Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Seuraavat rauhalliset viikot olivat kuin auringonpaistetta myrskyn jälkeen. Sairaiden parantuminen edistyi nopeasti, ja herra March alkoi arvella pääsevänsä kotiin heti uudenvuoden jälkeen.

Beth kykeni pian makaamaan päivisin lukuhuoneen sohvalla ja leikkimään rakkaiden kissojensa kanssa, ennen pitkää myös ompelemaan vaatteita nukeilleen, jotka olivat jääneet surullisen huonoon hoitoon. Hänen ennen vikkelät jalkansa olivat nyt niin heikot ja sairaat, että Jo kantoi joka päivä häntä voimakkailla käsivarsillaan ympäri huoneita siten 'kävelyttäen' pikku sisartaan. Meg poltti ja turmeli ilomielin valkeat kätensä keittäessään hyvää ruokaa perheen lemmikille, kun taas Amy, joka ei ollut unohtanut sormuksen merkitystä, vietti kotiintuloaan jakamalla sisarille niin paljon aarteitaan kuin sai heidät ottamaan vastaan.

Kun joulu lähestyi, alkoi ilma olla täynnä tavanmukaisia salaisuuksia, ja Jo sai sisaret usein melkein läkähtymään naurusta ehdottamalla mitä loistavimpia ja mahdottomimpia juhlamenoja tämän erikoisen riemukkaan joulun kunniaksi. Laurie oli yhtä hurja ja riehakas ja olisi hommannut kokkovalkeita, raketteja ja riemukaaria, jos vain olisi saanut tahtonsa läpi.

Monien kiistojen ja erimielisyyksien jälkeen saatiin tuo kunnianhimoinen pari sentään kukistetuksi ja ystävykset näyttivät maailmalle epätoivoista naamaa, mutta kun he pääsivät yhteen, kuului niin kaikuvia naurunpuuskauksia, ettei epätoivo juuri tuntunut uskottavalta.

Tavattoman leudot ilmat joulun edellä ennustivat ihanaa joulupäivää. Hanna 'tunsi jaloissaan' että päivä tulisi olemaan harvinaisen onnellinen, ja hän osoittautuikin oikeaksi profeetaksi, sillä kaikki näytti suurenmoisen lupaavalta. Ensiksikin herra March kirjoitti olevansa pian kotona, toiseksi Beth tunsi voivansa tavattoman hyvin sinä aamuna, ja kun hänet oli kiedottu äidin antamaan joululahjaan — pehmeään punaiseen villahuiviin —, toiset kantoivat hänet riemusaatossa ikkunaan katsomaan Jon ja Laurien lahjaa.

'Kukistumattomat' olivat koettaneet parhaansa ollakseen nimensä arvoisia ja ahertaneet yöllä tonttujen lailla saaden aikaan kauniin yllätyksen. Puutarhassa seisoi muhkea lumityttö, jolla oli päässä rautatammen lehdistä solmittu seppele, korillinen kukkia ja hedelmiä toisessa kädessä, iso käärö uusia nuotteja toisessa, hartioilla kaikissa sateenkaaren väreissä kimalteleva afganistanilainen vaippa ja suussa punainen paperiliuska, johon oli kirjoitettu seuraava jouluruno:

    Nyt hyvää päivää, rakas Beth,
    ja hauskaa joulua!
    Me toivotamme sinulle
    terveyttä, iloa.

    Kas tässä kukkavihkonen
    ja heelmät suukkosees,
    ja pianollesi nuotteja
    ja vaippa varpailles.

    Joannan kuvan tässä näät.
    Rafael numero kaks
    sen tunnetulla taidollaan
    maalasi ihanaks.

    Ja sido punanauha tää
    nyt Mirrin häntähän,
    ja nauti hyytelö ja jää.
    Kai arvaat tekijän.

    Oon lumityttö valkea,
    vaan rintan' lämmin on,
    kun siinä joulutervehdys
    on Laurien sekä Jon.

Kuinka Beth nauroikaan sen nähdessään! Ja Laurie juoksi pihaan ja taas takaisin hakien lumitytön lahjat sisään, ja Jo piti verrattoman puheen antaessaan ne Bethille.

— Olen nyt niin onnellinen, että jos isä vain olisi täällä, en kestäisi pisaraakaan enempää, sanoi Beth huoaten sulasta tyytyväisyydestä, kun Jo kantoi hänet sohvalle lepäämään ja virkistämään itseään lumitytön herkullisilla viinirypäleillä.

— Niin olen minäkin, hirveän onnellinen, sanoi Jo ja taputti taskuaan, jossa nyt oli kauan ikävöity "Undine ja Sintram".

