Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kuin mehiläisparvi hyörivät äiti ja tytöt herra Marchin läheisyydessä seuraavana päivänä jättäen kaiken muun vain katsellakseen ja palvellakseen kotiintullutta sairasta, joka oli melkein tukehtua pelkkään hellyyteen. Kun hän istui tyynyjensä ja peittojensa keskellä suuressa nojatuolissa Bethin sohvan vieressä toiset kolme läheisyydessään ja kun Hanna silloin tällöin pisti päänsä ovesta katsellakseen 'herrakultaa', ei mitään näyttänyt puuttuvan heidän onnestaan.

Mutta jotakin sentään puuttui, ja perheen vanhimmat jäsenet tunsivat sen, vaikka kukaan ei sitä tunnustanut. Herra ja rouva March katsahtivat toisiinsa levottomina, kun heidän silmänsä seurasivat Megiä. Jolla oli äkillisiä vakavuuden puuskia, ja hän pui nyrkkiä herra Brooken sateensuojalle, joka oli unohtunut eteiseen. Meg oli hajamielinen, ujo ja hiljainen, hätkähti kun ovikello soi ja punastui, kun Johnin nimi mainittiin. Amy sanoi:

— Kaikki näyttävät odottavan jotakin eikä kukaan osaa olla rauhassa.
Se on hyvin kummallista, kun isäkin on jo saatu onnellisesti kotiin.

Beth puolestaan ihmetteli viattomana, miksi naapurit eivät pistäytyneet katsomaan heitä kuten tavallisesti.

Iltapäivällä tuli Laurie ja huomatessaan Megin ikkunassa näytti äkkiä joutuvan tavattoman intomielisyyden valtaan, heittäytyi polvilleen lumeen, löi rintaansa, repi tukkaansa ja väänteli rukoilevasti käsiään, ja kun Meg käski häntä käyttäytymään järkevästi ja menemään tiehensä, hän oli vääntävinään kyyneliä nenäliinastaan ja hoiperteli nurkan taa äärimmäisen epätoivon vallassa.

— Mitä tuo typerä poika tarkoittaa? sanoi Meg nauraen ja koettaen näyttää viattomalta.

— Hän vain näyttää kuinka sinun Johnisi tulee käyttäytymään ennen pitkää. Liikuttavaa, eikö totta? sanoi Jo ylenkatseellisesti.

— Älä sano 'minun Johnini', se ei ole oikein eikä totta. Mutta Megin ääni viivähti hieman noissa sanoissa ikään kuin niiden lausuminen olisi ollut hänelle mieluista. — Älä viitsi tehdä kiusaa, Jo, olenhan sanonut etten välitä hänestä — aivan niin — eikä siitä ole sen enempää sanottavaa, mutta meidän kaikkien pitää olla ystävällisiä hänelle kuten ennenkin.

— Sitä emme voi, jotakin on jo sanottu, ja Laurien kepponen on pilannut sinut tykkänään. Minä näen sen, ja niin näkee äitikin. Sinä et ole enää hitustakaan oma entinen itsesi, ja olet hirvittävän kaukana minusta. En aio kiusata sinua ja tahdon kantaa tämän kuin mies, mutta toivon että asia olisi jo valmis ja ohitse. En siedä odottamista, niin että jos yleensä aiot jotakin tehdä, niin pidä kiirettä että pääsemme siitä, sanoi Jo kärtyisesti.

— Enhän minä voi sanoa enkä tehdä mitään ennen kuin hän on puhunut, ja sitä hän ei tee koska isä sanoi hänelle, että olen vielä liian nuori, aloitti Meg ja kumartui työnsä yli huulilla pienen pieni hymy, joka ilmoitti ettei hän ollut asiassa täysin yhtä mieltä isänsä kanssa.

— Jos hän puhuisi, et tietäisi mitä sanoa, vaan punastuisit ja rupeaisit itkemään tai antaisit hänen tehdä mitä hyvänsä, sen sijaan että sanoisit koreasti ja jyrkästi: "Ei".

— En ole niin tyhmä ja heikko kuin luulet. Tiedän tarkalleen mitä sanoisin, olen jo suunnitellut kaikki valmiiksi, niin että hän ei voi yllättää minua. Eihän sitä koskaan tiedä mitä voi tapahtua, ja tahdon olla valmistunut.

