisen tunnustuksen ja painoi sen visusti mieleensä kertoakseen sen Megille.

He tirkistelivät yhdessä saliin ja arvostelivat ja juttelivat kunnes olivat kuin vanhat tutut konsanaan. Laurien ujous katosi pian, sillä Jon poikamainen välittömyys huvitti häntä, ja Jo oli taas oma iloinen itsensä, sillä puku oli unohtunut eikä kukaan nostanut hänelle kulmakarvojaan. Hän piti 'Laurencen pojasta' enemmän kuin koskaan ennen ja katseli häntä tarkoin voidakseen kuvailla hänet toisille tytöille, sillä kun heillä ei ollut veljiä ja vain hyvin harvoja poikaserkkuja, pojat olivat heille melkein tuntemattomia olioita.

— Kihara musta tukka, ruskea iho, suuret mustat silmät, hieno nenä, kauniit hampaat, pienet kädet ja jalat, pitempi kuin minä, hyvin kohtelias ollakseen poika, ja iloinen ja hauska. Kuinkahan vanha hän mahtaa olla?

Kysymys pyöri jo Jon kielellä, mutta hän malttoi mielensä ajoissa ja tavattoman tahdikkuuden puuskassa etsi kiertotien.

— Alat kai pian käydä lukiota? Näen sinut aina nenä kirjassa — ei, tarkoitan lukemassa ahkerasti, ja Jo kauhistui sanoja 'nenä kirjassa', jotka olivat pujahtaneet hänen huuliltaan.

Laurie hymyili, mutta ei näyttänyt yhtään pahastuneen, ja vastasi olkapäitään kohauttaen:

— En vielä vuoteen tai pariin, en missään tapauksessa ennen kuin seitsentoistavuotiaana.

— Oletko vasta viidentoista? kysyi Jo, joka oli luullut poikaa jo seitsentoistavuotiaaksi.

— Täytän ensi kuussa kuusitoista.

— Voi kuinka minusta olisi hauskaa päästä lukioon! Mutta sinä et juuri tunnu pitävän siitä.

— Minä vihaan sitä. Siellä on vain lukutoukkia tai sitten tappelupukareita. En pidä tämän maan poikien tavoista.

— Mistä sinä sitten pidät?

— Tahtoisin asua Italiassa ja elellä omalla tavallani.

Jon teki kovasti mieli kysyä, mikä tämä 'oma tapa' oli, mutta nuo mustat kulmakarvat näyttivät rypistyessään melkein uhkaavilta, ja Jo muutti puheenaihetta ja sanoi lyöden tahtia jalallaan:

— Tuolla viereisessä huoneessa on hyvä piano. Miksi et mene tanssimaan?

— Menen kyllä, jos sinä tulet mukaan, vastasi poika ja teki hienon kumarruksen.

— En voi tulla, lupasin Megille etten tanssi, koska —

Jo pysähtyi ja näytti epäröivän, kertoisiko vai purskahtaisiko nauruun.

— Koska mitä? kysyi Laurie uteliaasti.

— Etkö sano kenellekään?

— En kenellekään.

— No niin, minulla on paha tapa seisoa uunin edessä ja poltan usein hameeni, ja niin kävi tämänkin. Se on kyllä kauniisti korjattu, mutta parsimus näkyy sittenkin, ja Meg käski minun istua aloillani, niin ettei kukaan näkisi. Naura vain, jos sinua haluttaa. Tiedän kyllä, että se on hassua.

Mutta Laurie ei nauranut, hän loi vain hetkeksi katseensa maahan, ja hänen kasvojensa ilme hämmästytti Jota, kun hän sanoi kauniisti:

— Älä välitä siitä. Tule pois vain, ole kiltti.

Jo kiitti ja lähti iloisena tanssimaan, mutta nähdessään toverinsa hienot, helmenväriset hansikkaat hän ei voinut olla toivomatta, että hänelläkin olisi ollut kaksi siistiä käsinettä.

Soiton tauottua he istuutuivat, ja Laurie kuvaili parhaillaan Heidelbergin ylioppilasjuhlia, kun Meg tuli näkyviin. Hän teki merkin sisarelleen, ja Jo seurasi häntä vastahakoisesti erääseen sivuhuoneeseen, missä Meg vaipui sohvalle. Tyttö piteli kiinni jalastaan ja oli hyvin kalpea.

