Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jon kasvot olivat tutkimisen arvoiset seuraavana päivänä. Salaisuus painoi hänen mieltään, eikä hän voinut olla näyttämättä salaperäiseltä ja tärkeältä. Meg huomasi sen, mutta ei vaivautunut tekemään kysymyksiä, sillä hän oli oppinut, että vastakohtien laki tehosi Johon parhaiten, ja uskoi varmaan saavansa ennen pitkää kuulla kaiken jollei kysyisi mitään. Sen vuoksi hän oli ihmeissään kun hiljaisuutta yhä jatkui, ja Jo kohteli häntä miltei suojelevaa ylemmyyttä osoittaen.

Tämä harmitti Megiä aika lailla, ja hän puolestaan vetäytyi arvokkaasti syrjään omistaen aikansa äidilleen. Näin Jo jäi omiin hoteisiinsa, sillä rouva March oli ottanut hänen paikkansa sairasvuoteen ääressä ja kehotti häntä lepäämään, olemaan ulkona ja huvittelemaan pitkän vankeutensa jälkeen. Koska Amy oli poissa, oli Laurie hänen ainoa turvansa, ja niin paljon kuin hän muuten iloitsikin tämän seurasta, hän melkein pelkäsi poikaa tähän aikaan, sillä Laurie oli parantumaton kiusoittelija eikä Jo uskonut voivansa säilyttää salaisuuttaan häneltä.

Hän oli aivan oikeassa, sillä tuskin tuo veijari oli vainunnut että jokin salaisuus oli olemassa, kun hän jo päätti ottaa sen selville ja alkoi kärttää ja kiusata Jota pahanpäiväisesti. Hän houkutteli, lahjoi, pilkkasi, uhkasi ja torui, teeskenteli välinpitämättömyyttä saadakseen hänet huomaamatta paljastamaan totuuden, vakuutti tietävänsä koko asian ja sai vihdoin selville sen verran, että asia koski Megiä ja Brookea, siinä kaikki. Syvästi loukkautuneena siitä että hänelle ei uskottu asiaa, joka koski hänen opettajaansa, hän päätti keksiä sopivan koston.

Sillä välin Meg oli nähtävästi unohtanut koko asian ja syventyi kokonaan valmistelemaan isänsä paluuta. Mutta äkkiä hänessä näytti tapahtuneen muutos, ja päivän tai pari hän oli aivan erilainen kuin tavallisesti. Hän hätkähti kun häntä puhuteltiin, punastui jos joku katseli häntä, oli hyvin hiljainen ja istui ompelutyönsä ääressä, kasvoilla ujo, hämmentynyt ilme. Äitinsä kysymyksiin hän vastasi voivansa aivan hyvin ja vaimensi Jon pyytäen saada olla rauhassa.

— Hän tuntee että se on ilmassa — rakkaus nimittäin — ja edistyy vinhaa vauhtia. Hänellä on jo melkein kaikki oireet — hän on ärtyisä ja hermostunut, ei syö, makaa valveilla ja murjottaa nurkissa. Yllätin hänet kerran laulamasta tuota laulua, jonka Brooke antoi hänelle, ja kerran hän sanoi 'John' niin kuin sinä ja lensi punaiseksi kuin pioni. Mitä meidän on tehtävä? sanoi Jo, joka näytti olevan valmis miten väkivaltaisiin toimenpiteisiin tahansa.

— Voimme vain odottaa. Anna hänen olla rauhassa, ole ystävällinen ja kärsivällinen! Kun isä tulee, kaikki kyllä selviää! vastasi hänen äitinsä.

— Tässä on sinulle kirje, Meg, ja vallan sinetillä varustettu. Sepä kummallista! Teddy ei koskaan pane sinettiä minun kirjeisiini, sanoi Jo seuraavana päivänä jakaessaan pienen postilaatikon sisällystä.

Rouva March ja Jo olivat syventyneet omiin puuhiinsa, kun Meg parahti ja sai heidät katsomaan ylös. Tyttö tuijotti kirjeeseen säikähtyneen näköisenä.

— Hyvä lapsi, mikä sinun on? huudahti äiti rientäen hänen luokseen, ja Jo koetti saada käteensä tuon tuhoisan paperin.