Jo ei voinut olla hymyilemättä arvokkaalle ilmeelle, jonka Meg tietämättään oli saanut kasvoilleen ja joka oli yhtä pukeva kuin heleä puna, joka vaihteli hänen poskillaan.

— Voisitkohan kertoa minulle mitä sanoisit? kysyi Jo hiukan kunnioittavammassa sävyssä.

— Aivan mainiosti, olet kuusitoistavuotias nyt, siis kyllin vanha uskotukseni, ja minun kokemukseni ovat ehkä sinulle hyödyksi sitten kun sinulla itselläsi on samanlaisia asioita.

— Kiitoksia vain, ei tarvita! On vitsikästä katsella toisten ihmisten rakastelua, mutta olisin hullu jos itse rupeaisin, sanoi Jo hätääntyneenä jo pelkästä ajatuksesta.

— Et lainkaan, jos vain pitäisit hyvin paljon jostakin ihmisestä ja hän pitäisi sinusta, sanoi Meg kuin itsekseen ja katsoi ulos puistokäytävälle, jossa hän usein kesäillan hämärässä oli nähnyt rakastuneiden parien kävelevän.

— Sinunhan piti kertoa mitä sanot tuolle miehelle, sanoi Jo särkien kovakouraisesti sisarensa pienen unelman.

— Voi, minä sanoisin vain täysin levollisesti ja päättävästi: "Kiitoksia, herra Brooke, olette hyvin ystävällinen, mutta olen yhtä mieltä isän kanssa siinä että toistaiseksi olen liian nuori sitomaan itseäni. Älkääkä viitsikö sanoa enää mitään, vaan ollaan ystäviä kuten ennenkin."

— Hm, onhan se aika jäykkää ja jäähdyttävää. En usko että koskaan sanoisit niin, ja tiedän ettei hän tyytyisi siihen. Jos hän käyttäytyisi kuin hylätyt rakastajat kirjoissa, suostuisit mieluummin kuin pahoittaisit hänen mieltään.

— Ei, en minä suostuisi. Sanon hänelle että se on luja päätökseni ja poistun huoneesta arvokkaasti.

Meg nousi ja alkoi juuri harjoitella tuota arvokasta poistumista, kun eteisestä kuuluvat askelet saivat hänet lentämään takaisin paikalleen ja ompelemaan niin vimmatusti kuin hänen elämänsä olisi riippunut juuri sen sauman lopettamisesta määräminuutilla. Jo nauroi salaa tuota äkillistä muutosta, ja kun kuului hiljainen koputus, hän avasi oven kaikkea muuta kuin vieraanvaraisen näköisenä.

— Hyvää iltaa. Tulin hakemaan sateensuojaani ja katsomaan kuinka isänne jaksaa tänään, sanoi herra Brooke hieman hämmentyneenä, sillä molempien tyttöjen kasvot olivat sangen puhuvia.

— Se voi oikein hyvin, hän on telineellä, minä menen käskemään hänet ja sanomaan sille että olette täällä.

Ja sekoitettuaan isänsä ja sateensuojan sopivasti yhteen Jo karkasi ja jätti Megille tilaisuuden pitää puheensa ja osoittaa arvokkuuttaan. Mutta heti kun hän oli kadonnut, alkoi Meg vetäytyä ovea kohti mutisten:

— Äiti varmaan mielellään näkee teidät. Olkaa hyvä ja istukaa, minä menen hakemaan hänet.

— Älkää menkö, vai pelkäättekö minua, Margaret?

Ja herra Brooke näytti olevan niin pahoillaan, että Meg arveli sanoneensa jotakin hyvin epäystävällistä. Hän punastui korvannipukoitaan myöten, sillä Brooke ei ollut koskaan ennen sanonut häntä Margaretiksi, ja oli ihmeellistä, kuinka luonnollista ja suloista oli kuulla hänen sanovan niin. Tahtoen kaikin mokomin näyttää ystävälliseltä ja huolettomalta Meg ojensi luottavaisesti kätensä ja sanoi kiitollisena:

— Kuinka voisin pelätä, kun olette ollut niin ystävällinen isälle?
Toivoisin vain että osaisin kyllin kauniisti kiittää teitä siitä.