— Entä minä sitten, säesti Amy, joka ei väsynyt katselemaan painettua jäljennöstä Madonnasta ja Kristuslapsesta. Hän oli saanut sen äidiltä kauniisti kehystettynä.

— Ja minä! huudahti Meg silitellen ensimmäisen silkkipukunsa kiiltäviä laskoksia. Herra Laurence oli välttämättä tahtonut antaa sen hänelle.

— Voisinko minä sitten olla muuta kuin onnellinen? sanoi rouva March kiitollisena katsellen vuoroin miehensä kirjettä, vuoroin Bethin hymyileviä kasvoja ja hyväillen kädellään rintasolkea, jonka tytöt olivat juuri kiinnittäneet hänen rintaansa ja joka oli tehty tuhkanharmaista, kullankeltaisista, kastanjanruskeista ja tummanruskeista hiuksista.

Väliin sattuu tässä arkipäiväisessä maailmassa asioita, jotka ovat kuin lainattuja hurmaavista satukirjoista. Puoli tuntia sen jälkeen kun kaikki olivat sanoneet olevansa niin onnellisia, etteivät kestäisi enää kuin pisaran onnea, tuo pisara tuli.

Laurie avasi arkihuoneen oven ja pisti päänsä sisään hyvin hiljaa. Hän olisi yhtä hyvin voinut heittää kuperkeikan tai puhjeta intiaanihuutoon, sillä hänen kasvonsa olivat tulvillaan hillittyä jännitystä ja hänen äänensä niin salaperäisen iloinen, että kaikki hypähtivät pystyyn, vaikka hän sanoikin vain hengästyneellä ja oudolla äänellä:

— Täällä on vielä yksi joululahja Marchin perheelle.

Ennen kuin oli saanut sanat kunnolla suustaan hän livahti pois ja hänen paikalleen ilmestyi pitkä mies, jonka turkinkaulus ulottui melkein silmiin saakka ja joka nojautui toisen pitkän miehen käsivarteen. Jälkimmäinen yritti sanoa jotakin, mutta ei voinut.

Kaikki näyttivät hetken aivan typertyneiltä. Sitten rouva March vallan upposi rakkaiden käsivarsien syleilyyn, Jo häpäisi itsensä, sillä hän oli vähällä pyörtyä ja Laurien täytyi hoivailla häntä viereisessä huoneessa, herra Brooke suuteli Megiä 'ihan erehdyksessä', kuten hän hiukan hätääntyneenä selitti, ja Amy, arvokas Amy, kaatui tuoliin eikä päässyt ylös, vaan jäi nyyhkien syleilemään isänsä saappaita. Rouva March tointui ensimmäisenä ja kohotti varoittaen kätensä:

— Hiljaa! Muistakaa Bethiä!

Mutta se oli jo liian myöhäistä. Lukuhuoneen ovi lensi auki, pieni punaiseen huiviin kääritty olento ilmestyi kynnykselle, ilo antoi voimaa heikkoihin jäseniin, ja Beth juoksi suoraan isänsä syliin. Emme huoli kuvailla tarkemmin mitä tapahtui tämän jälkeen. Kaikkien sydämet olivat tulvillaan, kuluneen ajan katkeruus huuhtoutui pois, ja jäljelle jäi vain ihana nykyhetki.

Tässä kaikessa ei ollut mitään romanttista eikä tunteilevaa, ja sydämellinen nauru sai kaikki taas järkiinsä, kun Hanna keksittiin oven takaa nyyhkyttämässä sylissään lihava kalkkuna, jota hän ei ollut muistanut laskea käsistään syöksyessään keittiöstä.

Kun nauru oli asettunut, rouva March alkoi kiitellä herra Brookea siitä, että tämä oli uskollisesti hoitanut hänen miestään ja tällöin Brooke äkkiä muisti että herra March tarvitsi lepoa, sieppasi Laurien mukaansa ja katosi nopeasti. Molemmat sairaat määrättiin levolle, ja he lepäsivät istuen isossa nojatuolissa ja puhuen minkä ennättivät.

Herra March kertoi kuinka kovin hänen oli tehnyt mieli yllättää heidät, ja kun ilmat olivat parahiksi kauniit, oli tohtori sallinut hänen lähteä matkalle. Edelleen hän kertoi kuinka hyvä ja avulias Brooke oli ollut ja miten kaikin puolin kunnioitettava nuori mies hän oli. Jätän lukijan arvattavaksi, minkä tähden herra March pysähtyi hetkeksi juuri silloin ja vilkaisi Megiin, joka kohensi vimmatusti valkeaa, ja katsoi sitten vaimoonsa kohottaen kysyvästi kulmakarvojaan, sekä myös miksi rouva March hymyillen nyökäytti päätään ja kysyi mieheltään hieman odottamatta, eikö hän tahtoisi syödä jotakin. Jo näki ja ymmärsi tuon katseen ja katosi julmistuneena keittiöön hakemaan teetä ja voileipää mutisten itsekseen paiskatessaan oven kiinni:

— En siedä kunnioitettavia ruskeasilmäisiä nuoria miehiä.