— Se on kaikki erehdystä — hän ei ole lähettänyt sitä. Voi Jo, kuinka saatoit? Ja Meg kätki kasvot käsiinsä ja itki kuin hänen sydämensä olisi särkynyt.

— Minä! En minä ole tehnyt yhtään mitään! Mistä sinä puhut? huudahti
Jo hämmästyneenä.

Megin lempeät silmät kipinöivät vihasta, kun hän veti rypistyneen kirjeen taskustaan ja heitti sen Jolle sanoen moittivasti:

— Sinä olet kirjoittanut sen, ja tuo ilkeä poika on auttanut sinua. Kuinka saatoit olla noin raaka, halpamainen ja julma meille molemmille?

Jo tuskin kuuli mitä Meg sanoi, sillä hän luki jo äitinsä kanssa kirjettä, joka oli kirjoitettu sangen omituisella käsialalla.

"Kallis Margaret! En voi enää hillitä tunteitani ja minun täytyy saada tietää kohtaloni ennen kuin palaan. En uskalla vielä puhua asiasta vanhemmillesi, mutta kyllä he varmaan suostuisivat, jos tietäisivät miten me jumaloimme toisiamme. Herra Laurence auttaa minua saamaan hyvän paikan, ja sitten, suloinen tyttöni, teet minut onnelliseksi. Pyydän ettet vielä kerro mitään vanhemmillesi, mutta rukoilen Sinua lähettämään minulle pari toivon sanaa Laurien kautta. Uskollinen rakastajasi

John."

— Voi tuota häijyläistä, sillä tavalla hän siis kosti minulle, kun pidin äidille antamani lupauksen. Minä menen läksyttämään häntä oikein tuntuvasti ja tuon hänet tänne pyytämään anteeksi, huusi Jo palaen halusta jakaa oikeutta heti paikalla. Mutta äiti pidätti hänet ja sanoi tavattoman ankarasti: — Seis, Jo, sinun täytyy ensin selittää oma osuutesi asiaan. Olet tehnyt niin monta kepposta, että pelkään sinun olevan tässäkin mukana.

— Kunniasanallani, äiti, en ole! En ole koskaan nähnyt tätä kirjettä enkä tiedä siitä mitään, niin totta kuin elän, sanoi Jo niin vakavasti että he uskoivat. — Jos olisin mukana tässä, olisin tehnyt kepposen paremmin ja kirjoittanut järjellisen kirjeen. Luulisin sinun ymmärtäneen ettei herra Brooke ikimaailmassa kirjoittaisi tällaista roskaa, hän lisäsi viskaten kirjeen ylenkatseellisesti lattialle.

— Se on hänen käsialaansa, änkytti Meg verraten sitä kädessään olevaan kirjeeseen.

— Oh, Meg, ethän vain ole vastannut siihen? huudahti rouva March nopeasti.

— Kyllä minä vastasin! Laurie sai kirjeeni. Ja häpeän murtamana Meg kätki taas kasvonsa.

— Tämäpä kaunista! Antakaa minun nyt tuoda tuo pojanlurjus tänne selittämään asia ja saamaan toruja. En saa rauhaa ennen kuin hän on käsissäni. Ja Jo riensi taas ovea kohti.

— Hiljaa, antakaa minun hoitaa tämä asia, se on pahempi kuin luulin. Margaret, kerro minulle kaikki, käski rouva March istuutuen Megin viereen ja pitäen kiinni Josta, ettei tämä pääsisi livahtamaan.

— Sain ensimmäisen kirjeen Laurielta, joka ei näyttänyt tietävän mitään koko asiasta, alkoi Meg kohottamatta katsettaan. — Tulin ensin levottomaksi ja aioin kertoa äidille, mutta sitten muistin miten paljon pidit herra Brookesta ja ajattelin ettet varmaankaan olisi pahoillasi, jos säilyttäisin pienen salaisuuteni muutamia päiviä. Anna anteeksi äiti, olen saanut maksaa tyhmyyteni nyt. En enää koskaan voi katsoa häntä silmiin.

— Mitä kirjoitit hänelle? kysyi rouva March.

— Kirjoitin että olen liian nuori sellaiseen. Huomautin etten halua pitää mitään salassa sinulta ja että hänen on parasta puhua isälle. Olin hyvin kiitollinen hänen ystävällisyydestään ja sanoin että tahdon olla hänen ystävänsä, mutta en mitään muuta vielä pitkään aikaan.