— Sanonko teille millä tavalla? kysyi herra Brooke pitäen tuota pientä kättä lujasti omissaan ja katsoen Megiin ruskein silmin, jotka olivat niin täynnä rakkautta, että tytön sydän alkoi rajusti sykkiä ja hän olisi samanaikaisesti tahtonut sekä juosta pois että jäädä kuuntelemaan.

— Oi, ei, ette saa — minä en tahdo, sanoi Meg ja koetti vetää pois kätensä. Huolimatta vakuutuksestaan hän näytti hyvin pelästyneeltä.

— En tahtoisi kiusata teitä, mutta minun täytyy saada tietää, välitättekö minusta edes hiukan, Meg. Minä rakastan teitä hyvin paljon, sanoi herra Brooke hellästi.

Tässä olisi ollut sopiva hetki tuolle levolliselle, järkevälle puheelle, mutta Meg ei pitänyt sitä. Hän ei muistanut siitä sanaakaan, katsoi vain alaspäin ja sanoi: "En minä tiedä", niin hiljaa että Johnin täytyi kumartua kuulemaan tuota hupsua pientä vastausta.

Hänen mielestään se kai kuitenkin maksoi vaivan, sillä hän hymyili itsekseen hyvin tyytyväisenä, puristi kiitollisena Megin kättä ja sanoi herttaiseen tyyneen tapaansa:

— Tahdottehan koettaa päästä selville asiasta? Minä tahtoisin tietää niin paljon, sillä en voi mennä iloisena työhöni ennen kuin tiedän saanko lopulta palkkani vai en.

— Minä olen liian nuori, sopersi Meg, joka ei voinut käsittää omaa hämmennystään.

— Minä odotan, ja sillä välin voitte oppia pitämään minusta. Olisiko se hyvin vaikea läksy, rakas?

— Ei tietenkään jos vain tahdon oppia, mutta…

— Tahtokaa sitten, Meg. Minä pidän opettamisesta, ja tämä on helpompaa kuin saksan kieli, keskeytti John ja otti haltuunsa toisenkin käden, joten Megillä ei ollut tilaisuutta kätkeä kasvojaan, kun John kumartui katsomaan niitä.

Hänen äänensävynsä oli pyytävä kuten sopikin, mutta vilkaistessaan häneen salaa Meg huomasi, että hänen silmänsä olivat yhtä iloiset kuin hellät ja että hänen huulillaan leikki menestyksestään varman tyytyväinen hymy. Tämä ärsytti tyttöä, Annie Moffatin tyhmät opetukset keimailutaidosta tulivat hänen mieleensä, ja vallanhimo, joka uinuu parhaittenkin pikku naisten rinnassa, heräsi ja nosti päätään. Hän oli kiihtynyt eikä tuntenut omaa itseään, ja tietämättä mitä tehdä hän äkillisen mielijohteen valtaamana veti kätensä pois ja sanoi kärtyisesti:

— Minä en tahdo. Olkaa hyvä ja menkää pois ja antakaa minun olla.

John Brooke parka oli sen näköinen kuin hänen ihana pilvilinnansa olisi luhistunut hänen päälleen. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Megiä tuollaisena ja oli vallan hämmentynyt.

— Tarkoitatteko sitä todellakin? kysyi hän hätääntyneenä seuraten silmillään poistuvaa Megiä.

— Tarkoitan. En tahdo että minua vielä vaivataan sellaisilla asioilla. Isä sanoo että minun ei pidä vielä ajatella niitä, se on liian aikaista, enkä itsekään tahtoisi.

— Enkö saa toivoa että mielenne vähitellen muuttuu? Minä odotan, enkä puhu mitään ennen kuin olette saanut aikaa miettiä asiaa. Älkää leikkikö kanssani, Meg. En olisi uskonut sitä teistä.

— Uskokaa minusta mitä tahdotte. Parasta olisi jos ette uskoisi mitään, sanoi Meg, joka tunsi ilkeätä tyydytystä koetellessaan kosijansa kärsivällisyyttä ja huomatessaan oman voimansa.