Sellaista joulupäivällistä ei totisesti ole koskaan syöty kuin sinä päivänä Marchin perheessä. Lihava kalkkuna oli näkemisen arvoinen, kun se kannettiin pöytään komeana, ruskeaksi paistettuna ja koristeltuna. Luumuvanukas suli suussa, samoin hyytelö, jonka ääressä Amy hekumoitsi kuin kärpänen hunajassa. Kaikki oli onnistunut erinomaisesti, mikä oli todellinen ihme, sillä Hanna oli omien sanojensa mukaan niin hölmistynyt kun herra tuli kotiin, että oli kumma kun hän ei paistanut vanukasta uunissa ja pannut kalkkunaan rusinoita.

Herra Laurence ja hänen pojanpoikansa söivät päivällistä heidän luonaan, samoin herra Brooke, jota Jo — Laurien suunnattomaksi iloksi — mulkoili vihaisesti.

Pöydän päässä oli vierekkäin kaksi isoa nojatuolia, ja niissä istuivat Beth ja hänen isänsä, jotka herkuttelivat vaatimattomasti kananpojalla ja hedelmillä. Juotiin maljoja, kerrottiin juttuja, laulettiin, muisteltiin, ja kaikilla oli äärettömän hauskaa. Laurie oli suunnitellut rekiretken, mutta tytöt eivät tahtoneet jättää isäänsä, ja vieraat lähtivät aikaisin. Hämärän tullen istui onnellinen perhe yhdessä takkatulen ääressä.

— Juuri vuosi sitten istuimme tässä ja mietimme, miten ikävä joulu meille oli tulossa. Muistatteko? kysyi Jo katkaisten lyhyen hiljaisuuden, joka oli seurannut pitkää ja vilkasta keskustelua.

— Oikeastaan tämä on ollut aika hauska vuosi, sanoi Meg hymyillen takkavalkeaan ja onnitellen itseään siitä, että oli kohdellut arvokkaasti herra Brookea.

— Minusta se on ollut aika vaikea, huomautti Amy miettiväisenä ja katseli valon leikkiä sormuksellaan.

— Olen iloinen että se on ohi ja että olet tullut takaisin, isä, kuiskasi Beth, joka istui isänsä polvella.

— Se on ollut vaikea taival teille, pienet pyhiinvaeltajani, hyvin vaikea. Mutta olette kulkeneet tietänne urhoollisina, ja luulenpa että taakkamme ennen pitkää putoavat pois, sanoi herra March ja katseli isällisen tyytyväisenä ympärillään olevia nuoria kasvoja.

— Mistä tiedät, isä? Onko äiti kertonut? kysyi Jo.

— Ei paljon, mutta ruohosta näkee mistä tuuli puhaltaa, ja olen tehnyt erinäisiä huomioita tänä päivänä.

— Voi, kerro mitä ne ovat, huudahti Meg.

— Tässä on yksi.

Herra March tarttui käteen, joka lepäsi hänen tuolinsa selkänojalla, ja osoitti sen karkeata etusormea, palaneen jälkeä ulkopuolella ja paria kovettumaa sisäpuolella.

— Muistan ajan, jolloin tämä käsi oli valkea ja sileä ja jolloin suurin huolesi oli säilyttää se sellaisena. Se oli hyvin kaunis silloin, mutta minun silmissäni se on paljon kauniimpi nyt, ja siihen jääneistä työn jäljistä luen pienen tarinan. Olen varma, että ne työt, joita nämä ahkerat sormet ovat ommelleet, tulevat kestämään kauan, niin paljon hyvää tahtoa on pantu joka pistoon. Meg, rakas tyttöni, pidän suuremmassa arvossa naisellisia avuja, jotka tekevät kodin onnelliseksi, kuin valkeita käsiä ja niitä taitoja, joita muodikkaat nuoret tytöt tavoittelevat. Puristan ylpeänä tätä hyvää, ahkeraa pientä kättä ja toivon ettei sitä pyydetä minulta vielä vallan pian.