Rouva March hymyili mielissään, ja Jo taputti käsiään nauraen ja huutaen:

— Sinähän olet melkein Carolina Percyn vertainen, joka oli varovaisuuden esikuva! Jatka, Meg. Mitä hän vastasi siihen?

— Hän kirjoittaa aivan eri tavalla, sanoo että hän ei ole koskaan lähettänyt mitään rakkauskirjettä ja että hän on hyvin pahoillaan, kun joku onneton pilailee kustannuksellamme. Kirje oli hyvin ystävällinen ja kunnioittava, mutta ajatelkaa kuinka kauheata minulle!

Meg nojautui äitiinsä näyttäen ruumiillistuneelta epätoivolta, ja Jo käveli edestakaisin lattialla sättien Lauriea. Äkkiä hän pysähtyi, sieppasi molemmat kirjeet käteensä, ja katseltuaan niitä tarkoin hän sanoi päättäväisenä:

— En usko että Brooke on koskaan nähnyt kumpaakaan näistä kirjeistä. Teddy on kirjoittanut molemmat ja säilyttää sinun kirjettäsi kerskaillakseen siitä minulle, kun en tahtonut kertoa hänelle salaisuuttani.

— Älä salaa mitään äidiltä, Jo. Minä ainakin kertoisin kaikki, sanoi
Meg varoittavasti.

— Siunatkoon sinua, lapsi! Äitihän juuri kertoi sen minulle.

— Riittää jo, Jo. Minä lohdutan Megiä sillä aikaa kun sinä haet Laurien tänne. Minä otan asian selville juurta jaksain ja teen heti lopun kaikista kepposista.

Jo riensi pois, ja rouva March kertoi hyvin kauniisti Megille herra
Brooken todellisista tunteista.

— Sano nyt, lapseni, mitkä ovat omat tunteesi? Rakastatko häntä niin paljon että jaksat odottaa, kunnes hän voi tarjota sinulle oman kodin, vai tahdotko toistaiseksi pysyä aivan vapaana?

— Minua on pelotettu ja piinattu niin etten tahdo olla missään tekemisissä kosijoiden kanssa pitkään aikaan — kenties en koskaan, vastasi Meg hermostuneena. — Jos John ei tiedä mitään tästä tyhmästä jutusta, niin älä kerro hänelle, ja pane Laurie ja Jo pitämään suunsa kiinni. Minä en tahdo että minua narrataan ja piinataan ja tehdään naurunalaiseksi — se on hävytöntä!

Nähdessään että Megin tavallisesti niin tyyni mieli oli kuohuksissa ja että tuo häijy pila oli loukannut hänen ylpeyttään, rouva March tyynnytti häntä lupaamalla että koko asia painettaisiin villaisella.

Heti kun Laurien askelet kuuluivat eteisestä Meg pakeni toiseen huoneeseen, ja rouva March otti rikollisen vastaan yksinään. Jo ei ollut sanonut Laurielle mitä hänestä tahdottiin, koska pelkäsi ettei hän siinä tapauksessa tulisi, mutta poika arvasi asian samassa hetkessä kun hän näki rouva Marchin kasvot, ja seisoi hypistellen hattuaan niin syyllisen näköisenä, että rikollisesta ei ollut pienintäkään epäilyä. Jo lähetettiin pois, mutta hän katsoi parhaaksi marssia edestakaisin eteisen lattialla kuin vartija ainakin siltä varalta että vanki mahdollisesti karkaisi.

Arkihuoneesta kuului puolen tunnin ajan milloin kovaäänisempää milloin hiljaisempaa puhetta, mutta mitä siellä tapahtui, sitä eivät tytöt koskaan saaneet tietää.

Kun heidät kutsuttiin sisään, Laurie seisoi heidän äitinsä vieressä niin katuvaisen näköisenä, että Jo siinä paikassa antoi hänelle anteeksi, vaikkei pitänyt viisaana näyttää sitä hänelle. Meg otti vastaan hänen nöyrän anteeksipyyntönsä ja tunsi suurta huojennusta kuullessaan ettei Brooke tiennyt kepposesta mitään.

— Minä en ikipäivänä kerro sitä hänelle — mikään ei saisi sitä kiskotuksi irti minusta. Olen pahoillani, hirveän pahoillani. Anna anteeksi, Meg, pyysi poika hyvin häpeissään.