John Brooke oli nyt totinen ja kalpea ja muistutti suuressa määrin niitä romaanisankareita, joita Meg ihaili, paitsi että hän ei lyönyt otsaansa eikä astellut kiivain askelin lattialla kuten nämä, vaan seisoi paikoillaan katsellen Megiä niin surullisesti ja hellästi, että tyttö alkoi sulaa vastoin tahtoaan. En takaa mitä seuraavassa silmänräpäyksessä olisi voinut tapahtua, jollei juuri tällä jännittävällä hetkellä Marchin täti olisi tulla laahustanut huoneeseen.

Vanha rouva ei ollut voinut vastustaa haluaan tulla tapaamaan veljenpoikaansa. Hän oli kävelyllään tavannut Laurien ja kuultuaan tältä herra Marchin tulosta oli suoraan lähtenyt katsomaan häntä. Koska koko perhe oli askareissaan takahuoneissa, hän oli päässyt huomaamatta sisään ja aikoi yllättää sukulaisensa. Hän yllättikin kaksi heistä niin perin pohjin että Meg hyppäsi pystyyn kuin olisi nähnyt kummituksen ja herra Brooke häipyi kirjastoon.

— Siunatkoon, mitä tämä merkitsee? huudahti vanha rouva koputtaen kepillään lattiaan ja katsoi tuikeasti purppuranpunaiseksi lehahtaneeseen nuoreen neitoon.

— Hän on eräs isän ystävä. Voi, kuinka hämmästyin kun näin teidät, änkytti Meg, joka tunsi että läksytys oli tulossa.

— Sen kyllä näkee, sanoi Marchin täti ja istuutui. Sitten hän koputti lattiaan uudestaan ja tiuskaisi:

— Mutta mitä isän ystävä on sanonut, kun olet punainen kuin pioni?
Täällä on jotakin tekeillä, ja tahdon tietää mitä.

— Me vain puhelimme vähän. Herra Brooke tuli hakemaan sateensuojaansa, alkoi Meg, joka toivoi että herra Brooke ja hänen sateensuojansa olisivat onnellisesti poissa talosta.

— Brooke? Tuon pojan kotiopettajako? Ahaa, minä ymmärrän. Minä tiedän kaikki. Jo sotkeutui kerran sanoissaan puhuessaan isänsä kirjeestä, ja pakotin hänet kertomaan kaikki. Ethän vain ole mennyt vastaamaan hänelle myöntävästi, lapsi? huusi Marchin täti kauhistuneen näköisenä.

— Hiljaa, hän voi kuulla. Menenkö hakemaan äitiä? sanoi Meg hätääntyneenä.

— Ei vielä. Minulla on sinulle sanottavaa, ja tahdon keventää mieleni heti. Sano minulle, aiotko mennä naimisiin tuon Rooken kanssa? Jos sen teet, et saa koskaan penniäkään minulta. Muista se ja ole järkevä tyttö, sanoi vanha rouva painokkaasti.

Nyt sattui niin että tädillä oli vallan tavaton taito herättää vastustushalua maailman sävyisimmissäkin ihmisissä. Parhaimmissakin meistä piilee hitunen kapinanhenkeä, varsinkin kun olemme nuoria ja rakastuneita. Jos Marchin täti olisi pyytänyt Megiä ottamaan vastaan John Brooken tarjouksen, tyttö olisi luultavasti selittänyt sen olevan aivan mahdotonta, mutta kun häntä jyrkästi käskettiin olemaan välittämättä miehestä, vaikutus oli aivan päinvastainen ja Meg päättikin ruveta pitämään hänestä. Sekä vastustushalu että uinuva rakkaus tekivät päätöksen helpoksi, ja koska Meg oli hyvin kiihtynyt, hän vastusti vanhaa rouvaa tulisesti ja urhoollisesti.

— Minä menen naimisiin kenen kanssa tahdon, täti, ja te voitte jättää rahanne kenelle suvaitsette, hän sanoi keikauttaen päättävästi niskaansa.

— Kuulkaahan vain! Tuolla tavallako sinä seuraat neuvojani, hyvä neiti? Muista minun sanoneen että kadut sitä vielä.