— Olen nyrjäyttänyt nilkkani, vaikeroi Meg ja huojutti ruumistaan edestakaisin. — Tuo typerä korko kääntyi ja jalkaani koski hirveästi. Sitä pakottaa niin että voin tuskin seisoa, enkä käsitä kuinka pääsen kotiin.

— Tiesinhän että nuo viheliäiset kengät saisivat pahoja aikaan. Ikävä juttu. Mitä ihmettä teemme? Meidän on otettava ajuri tai sitten jäätävä tänne koko yöksi, vastasi Jo ja hieroi samalla kipeätä jalkaa varovaisesti.

— Emme voi ottaa ajuria, se maksaa liian paljon. Sitä paitsi emme sitä varmaan saisikaan, sillä ajuriasemalle on pitkä matka eikä ole ketään, jonka voisi lähettää noutamaan.

— Minä menen.

— Ei, hyvänen aika! Kello on yli yhdeksän, ja ulkona on Egyptin pimeys. En voi jäädä tänne, sillä talo on täynnä väkeä. Muutamia tyttöjä jää Sallien luo yöksi. Odotan täällä siksi kun Hanna tulee, sitten katson mitä on paras tehdä.

— Minäpä pyydän Laurieta, hän kyllä auttaa meitä, sanoi Jo näyttäen huojentuneelta, kun tämä ajatus juolahti hänen mieleensä.

— Varjelkoon, sitä et tee! Et saa pyytää ketään etkä kertoa kenellekään. Tuo päällyskenkäni tänne ja pane tanssikengät vaatteittemme joukkoon. Heti kun illallinen on ohi, saat ruveta odottamaan Hannaa. Tule heti sanomaan minulle, kun hän on täällä.

— Nyt juuri mennään illalliselle. Minä jään sinun luoksesi.

— Ei, hyvä tyttö, mene ruokasaliin ja tuo minulle kahvia. Olen niin väsynyt etten voi liikahtaa paikaltani.

Ja Meg nojasi taaksepäin kätkien huolellisesti päällyskenkänsä, ja Jo lähti retkeilemään ruokasalia kohti. Hän löysi sen eksyttyään ensin varastokomeroon ja avattuaan oven huoneeseen, jossa vanha herra Gardiner nautti pientä yksityiskestitystä. Hän teki hyökkäyksen pöytään ja varasi itselleen kupin kahvia, jonka hän suoraa päätä kaatoi päälleen saaden pukunsa etuosan yhtä surkeaan kuntoon kuin takaosa oli.

— Voi kauhistusta, minkälainen hutilus olen, huudahti Jo ja turmeli
Megin hienon hansikkaan pyyhkimällä pukuansa siihen.

— Voinko auttaa sinua? kysyi ystävällinen ääni, ja siinä seisoi Laurie toisessa kädessään täysi kahvikuppi, toisessa lautasellinen jäätelöä.

— Koetin viedä jotakin Megille, joka on hyvin väsynyt, ja joku tyrkkäsi minua, ja tässä nyt seison vallan taivaallisessa tilassa, vastasi Jo katsellen epätoivoissaan pilaantunutta pukuaan ja Megin kahvinväristä käsinettä.

— Sepä harmillista! Katsoin juuri, voisinko tarjota näitä jollekin.
Saanko viedä ne sisarellesi?

— Oi, paljon kiitoksia! Minä näytän missä hän on. En tarjoudukaan viemään niitä itse, tekisin vain uusia tyhmyyksiä.

Jo näytti tietä, ja Laurie toi pienen tarjoilupöydän, meni hakemaan uuden annoksen kahvia ja jäätelöä ja käyttäytyi niin luontevasti ja huomaavaisesti, että itse vaativa Megkin antoi hänestä lausunnon: "Hieno poika". Suklaamakeiset, joiden ympärille oli kääritty runonpätkiä, tuottivat heille paljon hauskuutta, muutamia muita nuoria osui joukkoon, ja he leikkivät juuri innoissaan 'huhu kiertää'-leikkiä, kun Hanna ilmestyi ovelle. Meg unohti jalkansa ja nousi niin äkkiä että hänen täytyi tuskasta parahtaen nojata Johon.