Jos Meg oli kaivannut palkkaa tuntikausien kärsivällisestä työstä, hän sai sitä nyt yllin kyllin, kun isä puristi sydämellisesti hänen kättään ja hymyili hyväksyvästi.

— Entä Jo? Sano jotain kaunista hänellekin, hän on koettanut parhaansa ja ollut minulle äärettömän hyvä, kuiskasi Beth isänsä korvaan.

Isä nauroi ja katsoi pitkää tyttöään, joka istui häntä vastapäätä ruskeilla kasvoillaan harvinaisen hellä ilme.

— Huolimatta kiharaisesta pojanpäästä en enää näe 'poikaani Jota', jonka jätin vuosi sitten, herra March sanoi.

— Näen nuoren neidin, joka kiinnittää kauluksensa suoraan, nyörittää kenkänsä kunnollisesti, ei vihellä, ei puhu katukieltä eikä makaa matolla kuten ennen. Hänen kasvonsa ovat valvomisesta ja levottomuudesta käyneet laihoiksi ja kalpeiksi, mutta katselen niitä mielelläni, sillä ne ovat tulleet lempeämmiksi. Hänen äänensä on matala, hän ei liiku äänekkäästi ja kolistellen, vaan hiljaa ja kauniisti, ja hoitaa pikku sisartaan äidillisen hellästi, mikä suuresti ilahduttaa minua. Melkein kaipaan entistä villiä tyttöäni, mutta jos hänen sijaansa saan voimakkaan, avuliaan, lämminsydämisen naisen, olen täysin tyytyväinen. En tiedä, tekikö keritseminen hyvää mustalle lampaalle, mutta sen tiedän etten koko Washingtonista löytänyt mitään kyllin kaunista ostettavaa niillä kahdellakymmenelläviidellä dollarilla, jotka hyvä tyttöni lähetti minulle.

Jon virkut silmät himmentyivät hetkeksi, ja hänen laihat kasvonsa punastuivat heleästi tulen kajossa, kun hän kuuli isänsä kiitoksen ja tunsi ansaitsevansakin osan siitä.

— Nyt Beth, sanoi Amy, joka kiihkeästi mutta kärsivällisesti odotti vuoroaan.

— Bethistä on niin vähän jäljellä, että pelkään hänen kokonaan haihtuvan käsistäni, jos sanon paljon, vaikkei hän olekaan enää niin ujo kuin ennen, alkoi isä hilpeänä, mutta muisti sitten, kuinka vähällä Beth oli todella ollut haihtua heidän käsistään, ja syleili häntä hellästi, poski hänen poskellaan: — Olen saanut sinut terveeksi, oma Bethini, ja Jumalan avulla saan pitääkin sinut terveenä.

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän katsoi Amyyn, joka istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa, hyväili hänen välkkyvää tukkaansa ja sanoi:

— Huomasin ettei Amy päivällisellä valinnut itselleen parhaita paloja, juoksi äitinsä asioita koko iltapäivän, jätti Megille paikkansa illalla ja on kaiken päivää kiltisti ja iloisena auttanut muita. Huomaan myös ettei hän enää marise eikä ole ärtyinen eikä seisoskele peilin edessä. Tästä kaikesta päättelen että hän on oppinut ajattelemaan enemmän muita ja vähemmän itseään ja päättänyt ryhtyä muovaamaan luonnettaan yhtä huolellisesti kuin pieniä saviesineitään. Olen iloinen siitä, sillä vaikka olisinkin hyvin ylpeä jos joskus näkisin hänen veistämänsä kauniin kuvapatsaan, olen äärettömän paljon ylpeämpi rakastettavasta tyttärestä, joka kykenee tekemään elämän kauniiksi itselleen ja muille.

— Mitä nyt ajattelet, Beth? kysyi Jo, kun Amy oli kiittänyt isäänsä ja kertonut sormuksesta.

— Luin tänään "Kristityn vaelluksesta", kuinka Kristitty ja Toivova monien vaivojen jälkeen tulivat kauniille vihreälle niitylle, missä liljat kukkivat läpi vuoden, ja levähtivät siellä kuten mekin nyt ennen kuin jatkoivat matkaansa, vastasi Beth. Sitten hän irtautui isänsä syleilystä ja meni hitaasti pianoa kohti sanoen:

— Nyt on laulamisen aika, ja tahdon olla vanhalla paikallani. Koetan laulaa paimenpojan laulun, jonka vaeltajat kuulivat. Olen tehnyt siihen sävelen, koska isä pitää siitä.

Ja Beth istui rakkaan pianonsa ääreen, painoi pehmeästi koskettimia ja lauloi suloisella äänellään, jota he eivät olleet uskoneet saavansa enää kuulla.