— Ei se ainakaan pahempaa ole kuin muutamien elämä kolkoissa isoissa taloissa, vastasi Meg.

Marchin täti pani silmälasit nenälleen ja katseli tyttöä, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä mokomalla tuulella. Megkin ihmetteli itseään, mutta samalla hän tunsi olevansa voimakas ja riippumaton ja iloitsi saadessaan osoittaa, että hänellä oli oikeus rakastaa Johnia.

Täti huomasi aloittaneensa väärästä päästä ja teki lyhyen äänettömyyden jälkeen uuden hyökkäyksen sanoen niin lempeästi kuin osasi:

— Kas niin, Meg kulta, ole nyt järkevä ja seuraa neuvoani. Tarkoitan parastasi, enkä tahtoisi että turmelet koko elämäsi tekemällä alussa erehdyksen. Sinun pitää päästä hyviin naimisiin ja auttaa perhettäsi. Sinun velvollisuutesi on ottaa rikas mies, ja on hyvä että joku saa sinut ymmärtämään sen.

— Isä ja äiti eivät ajattele niin, he pitävät Johnista, vaikka hän onkin köyhä.

— Vanhempasi, tyttöseni, eivät ymmärrä näitä asioita enempää kuin kaksi kapalovauvaa.

— Olen iloinen siitä, huudahti Meg. Marchin täti ei kiinnittänyt huomiotaan hänen sanoihinsa, vaan jatkoi saarnaansa:

— Tämä Rook on köyhä, eikä hänellä luultavasti ole rikkaita sukulaisiakaan, vai kuinka?

— Ei, mutta hänellä on paljon ystäviä.

— Et voi elää hänen ystäviensä kustannuksella. Koeta vain, niin näet pian kuinka he kylmenevät. Onko hänellä jokin virka?

— Ei vielä, mutta herra Laurence kyllä auttaa häntä saamaan sopivan toimen.

— Se kestää kauan. James Laurence on oikullinen vanha herra eikä ole hyvä olla riippuvainen hänestä. Aiot siis mennä naimisiin miehen kanssa, jolla ei ole rahaa, ei asemaa eikä virkaa, niinkö? Sitten saat tehdä työtä vielä enemmän kuin nyt, vaikka voisit elää mukavuudessa kaiken ikäsi jos tottelisit minua. Luulin sinua järkevämmäksi, Meg.

— En voisi valita paremmin, vaikka odottaisin kaiken ikäni. John on hyvä, viisas ja tarmokas, hän on hyvin lahjakas, hän tahtoo tehdä työtä ja on varma menestyksestään. Kaikki pitävät hänestä ja kunnioittavat häntä, ja olen ylpeä siitä, että hän välittää minusta, vaikka olenkin köyhä ja nuori ja ymmärtämätön, sanoi Meg, vakavuudessaan kauniimpana kuin koskaan ennen.

— Hän tietää että sinulla on rikkaita sukulaisia, lapsi, siinä hänen kiintymyksensä salaisuus.

— Kuinka uskallatte sanoa sellaista, täti! John on sellaisen halpamaisuuden yläpuolella, enkä tahdo kuunnella teitä hetkeäkään, jos puhutte noin, huusi Meg suuttuneena. — Minun Johnini ei menisi naimisiin rahan tähden enempää kuin minä itsekään. Me tahdomme tehdä työtä ja aiomme odottaa. En pelkää köyhyyttä, sillä vaikka olen köyhä, olen ollut aina onnellinen ja tiedän että tulen onnelliseksi hänen kanssaan, sillä hän rakastaa minua ja minä…

Meg pysähtyi muistaen äkkiä, ettei hän ollut vielä ollenkaan tehnyt päätöstään, että hän oli käskenyt Johninsa menemään pois ja että tämä kenties kuuli hänen puheensa.

Täti oli hyvin suutuksissaan, sillä hän oli saanut päähänsä, että kauniin veljenpojantyttären olisi mentävä hienoihin naimisiin, mutta tuon onnellisen nuoren tytön kasvoissa oli jotakin, joka sai yksinäisen vanhan naisen tuntemaan itsensä äkkiä surulliseksi ja katkeraksi.