— Minä koetan, mutta se oli hyvin epäritarillisesti tehty. En uskonut että osaisit olla noin viekas ja ilkeä, Laurie, vastasi Meg koettaen peittää hämmennyksensä vakavaan ja syyttävään sävyyn.

— Käyttäydyin kerrassaan inhottavasti, enkä ansaitse että minua puhutellaan kokonaiseen kuukauteen, mutta älkää kuitenkaan hylätkö minua, ettehän?

Laurie liitti kätensä yhteen niin rukoilevasta ja puhui niin vastustamattomalla tavalla, että oli mahdotonta olla hänelle ankara huolimatta hänen häpeällisestä teostaan. Meg antoi hänelle anteeksi, ja rouva Marchin ankarat kasvot lauhtuivat huolimatta hänen ponnistuksistaan pysyä vakavana, kun hän kuuli Laurien selittävän että hän tahtoo sovittaa syntinsä kaikenlaisilla katumustöillä ja nöyrtyä kuin maan matonen loukkaamansa nuoren neidin edessä.

Sillä välin Jo seisoi ja koetti paaduttaa sydämensä, mutta hänen onnistui vain jäykistää kasvonsa ilmeeseen, joka osoitti täydellistä paheksumista. Laurie katsoi häneen kerran tai pari, mutta kun hän ei osoittanut mitään leppymisen oireita, poika loukkaantui ja käänsi hänelle selkänsä. Selvitettyään asiansa toisten kanssa hän teki Jolle pienen kumarruksen ja poistui sanaakaan sanomatta.

Heti hänen mentyään Jo katui kovuuttaan, ja kun äiti ja Meg olivat menneet yläkertaan, hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja alkoi ikävöidä Teddyä. Lyhyen taistelun jälkeen hän antautui, otti kilvekseen palautettavan lainakirjan ja juoksi naapuritaloon.

— Onko herra Laurence sisällä? kysyi Jo palvelustytöltä, joka tuli vastaan portaissa.

— Kyllä, neiti, mutta en luule että hän tahtoo tavata ketään juuri nyt.

— Kuinka niin? Onko hän sairas?

— Ei toki, neiti, mutta hänellä on ollut kohtaus Laurie-herran kanssa, joka on jostakin syystä pahimmalla tuulellaan, ja vanha herra on niin suuttunut, etten minä vain uskaltaisi mennä hänen lähelleen.

— Missä Laurie on?

— Huoneessaan, eikä hän vastaa mitään, vaikka olen koputtanut ovelle. En ymmärrä mitä tehdä päivälliselle, kun kukaan ei tule syömään.

— Minä menen katsomaan mikä on hätänä. Minä en pelkää heitä kumpaakaan.

Ja Jo kiipesi ylös ja koputti kuuluvasti Laurien pienen lukuhuoneen oveen.

— Olkaa koputtamatta tai annan teille kyytiä! huusi nuori herrasmies uhkaavalla äänellä.

Jo koputti heti uudestaan, ovi lensi auki, ja ennen kuin Laurie oli tointunut hämmästyksestään, tyttö oli jo pujahtanut sisälle. Nähdessään että Laurie todella oli pahalla tuulella otti Jo, joka tiesi miten häntä oli kohdeltava, katuvan ilmeen kasvoilleen, heittäytyi teatraalisesti polvilleen hänen eteensä ja sanoi nöyrästi:

— Anna anteeksi että olin tyly! Tulin tekemään sovintoa, enkä aio lähteä ennen kuin kaikki on hyvin.

— Kaikki on hyvin. Nouse ylös äläkä käyttäydy kuin hanhi, oli
Laurien ritarillinen vastaus.

— Kiitos, noustaan sitten. Saisiko luvan kysyä mikä on hätänä? Et näytä olevan erityisen hyvällä tuulella.

— Minua on röykytetty enkä siedä sellaista, mutisi Laurie suuttuneena.

— Kuka on röykyttänyt? kysyi Jo.

— Isoisä. Jos se olisikin ollut joku toinen, minä olisin… Ja vihastunut nuorukainen päätti lauseensa tarmokkaalla kädenliikkeellä.

— Entä sitten, röykytänhän minäkin sinua usein etkä välitä siitä mitään, sanoi Jo lepytellen.

— Pyh, sinähän olet tyttö ja se on leikkiä, mutta en salli kenenkään miehen koskevan minuun.

— En usko että kenelläkään olisi halua yrittää, jos näyttäisit niin pelottavalta ja hurjalta kuin nyt. Miksi sinua kohdeltiin sillä tavoin?

— Siksi vain että en suostunut kertomaan mitä äitisi tahtoi minusta. Olin luvannut olla puhumatta siitä kenellekään, enkä tietenkään halunnut rikkoa lupaustani.

— Etkö sitten voinut rauhoittaa isoisääsi millään tavalla?

— En, hän tahtoi kuulla totuuden, koko totuuden, eikä mitään muuta kuin totuuden. Olisin kertonut oman osani, jos olisin voinut tehdä sen sekoittamatta Megiä asiaan. Koska en voinut, pidin suuni kiinni ja annoin ukon jylistä kunnes hän tarttui kaulukseeni. Silloin suutuin ja lähdin tieheni — pelkäsin muuten menettäväni malttini.

— Eihän tuo juuri hauskaa ollut, mutta tiedän että hän nyt on pahoillaan. Mene ja sovi koko asia. Minä autan sinua.

— Ennen minut saisi vaikka hirttää. En anna sentään kaikkien läksyttää ja sättiä itseäni jonnin joutavan kepposen vuoksi. Olin pahoillani Megin tähden ja pyysin anteeksi kuin mies, mutta en aio tehdä sitä uudestaan, koska en ole tehnyt enää mitään väärää.

— Sitä ei isoisäsi voinut tietää.

— Hänen pitäisi luottaa minuun eikä kohdella minua kuin pikkulasta. Ei maksa vaivaa saarnata minulle, Jo, hän saa luvan oppia että kykenen pitämään huolta itsestäni. Olen aikamies eikä minun tarvitse riippua kenenkään esiliinannauhoissa.

— Olet sinä aika tuittupää! huokasi Jo. — Kuinka aiot ratkaista asian?

— Hänen täytyy pyytää minulta anteeksi ja uskoa kun sanon, etten voi kertoa mikä kepponen oli.

— Herranen aika, ettäkö hän pyytäisi anteeksi!

— En mene alas ennen kuin hän pyytää.

— No mutta Teddy, ole nyt järkevä! Jätä asia sikseen ja anna minun selittää niin paljon kuin voin. Ethän voi jäädä tänne, niin että mitä hyödyttää käyttää suuria sanoja?

— En aio missään tapauksessa jäädä tänne pitkäksi aikaa. Lähden tieheni ja matkustan pois, ja kun isoisä kaipaa minua, hän pehmenee kyllä hyvin nopeasti.

— Se on varmaa se, mutta ei sinun sentään pitäisi pahoittaa hänen mieltään.

— Älä saarnaa. Minä menen Washingtoniin tervehtimään Brookea. Siellä on hauskaa, ja aion huvitella perinpohjaisesti kaikkien ikävyyksien jälkeen.

— Voi kuinka sinulle tulee hauskaa! Jospa minä voisin tulla mukaan, sanoi Jo unohtaen kokonaan neuvonantajan osansa ajatellessaan pääkaupungin vilkasta sotilaselämää.

— Tule mukaan vain! Miksi et voisi tulla? Sinä menet yllättämään isäsi, minä virkistämään vanhaa Brookea. Siitä tulee suurenmoinen seikkailu. Lähdetään pois vain, Jo! Jätämme vain kirjeen jälkeemme ja sanomme ettei meillä ole mitään hätää ja marssimme matkoihimme heti. Minulla on tarpeeksi rahaa, vaihtelu tekee sinulle hyvää, eikähän siinä ole mitään pahaa että menet tervehtimään isääsi.

Hetkisen näytti siltä että Jo todellakin suostuisi, sillä tämä hurja suunnitelma oli juuri hänen mielensä mukainen. Hän oli väsynyt sairaanhoitoon ja istumiseen, ikävöi vaihtelua ja halusi nähdä isänsä. Elämä leirissä ja sotasairaaloissa, uutuuden viehätys, vapaus ja seikkailut lumosivat hänen mieltään. Hänen silmänsä säteilivät, kun hän kääntyi ikkunaan ajatellen asiaa, mutta ne sattuivat vastapäätä olevaan vanhaan kotitaloon, ja hän pudisti surullisena päätään.

— Jos olisin poika, matkustaisimme tiehemme yhdessä ja pitäisimme huikean hauskaa, mutta koska olen vain viheliäinen tyttö, saan luvan olla säädyllinen ja pysyä kauniisti kotona. Älä houkuttele minua, Teddy, se on mieletön tuuma.

— Sepä siinä juuri onkin parasta kaikesta, alkoi Laurie, joka oli uhittelevalla tuulella ja tahtoi katkoa siteet tavalla tai toisella.

— Hillitse kielesi! huusi Jo kädet korvilla. — Olen tullut tänne puhumaan järkeä enkä kuulemaan asioita, joiden pelkkä ajatteleminen saa minut hyppimään riemusta.

— Tiedän kyllä että Meg kauhistuisi sellaista ehdotusta, mutta luulin että sinulla olisi enemmän järkeä, alkoi Laurie taaskin ovelasti.

— Paha poika, ole hiljaa! Istu miettimään omia syntejäsi äläkä houkuttele minua lisäämään syntiluetteloani. Jos saan isoisäsi pyytämään anteeksi 'röykyttämistä', pysytkö kotona silloin?

— Kyllä, mutta siihen sinä et pysty, vastasi Laurie, joka jo olisi tahtonut sopia, mutta tunsi että hänen loukatun arvokkuutensa piti sitä ennen saada hyvitystä.

— Jos osaan käsitellä oikein nuorta nulikkaa, tulen kai toimeen vanhankin kanssa, mutisi Jo ja lähti jättäen Laurien tutkimaan rautatiekarttaa molemmat kädet upotettuina tukkaan.

— Sisään! Herra Laurencen tuima ääni kuulosti entistä tuimemmalta, kun Jo koputti ovelle.

— Minä se vain olen, tulen tuomaan takaisin erään kirjan, sanoi Jo makeana astuessaan sisään.

— Tahdotko lisää kirjoja? kysyi vanha herra vihaisena, vaikka koettikin olla näyttämättä sitä.

— Kyllä, kiitos. Pidin vanhasta Samista niin paljon, että tahtoisin lukea toisenkin osan, vastasi Jo, joka toivoi saavansa hänet suopeammalle tuulelle ottamalla vastaan vielä toisenkin annoksen Boswellin "Johnsonia", jota vanhus oli suositellut hänelle erittäin hauskana kirjana.

Tuuheat kulmakarvat erkanivat toisistaan hieman, kun vanha herra työnsi tikapuita sitä hyllyä kohti, jolla Johnson-kirjallisuudella oli paikkansa. Jo kiipesi ylös, istahti ylimmälle portaalle ja oli etsivinään kirjaa, vaikka itse asiassa miettikin koko ajan, miten olisi parasta johtaa keskustelu käynnin vaaralliseen tarkoitukseen. Herra Laurence näytti aavistavan että jotakin liikkui hänen mielessään, sillä kuljettuaan pari ripeätä kierrosta lattialla hän äkkiä pysähtyi tytön eteen ja puhutteli häntä niin odottamatta, että kirja putosi Jon kädestä lattialle.

— Mitä pojalla on tekeillä? Älä koeta puolustaa häntä. Näin heti kun hän tuli kotiin, että hän on ollut pahanteossa. En saa häntä puhumaan sanaakaan, ja kun uhkasin piestä totuuden hänestä, hän karkasi yläkertaan ja lukitsi huoneensa oven.

— Hän teki kyllä ruman kepposen, se on totta, mutta me annoimme hänelle anteeksi ja lupasimme unohtaa koko jutun, aloitti Jo vastahakoisesti.

— Se ei kelpaa, hän ei saa piiloutua lupauksen taa, jonka te helläsydämiset tytöt olette antaneet. Jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, hänen pitää tunnustaa ne, pyytää anteeksi ja saada rangaistuksensa. Totuus esiin, Jo! En tahdo että minut pimitetään.

Herra Laurence näytti niin suuttuneelta ja puhui niin ankarasti, että Jo olisi mielellään juossut tiehensä jos olisi voinut, mutta koska hän istui ylimmällä portaalla ja vanha herra vartioi tikapuiden juurella paluutietä kuin kiljuva jalopeura, ei hänen auttanut muuta kuin olla urhoollinen.

— En voi kertoa, äiti kielsi. Laurie on tunnustanut, pyytänyt anteeksi ja saanut rangaistusta aivan tarpeeksi. Emme ole puhumatta hänen tähtensä, vaan erään toisen tähden, ja juttu pahenee vain jos te sekaannutte siihen. Älkää tehkö sitä, olkaa niin hyvä! Minullakin oli syytä asiassa, ja nyt on kaikki hyvin. Unohdetaan se nyt ja puhutaan jostakin hauskemmasta, esimerkiksi "Ramblerista".

— Hiiteen "Rambler"! Tule alas ja anna minulle kunniasanasi, ettei tuo poikanulikka ole tehnyt mitään hävytöntä. Jos hän on tehnyt kaiken sen ystävällisyyden jälkeen, mitä te olette osoittaneet hänelle, nujerran hänet omin käsin.

Uhkaus kuulosti kauhealta, mutta ei tepsinyt Johon. Hän tuli kuuliaisesti alas ja kertoi kepposesta niin paljon kuin saattoi antamatta Megiä ilmi ja unohtamatta totuutta.

— Hm, no niin, jos poika ei pitänyt suutaan kiinni itsepäisyydestä vaan siksi että oli luvannut, annan hänelle anteeksi. Hän on uppiniskainen otus ja vaikea ohjattava, sanoi herra Laurence pörröttäen tukkaansa kunnes se näytti aivan myrskyn runtelemalta. Rypyt tasoittuivat hänen otsaltaan ja hän näytti huojentuneelta.

— Sellainen minäkin olen, mutta hyvällä sanalla minua voi hallita paremmin kuin koko maailman sotajoukoilla, vastasi Jo koettaen jotenkin puolustaa ystäväänsä.

— Enkö muka ole hyvä hänelle, häh? tokaisi vanha herra.

— Taivaan vallat, tietysti olette, väliin melkein liiankin hyvä, mutta vähän liian äkkipikainen silloin kun hän koettelee kärsivällisyyttänne. Ettekö itsekin arvele niin?

Jo oli päättänyt saada sen nyt sanotuksi ja koetti näyttää aivan rauhalliselta, vaikka hän hieman vapisikin rohkeata puhettaan. Hänen suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen vanha herra viskasi vain silmälasinsa pöydälle ja tunnusti suoraan:

— Olet oikeassa, tyttö, niin olenkin. Pidän pojasta, mutta hän koettelee kärsivällisyyttäni ylen määrin enkä tiedä kuinka kaikki päättyy jos tällaista jatkuu.

— Minä sanon teille, hän karkaa.

Jo katui sanojaan samassa silmänräpäyksessä. Hän oli vain tahtonut huomauttaa vanhukselle, että Laurie ei sietänyt pakkokeinoja ja toivoi että tämä antaisi pojalle enemmän vapautta.

Herra Laurencen punakat kasvot kalpenivat äkisti, ja hän istahti ja katseli surullisena erään kauniin miehen kuvaa, joka riippui hänen pöytänsä yläpuolella. Se oli Laurien isä, joka nuoruudessaan oli karannut ja mennyt naimisiin vastoin vallanhimoisen vanhuksen tahtoa. Jo kuvitteli herra Laurencen muistelevan ja ikävöivän menneitä päiviä ja toivoi että olisi hillinnyt kielensä.

— Hän ei tee sitä jollei hänen mieltään kovasti pahoiteta, ja hän vain joskus uhkaa karata kun on väsynyt lukuihinsa. Minäkin ajattelen usein että se olisi hauskaa, etenkin nyt kun tukkani on leikattu, niin että jos joskus kaipaatte meitä, voitte etsiä kahta poikaa Intiaan lähteviltä laivoilta.

Jo nauroi puhuessaan, ja herra Laurence näytti huojentuneelta. Hän nähtävästi otti koko asian vain leikin kannalta.

— Sinä letukka, kuinka uskallat puhua tuolla tavalla? Missä on kunnioituksesi minua kohtaan, missä säädyllinen käytöksesi? Taivas varjelkoon ihmistä pojista ja tytöistä! Mitä kiusankappaleita ne ovatkaan, ja kuitenkaan ei ilman niitä tule toimeen. Ja vanhus nipisti Jon poskea hyväntuulisesti. — Mene nyt hakemaan tuo lurjus päivälliselle, sano hänelle että kaikki on hyvin ja ettei hänen tarvitse ruveta näyttelemään mitään sankariosia isoisänsä edessä.

— Ei hän tule, hän on pahoillaan siitä että ette uskonut häntä, kun hän sanoi ettei voisi kertoa asiaa. Luulen että ravisteleminen loukkasi hänen tunteitaan kovin.

Jo koetti näyttää intomieliseltä, mutta varmaan epäonnistui, sillä herra Laurence alkoi nauraa, ja silloin Jo totesi että taistelu oli voitettu.

— Olen kovin pahoillani, ja minun kai pitäisi kiittää häntä siitä, ettei hän ravistellut minua. Mitä hittoa mies sitten odottaa? Vanha herra näytti hieman häpeävän omaa itsepäisyyttään.

— Jos olisin teidän sijassanne, kirjoittaisin hänelle anteeksipyynnön. Hän ei lupaa tulla alas ennen kuin häneltä on pyydetty anteeksi. Muodollinen anteeksipyyntö saisi hänet käsittämään oman mielettömyytensä ja tulemaan alas ihan kiltisti. Koettakaa, luulen että se olisi parempi keino kuin puhuminen. Minä vien sen ylös ja opetan hänelle tapoja.

Herra Laurence katsoi häneen terävästi, pani silmälasit nenälleen ja sanoi hitaasti:

— Sinä olet viekas veitikka, mutta annan kernaasti Bethin ja sinun kuljettaa itseäni talutusnuorassa. Kas niin, anna tänne paperilappu ja lopetetaan jo tämä hassutus.

Kirje kirjoitettiin sävyyn, jossa herrasmies puhuttelisi toista pyytäessään anteeksi syvää loukkausta. Jo painoi suukon keskelle herra Laurencen kaljua ja juoksi yläkertaan pistämään kirjeen oven alitse Laurien huoneeseen. Avaimenreiästä hän neuvoi Lauriea olemaan nöyrä ja kiltti ynnä muuta miellyttävää ja mahdotonta. Koska ovi oli taas lukossa, hän jätti kirjeen tekemään tehtävänsä ja aikoi poistua kaikessa hiljaisuudessa, kun nuori herra liukui hänen ohitseen kaidepuuta pitkin ja odotti häntä alhaalla, kasvoillaan miehekkäin ilmeensä:

— Sinä olet verraton, Jo! Pitelikö hän sinua pahoin? hän lisäsi nauraen.

— Ei, kyllä hän käyttäytyi aivan kunniallisesti.

— Aina minä saan sotkua aikaan. Jos sinäkin, Jo, olisit hylännyt minut, olisin painunut suoraa päätä hemmettiin, aloitti Laurie puolustellen.

— Älä puhu noin, käännä lehteä ja ala alusta, poikani.

— Käännän lehteä yhtä päätä ja pilaan ne aina, kuten ennen sotkin kirjoitusvihkoni lehdet, ja olen alkanut alusta niin monta kertaa etten koskaan pääse loppuun, valitti Laurie.

— Mene syömään päivällistä, niin tulet paremmalle tuulelle. Miehet aina marisevat, kun heidän on nälkä. Ja Jo livahti ulos ovesta.

Laurie meni syömään sovintoateriaa isoisänsä kanssa, joka oli loistavalla tuulella ja käyttäytyi koko lopun päivää ylen määrin kunnioittavasti pojanpoikaansa kohtaan.

Jokainen luuli että asiasta nyt oli selvitty ja että tuo pieni pilvi oli jo häipynyt, mutta kepponen ei silti jäänyt vaille seurauksia, sillä Meg muisti sen vaikka toiset unohtivatkin. Hän ei koskaan sanallakaan viitannut Laurien kotiopettajaan, mutta ajatteli häntä sitä enemmän, haaveili hänestä, ja kun Jo kerran penkoi hänen laatikkoaan hakien postimerkkejä, hän löysi paperilapun, joka oli kirjoitettu täyteen sanoja "Rouva John Brooke". Jo voihkaisi tuskasta ja heitti paperin tuleen tuntien, että Laurien kepponen oli jouduttanut tuon onnettoman päivän tuloa.