— Hiljaa! Älä sano mitään, hän kuiskasi ja sanoi ääneen: — Ei se mitään ollut. Jalkani venähti hiukan, siinä kaikki. Sitten hän nilkutti yläkertaan hakemaan päällysvaatteitaan.

Hanna torui, Meg itki, ja Jo oli hetken suunniltaan. Mutta sitten hän päätti ottaa asiain johdon omiin käsiinsä.

Hän livahti ulos, juoksi alakertaan ja kysyi eräältä vastaantulevalta palvelijalta, voisiko tämä hankkia ajurin. Mies sattui olemaan vain tätä iltaa varten palkattu vahtimestari, joka ei tuntenut seutua ollenkaan. Jo katseli ympärilleen apua etsien, kun Laurie, joka oli kuullut hänen kysymyksensä, riensi paikalle ja tarjoutui viemään tytöt kotiin isoisänsä vaunuissa.

— On niin aikaista. Ethän toki vielä lähde kotiin? alkoi Jo, joka tunsi suurta huojennusta, mutta epäröi ottaa tarjousta vastaan.

— Menen aina aikaisin kotiin — ihan varmaan! Tulkaa nyt kanssani.
Meillähän on sama matka kuten tiedät, ja ulkona tuntuu satavan.

Tämä ratkaisi asian. Jo kertoi hänelle Megin onnettomuudesta ja otti tarjotun avun kiitollisena vastaan. Sitten hän riensi yläkertaan hakemaan toisia. Hanna inhosi sadetta kuin kissa, joten hänestä ei ollut vastusta, ja niin lähdettiin liikkeelle hienoissa umpivaunuissa, mikä tuntui suurenmoisen ylhäiseltä ja juhlalliselta. Laurie istui ajajan vieressä, niin että Meg saattoi pitää jalkaansa ylhäällä.

— Minulla oli hurjan hauskaa. Oliko sinulla? kysyi Jo ravistaen tukkaansa ja ottaen mahdollisimman mukavan asennon.

— Oli siihen asti kun satutin jalkani. Sallien ystävä Annie Moffat pyysi minua luoksensa viikoksi sitten kun Salliekin menee. Sallie aikoo mennä sinne keväällä oopperanäytösten aikana, ja siitä tulisi vallan suurenmoisen hauskaa, jos vain äiti antaa luvan, vastasi Meg, jota pelkkä ajatuskin jo riemastutti.

— Näin sinut tuon punatukkaisen pojan kanssa, jota minä juoksin pakoon. Oliko hän hauska?

— Oli, oikein hauska! Hänen tukkansa on kastanjanruskea eikä punainen, ja hän on hyvin kohtelias.

— Hän hyppi tanssiessaan kuin heinäsirkka. Laurie ja minä emme voineet olla nauramatta. Kuulitko kuinka nauroimme?

— En, mutta se oli hyvin ilkeätä. Missä ihmeessä piileksit koko ajan?

Jo kertoi seikkailunsa, ja hänen lopettaessaan he olivat perillä. Sanottuaan Laurielle suuret kiitokset ja hyvää yötä he yrittivät hiipiä sisään hiljaa kuin hiiret, mutta heti kun ovi narisi, ponnahti kaksi pientä yömyssyä pystyyn ja kaksi unista, mutta innokasta ääntä huudahti:

— Kertokaa tanssiaisista!

Vaikka se Megin mielestä olikin 'kovin tahditonta', Jo oli säästänyt muutamia suklaamakeisia pikkutytöille, ja kuultuaan illan merkillisimmät tapahtumat nämä pian tyyntyivät ja nukahtivat.

— Tuntuu tosiaankin kuin olisin ylhäinen nuori neiti, kun olen saanut ajaa vaunuissa kotiin tanssiaisista ja istun nyt aamupuvussa kamarineitini palveltavana, sanoi Meg Jon vuoroin hautoessa hänen jalkaansa, vuoroin harjatessa hänen tukkaansa.

— Minä en usko että hienoilla nuorilla neideillä on hitustakaan hauskempaa kuin meillä, huolimatta kärventyneistä kiharoista, yhdestä käsineestä ja liian ahtaista kengistä, jotka nyrjäyttävät nilkkamme kun olemme kyllin tyhmiä pitämään niitä.

Ja luultavasti Jo oli oikeassa.