— Hyvä on, minä pesen käteni koko asiasta. Sinä olet itsepäinen lapsi ja menetät tämän hullun teon vuoksi enemmän kuin aavistatkaan. Ei, minä en jää tänne, olen pettynyt sinun suhteesi enkä tahdo nähdä isääsikään nyt. Älä odota mitään minulta kun olet naimisissa, tuon Brookesi ystävät saavat pitää sinusta huolta. Olen katkaissut välini sinuun ainiaaksi.

Ja Marchin täti läimäytti oven kiinni Megin nenän edestä ja poistui vihan vimmassa. Hän näytti vievän mukanaan tytön koko rohkeuden, sillä jäätyään yksin seisoi Meg hetkisen epävarmana tietämättä pitäisikö hänen nauraa vai itkeä. Ennen kuin hän ehti tehdä päätöksensä, oli herra Brooke rientänyt hänen luokseen ja sanonut yhdessä henkäyksessä:

— En voinut mitään sille että kuulin kaikki, Meg. Kiitos että puolustitte minua, ja kiitos tädillenne, joka osoitti teille että sentään välitätte minusta vähäsen.

— En tiennyt kuinka paljon, ennen kuin hän puhui teistä pahaa, alkoi
Meg.

— Eikö minun siis tarvitse mennä pois, saanko jäädä tänne ja olla onnellinen, rakas?

Tässä olisi taaskin ollut mainio tilaisuus pitää tuo masentava puhe ja poistua arvokkaasti, mutta Meg ei muistanut kumpaakaan ja häpäisi itsensä ainiaaksi Jon silmissä kuiskaamalla nöyrästi: — Saat, John, ja kätkemällä kasvonsa herra Brooken liiviin.

Viisitoista minuuttia Marchin tädin lähdön jälkeen Jo tuli hiljaa alas portaita, pysähtyi hetkiseksi arkihuoneen oven eteen, ja kun sieltä ei kuulunut mitään ääntä, hän nyökäytti päätään ja hymyili tyytyväisenä sanoen itsekseen:

— Meg on lähettänyt hänet pois niin kuin päätimme, ja asia on sillä selvä. Minä menen kuulemaan, kuinka se oikein kävi, niin saanpa kerrankin nauraa makeasti.

Mutta tuota makeata naurua Jo-parka ei koskaan saanut, sillä näky, joka aukeni hänen eteensä, sai hänet pysähtymään kynnykselle kuin kivettyneenä, suu ja silmät selkoselällään. Kun astuu sisään riemuitsemaan vihollisen häpeästä ja ylistämään lujaluontoista sisarta, joka on karkottanut luotaan vastenmielisen kosijan, on epäilemättä järkyttävää nähdä että vihollinen istuukin autuaallisen näköisenä sohvassa ja lujaluontoinen sisar keinahtelee hänen polvellaan kasvoilla viheliäisen alistuva ilme. Jo päästi jonkinlaisen voihkaisun, aivan kuin olisi äkkiä saanut kylmän suihkun niskaansa — näin järkyttävä yllätys salpasi hänen hengityksensä tykkänään.

Kuullessaan tuon oudon äänen rakastuneet kääntyivät ja näkivät hänet. Meg hypähti alas näyttäen sekä ujolta että ylpeältä, mutta 'tuo mies', kuten Jo nimitti häntä, vain nauroi, suuteli ällistynyttä tulijaa ja sanoi kylmäverisesti:

— Jo-sisar, onnittele meitä.

Se oli jo häväistystä loukkauksen jälkeen — se oli jo liikaa — ja tehden hurjan, mielenosoituksellisen liikkeen käsillään Jo ryntäsi sanaakaan sanomatta tiehensä. Hän syöksyi yläkertaan ja pelotti sairaita huutamalla epätoivoisesti:

— Äiti, isä, menkää pian alas. John Brooke tekee jotakin kamalaa, ja
Meg pitää siitä.

Herra ja rouva March lähtivät kiireesti huoneesta, ja Jo heittäytyi vuoteelle ja kertoi itkien ja pauhaten tuon hirvittävän uutisen Bethille ja Amylle. Mutta pikkutytöt pitivätkin tapahtumaa hauskana ja jännittävänä, ja Jo sai heiltä perin vähän lohdutusta. Niinpä hän pakeni vanhaan turvapaikkaansa ullakolle ja uskoi surunsa rotille.

Kukaan ei saanut koskaan tietää mitä sinä iltapäivänä tapahtui arkihuoneessa, mutta paljon siellä puhuttiin, ja hiljainen herra Brooke hämmästytti kaikkia sillä kaunopuheisuudella ja rohkeudella, jolla hän puolusti asiaansa, kertoi suunnitelmistaan ja vakuutti järjestävänsä kaiken parhain päin.

Teekello soi ennen kuin hän oli lopettanut kuvauksensa siitä paratiisista, jonka hän aikoi hankkia Megille, ja hän saattoi tytön ylpeänä pöytään, ja molemmat näyttivät niin onnellisilta, ettei Jolla ollut sydäntä olla mustasukkainen eikä tyytymätön.

Amyyn Johnin huomaavaisuus ja Megin arvokkuus tekivät syvän vaikutuksen, Beth säteili heille kaukaa, ja herra ja rouva March katselivat nuorta paria niin tyytyväisinä ja hellästi, että Marchin täti oli aivan ilmeisesti ollut oikeassa kun sanoi heidän ymmärtävän asioita 'yhtä vähän kuin kaksi kapalovauvaa'. Kukaan ei syönyt paljon, mutta kaikki näyttivät hyvin onnellisilta, ja vanha huone, jossa perheen ensimmäinen romanssi alkoi, näytti aivan kirkastuneelta.

— Nyt et voi sanoa, ettei koskaan tapahdu mitään hauskaa, vai voitko, Meg? kysyi Amy, joka pohti mielessään, miten hän ryhmittäisi rakastavaiset piirtäessään heidän kuvansa.

— En, enpä totisesti. Kuinka paljon onkaan tapahtunut sen jälkeen kun sanoin niin! Minusta tuntuu kuin siitä olisi jo vuosi, sanoi Meg silmät unelmoiden.

— Tällä kertaa tulevat ilot heti surujen jälkeen. Useimmissa perheissä sattuu silloin tällöin vaiheikas vuosi. Tämä vuosi on ollut sellainen, mutta se päättyy sentään hyvin.

— Päättyköön ensi vuosi paremmin, mutisi Jo, jonka mielestä oli kovaa nähdä Megin kokonaan syventyneen vieraan ihmisen kasvojen katselemiseen. Jo rakasti muutamia ihmisiä hyvin hellästi ja oli peloissaan, jos heidän rakkautensa uhkasi syystä tai toisesta vähentyä tai loppua.

— Toivon että kolmas vuosi tästä lukien päättyy vieläkin paremmin, ja niin se päättyykin, jos saan elää ja toteuttaa suunnitelmani, sanoi herra Brooke ja hymyili Megille ikään kuin kaikki olisi nyt mahdollista hänelle.

— Eikö ole ikävää odottaa? kysyi Amy, joka olisi tahtonut häät pidettäviksi heti paikalla.

— Minulla on niin paljon opittavaa ennen kuin olen valmis, että aika tuntuu varsin lyhyeltä, vastasi Meg kasvoillaan viehättävä vakavuus, jota niissä ei ollut nähty ennen.

— Sinun tarvitsee vain odottaa, minä teen kaiken työn, sanoi John ja aloitti työnsä nostamalla Megin nenäliinan lattialta. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka sai Jon pudistamaan päätään ja sanomaan itsekseen, kun ulko-ovi paukahti:

— Haa, Laurie tulee. No, nyt saadaan aikaan pieni järkevä keskustelu.

Mutta Jo erehtyi, sillä Laurie työntyi ovesta huoneeseen tulvillaan hyvää tuulta, kädessä suunnaton kukkakimppu 'rouva John Brookelle', ja silminnähtävästi uskoen että koko asiasta sai kiittää hänen erinomaisia toimenpiteitään.

— Tiesin kyllä että Brooke saisi tahtonsa läpi. Niin hän aina saa, ja kun hän päättää jotakin, hän myös toteuttaa sen, vaikka taivas kaatuisi hänen niskaansa, sanoi Laurie ojennettuaan kukkavihkonsa ja lausuttuaan onnittelunsa.

— Paljon kiitoksia suosituksesta. Katson sen hyväksi enteeksi tulevaisuudelle ja kutsun sinut täten häihini, vastasi herra Brooke, joka tällä hetkellä oli suopea koko ihmissukua, niinpä siis myös vallatonta oppilastaan kohtaan.

— Minä tulen, vaikka olisin toisessa päässä maailmaa. Pelkästään Jon kasvojen näkeminen sinä päivänä olisi pitkän matkan arvoinen. Et näytä olevan juuri juhlatuulella, hyvä neiti, mikä on hätänä? kysyi Laurie seuraten ystäväänsä arkihuoneen nurkkaan sillä aikaa kun kaikki muut olivat menneet tervehtimään herra Laurencea.

— En hyväksy heidän liittoansa, mutta olen päättänyt kestää sen enkä sano sanaakaan sitä vastaan, sanoi Jo juhlallisesti. — Sinä et tiedä kuinka vaikea minun on luopua Megistä, hän jatkoi, ja hänen äänensä värisi hieman.

— Eihän sinun tarvitse luopua hänestä. Saat pitää ainakin puolet, lohdutti Laurie.

— Ei se ole enää samanlaista kuin ennen. Minä olen kadottanut rakkaimman ystäväni, huokasi Jo.

— Onhan sinulla sentään minut. Tiedän kyllä ettei minusta ole paljoa iloa, mutta pysyn luonasi, Jo, koko elämäni. Kautta kunniani, minä pysyn! Ja Laurie tarkoitti mitä hän sanoi.

— Minä tiedän että pysyt, ja olen siitä rajattoman kiitollinen. Sinä annat minulle aina korvauksen kaikesta, Teddy, vastasi Jo puristaen hänen kättään.

— Kas niin, älä mökötä enää, kuomaseni. Kaikki on hyvin, niin kuin näet. Meg on onnellinen, Brooke on kova poika ja hankkii kyllä pian toimen itselleen, isoisä auttaa häntä, ja ajatteles kuinka vitsikästä on nähdä Meg omassa pienessä kodissaan! Pidämme hurjan hauskaa, kun hän on poissa. Silloin olen jo pian päässyt lukiosta, ja voimme matkustaa ulkomaille tai tehdä jotakin muuta repäisevää. Eikö se lohduta sinua?

— Pitäisihän sen lohduttaa, mutta ei sitä tiedä mitä voi tapahtua kolmessa vuodessa, sanoi Jo miettiväisenä.

— Se on totta. Etkö tahtoisi katsoa tulevaisuuteen ja nähdä missä me kaikki olemme silloin? Minä tahtoisin.

— Minä en, voisinhan nähdä jotakin surullista, ja nyt kaikki näyttää niin onnelliselta etten usko että paljon parempaa voisi tullakaan. Ja Jon katse liukui hitaasti ympäri huonetta, ja hänen silmänsä kirkastuivat, sillä näky oli todella hauska.

Isä ja äiti istuivat yhdessä ja elivät uudelleen sen elämäkerran ensimmäisiä lukuja, joka oli alkanut heille parikymmentä vuotta sitten.

Amy piirsi kihlaparia, joka istui muista syrjään vetäytyneenä omassa kauniissa maailmassaan. Heidän ympärillään oleva hohde kirkasti heidän kasvonsa tavalla, jota pikku taitelija ei voinut saada esille.

Beth makasi sohvalla puhellen iloisesti vanhan ystävänsä, herra Laurencen kanssa, ja tämä piti hänen pientä kättään omassaan aivan kuin tuntien, että se pystyisi johdattamaan häntä samaa rauhallista tietä pitkin, jota tyttönen kulki.

Jo lojui lempipaikallaan matalalla istuimella, kasvoillaan vakava, tyyni ilme, joka puki häntä parhaiten, ja Laurie nojautui hänen tuolinsa selkänojaan, leuka hänen kiharaisen päänsä kohdalla, huulillaan ystävällisin hymynsä, ja nyökäytti päätään kohti isoa peiliä, josta Jon kirkkaat silmät katselivat häntä.

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >