Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

En luule kykeneväni sanoin kuvaamaan äidin ja tytärten kohtaamista. Sellaiset hetket ovat ihania elää, mutta hyvin vaikeita kuvata, ja niinpä jätän sen lukijain mielikuvituksen varaan sanoen vain, että talo oli tulvillaan suurta onnea ja että Megin toive toteutui, sillä kun Beth heräsi pitkästä, virkistävästä unestaan, hän näki todellakin ensimmäiseksi tuon pienen ruusun ja äitinsä kasvot.

Koska hän oli vielä liian heikko ihmettelemään mitään, hän vain hymyili ja painautui onnellisena äitinsä hellään syleilyyn tuntien että hänen polttava kaipauksensa oli vihdoinkin täyttynyt. Sitten hän nukkui taas, ja tytöt palvelivat äitiään, kun tämä ei tahtonut päästää tuota laihaa kättä, joka unessakin hakeutui hänen omaansa.

Hanna oli käden käänteessä tekaissut matkalaiselle mainion aamiaisen, koska hän ei muulla tavalla kyennyt purkamaan riemuaan, ja Meg ja Jo toivat kilvan ruokaa ja kuuntelivat samalla kun hän kuiskaten kertoi isän voinnista, herra Brooken lupauksesta jäädä hoitamaan häntä, myrskyn aiheuttamasta viivytyksestä kotimatkalla ja siitä sanomattomasta huojennuksesta, jonka Laurien toiveikkaiden kasvojen näkeminen oli tuottanut hänelle, kun hän astui junasta loppuun väsyneenä, levottomana ja viluissaan.

Mikä ihmeellinen, ihana päivä siitä tulikaan! Ulkona kimaltelivat lumitähdet, sisällä oli hiljaista ja levollista, sillä kaikki nukkuivat yön valvonnan jälkeen ja pyhäinen rauha vallitsi talossa, jonka ovea vartioi torkkuva Hanna. Meg ja Jo sulkivat väsyneet silmänsä mielessään ihana tietoisuus siitä että taakka oli nyt nostettu heidän harteiltaan, ja laskeutuivat lepoon kuin myrskyn ajamat veneet, jotka vihdoin ovat päässeet ankkuriin turvalliseen satamaan.

Rouva March ei tahtonut jättää Bethiä, vaan nukkui suuressa nojatuolissa vuoteen vieressä heräten silloin tällöin katselemaan, koskettamaan ja vartioimaan lastaan, kuin saituri jälleenlöydettyä aarrettaan.

Laurie riensi sillä välin lohduttamaan Amya ja kertoi asiansa niin hyvin että itse Marchin täti tällä kertaa niisti nenäänsä eikä kertaakaan sanonut: — Mitä minä sanoin. Amy käyttäytyi niin uljaasti, että todella arvelen pienessä kappelissa ajateltujen hyvien ajatusten jo alkaneen kantaa hedelmää. Hän kuivasi nopeasti kyynelet, hillitsi kiihkeän halunsa päästä näkemään äitiään eikä edes muistanut turkoosisormusta, kun vanha rouva sydämellisesti yhtyi Laurien mielipiteeseen, että Amy käyttäytyi kuin 'hieno pikku nainen'. Se näytti vaikuttavan Pollyynkin, joka nimitti häntä 'hyväksi tytöksi', siunasi hänen näppejään ja sanoi kohteliaasti: — Tule kävelemään, kultaseni!

Amy olisi hyvin mielellään lähtenytkin ulos nauttimaan raikkaasta talvi-ilmasta, mutta huomatessaan että Laurie miehekkäistä ponnistuksistaan huolimatta oli nukkua seisaalleen sai pojan heittäytymään pitkäkseen sohvalle siksi aikaa kun hän kirjoittaisi pari riviä äidilleen. Hän kirjoitti kauan, ja kun hän vihdoin palasi takaisin, makasi Laurie sikeässä unessa, molemmat käsivarret pään alla, ja Marchin täti oli laskenut ikkunaverhot alas ja istui aloillaan aivan joutilaana ja tavattoman suopeana.

Hetken kuluttua he alkoivat arvella että Laurie ei ehkä heräisi ennen yötä, eikä hän varmaan olisi sitä tehnytkään, ellei Amyn riemunhuuto äidin astuessa sisään olisi häntä herättänyt.

Kaupungissa oli sinä päivänä luultavasti monta onnellista pikkutyttöä, mutta minä puolestani uskon, että onnellisin heistä oli Amy, kun hän istui äitinsä polvella kertoen vastoinkäymisistään ja sai palkinnokseen hyväksyviä hymyilyjä ja helliä hyväilyjä. He istuivat kahden hänen pienessä kappelissaan, jota vastaan äidillä ei ollut mitään muistuttamista, kun sen tarkoitus selitettiin hänelle.

— Päinvastoin pidän siitä paljon, kultaseni, sanoi rouva March katsellen jakkarasta pieneen kirjaan, jonka kuluneet kannet todistivat ahkeraa käyttöä, ja kauniiseen, murattiköynnöksillä koristettuun tauluun. — On erinomainen ajatus hankkia itselleen paikka, jossa saa olla rauhassa, kun jokin asia pahoittaa mieltä. Elämässämme on paljon kovia aikoja, mutta voimme aina kestää ne jos pyydämme apua oikealla tavalla. Luulen että pikku tyttöni on oppimaisillaan tämän.

— Niin, äiti, ja kun tulen kotiin, aion pyytää itselleni pientä nurkkaa isosta vaatekomerosta, jonne saan panna kirjani ja jäljennöksen, jonka olen koettanut tehdä tästä taulusta. Madonnan kasvot eivät ole oikein hyvät — ne ovat niin kauniit etten osaa piirtää niitä — mutta lapsi on parempi. Minusta on hauskaa ajatella että Hänkin on pieni lapsi, silloin pääsen lähemmäksi Häntä ja se auttaa minua.

Kun Amy osoitti hymyilevää Kristuslasta äitinsä sylissä, näki rouva March hänen kohotetussa sormessaan jotakin, joka sai hänet hymyilemään. Hän ei sanonut mitään, mutta Amy ymmärsi hänen katseensa ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen vakavasti:

— Aioin puhua siitä kanssasi, mutta unohdin. Täti antoi minulle sormuksen tänään. Hän kutsui minut luokseen, suuteli minua ja pani sen sormeeni ja sanoi että tuotan hänelle kunniaa ja että hän tahtoisi pitää minut luonaan aina. Pitäisin sormusta mielelläni, saanhan äiti?

— Se on hyvin kaunis, mutta mielestäni olet vielä liian nuori pitämään koruja, sanoi rouva March ja katseli pientä kättä, jonka etusormessa oli muhkea sormus, jota koristi rivi sinisiä jalokiviä.

— En tahdo olla turhamainen, sanoi Amy. — En luule pitäväni siitä vain siksi että se on niin kaunis, vaan tahdon kantaa sitä kuin sadun tyttö sormustaan muistona jostakin.

— Tarkoitatko Marchin tätiä? kysyi äiti nauraen.

— En, vaan muistuttamassa minua siitä etten olisi itsekäs.

Amy näytti niin vakavalta ja vilpittömältä, että äiti lakkasi nauramasta ja kuunteli tarkkaavasti hänen pientä suunnitelmaansa.

— Olen viime aikoina paljon ajatellut 'vikojeni taakkaa', sanoi Amy pikkuvanhasti. — Itsekkyys on suurin vikani, ja siitä koetan nyt päästä, jos suinkin mahdollista. Beth ei ole itsekäs, ja sen takia kaikki rakastavat häntä ja ovat pahoillaan ajatellessaan menettävänsä hänet. Minusta ei välitettäisi puoleksikaan niin paljon jos olisin sairas, enkä ansaitsisikaan sitä. Tahtoisin kuitenkin että hyvin hyvin monet rakastaisivat ja kaipaisivat minua, ja siksi koetan nyt tulla samanlaiseksi kuin Beth. Unohdan helposti päätökseni, mutta jos minulla olisi jotakin, joka aina muistuttaisi minua siitä, voisin ehkä muistaa paremmin. Saanko koettaa tätä keinoa?

— Saat kyllä, mutta minä luotan enemmän ison vaatekomeron nurkkaan. Pidä vain sormustasi, kultaseni, uskon että menestyt, sillä hyvä päätös on jo puolet taistelua. Nyt menen takaisin Bethin luo. Säilytä rohkeutesi, pikku tyttäreni! Pian saamme sinut taas kotiin.

Kun Meg sinä iltana kirjoitti isälleen ja kertoi matkamiehen onnellisesta kotiintulosta, pujahti Jo yläkertaan Bethin huoneeseen, ja nähdessään äitinsä tavallisella paikallaan hän seisoi hetkisen hämillään ja neuvottomana hypistellen tukkaansa sormillaan.

— Mikä on, kultaseni? kysyi rouva March ojentaen kätensä.

— Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin, äiti.

— Megistäkö?

— Kuinka pian arvasit! Niin, Megistä kylläkin, ja vaikka se on vain pikkujuttu, se huolestuttaa minua.

— Beth nukkuu, puhu hiljaa ja kerro minulle kaikki. Toivon ettei tuo Moffat ole ollut täällä, vai onko? kysyi rouva March melkein ankarasti.

— Ei, olisin sulkenut oven hänen nenänsä edestä, jos hän olisi tullut, sanoi Jo, istahtaen lattialle äitinsä jalkain juureen. — Viime kesänä Meg unohti parin käsineitä Laurencelle, ja vain toinen saatiin takaisin. Unohdimme koko asian, kunnes Teddy kertoi että toinen käsine on herra Brookella. Hän pitää sitä liivintaskussaan, ja kerran se putosi, ja Teddy kiusoitteli häntä siitä, ja herra Brooke tunnusti että hän pitää Megistä, mutta ei uskalla sanoa sitä hänelle, kun Meg on liian nuori ja hän itse köyhä. No, eikö tämä asiaintila ole kauhea?

— Luuletko että Meg välittää hänestä? kysyi rouva March huolestuneen näköisenä.

— Varjelkoon! En minä ymmärrä mitään rakkaudesta ja sen sellaisesta roskasta! huudahti Jo, ja hänen äänensävynsä oli lystikäs sekoitus uteliaisuutta ja ylenkatsetta. — Kun tytöt romaaneissa ovat rakastuneita, he punastelevat ja säikkyvät, pyörtyilevät, laihtuvat ja käyttäytyvät kuin hupsut. Meg ei tee mitään sellaista, hän syö ja juo ja nukkuu kuin järkevä ihminen ainakin, katsoo suoraan silmiin kun puhun tuosta miehestä ja punastuu vain hiukan kun Teddy tekee hänelle kiusaa sulhasista. Minä olen kieltänyt häntä, mutta hän ei tottele minua.

— Arvelet siis että Meg ei välitä Johnista?

— Kenestä? huusi Jo ällistyneenä.

— Herra Brookesta. Minä sanon häntä Johniksi nyt, totuimme siihen sairaalassa, ja hän pitää siitä.

— Herranen aika! Minä tiedän että sinä olet hänen puolellaan, hän on ollut kiltti isälle, etkä sinä lähetä häntä pois, vaan annat Megin mennä naimisiin hänen kanssaan jos Meg tahtoo. On halpamaista hoitaa isää ja auttaa sinua ja sillä tavalla luikerrella suosioonne. Ja Jo pörrötti vihastuneena tukkaansa.

— Rakas tyttö, älä nyt suutu, selitän sinulle aivan kaikki. John matkusti kanssani herra Laurencen tahdosta ja hoiti niin auliisti isäparkaa, ettemme voineet olla pitämättä hänestä. Hän oli täysin rehellinen ja avomielinen Megin suhteen ja kertoi meille rakastavansa häntä, mutta tahtovansa hankkia hänelle hyvän kodin ennen kuin pyytäisi häntä vaimokseen. Hän pyysi vain meidän suostumustamme saada rakastaa ja tehdä työtä hänen hyväkseen ja koettaa herättää hänessä vastarakkautta. Hän on todellakin oivallinen nuori mies, emmekä voineet kieltäytyä kuulemasta häntä, mutta en tahtoisi että Meg menisi kihloihin näin nuorena.

— Tietysti ei, sehän olisi typerää. Minä tiesin että jotakin kurjaa oli tekeillä, tunsin sen, mutta tuo on pahempaa kuin luulinkaan. Toivoisin että voisin itse naida Megin ja pelastaa hänet kodille.

Tämä hullunkurinen ehdotus sai rouva Marchin hymyilemään, mutta hän sanoi vakavasti:

— Jo, minä luotan sinuun enkä soisi sinun vielä puhuvan mitään Megille. Kun John tulee takaisin ja näen heidät yhdessä, voin paremmin arvostella, millaiset Megin tunteet häntä kohtaan ovat.

— Hän katsoo Brooken kauniisiin suklaasilmiin, ja silloin on kaikki mennyttä. Hänellä on hellä sydän, se sulaa kuin voi auringossa, jos vain joku katsoo häneen siirappimaisesta. Hän luki Johnin lyhyet tiedonannot useampaan kertaan kuin sinun kirjeesi ja nipisti minua kun huomautin hänelle siitä, ja hän pitää ruskeista silmistä, ja hänen mielestään John ei ole ruma nimi, ja hän ottaa ja rakastuu, usko pois, ja hyvästi sitten kaikki rauha ja hauskuus ja iloiset päivät. Minä näen jo kuinka tulee käymään, he kulkevat kuherrellen ympäri taloa ja me saamme pysyä loitolla, Meg tulee hajamieliseksi eikä hänestä ole mihinkään, Brooke haalii jostakin kokoon pienen omaisuuden, vie hänet pois ja tekee aukon perheeseen. Ja minun sydämeni särkyy, ja kaikki on ikävää ja inhottavaa. Voi sentään, miksi emme kaikki ole poikia, niin ei tulisi mitään tällaista!

Jo nojasi leukansa käsiinsä lohduttoman näköisenä ja pui nyrkkiä tuolle rikolliselle Johnille. Rouva March huokasi, ja Jo katsahti häneen huojentuneena.

— Et sinäkään pidä siitä, äiti! No sepä hauskaa. Lähetetään John tiehensä eikä puhuta Megille mitään koko asiasta, vaan pysytään kaikki yhdessä ja ollaan onnellisia kuten ennenkin.

— Tein väärin kun huokasin, Jo. On oikein ja luonnollista että te kaikki saatte aikananne oman kodin, mutta tahtoisin pitää tyttöni luonani mahdollisimman kauan, ja olen pahoillani että tämä tapahtui niin pian, sillä Meg on vasta seitsemäntoista, ja kestää varmaan vuosia ennen kuin John voi hankkia hänelle kodin. Isäsi ja minä olemme päättäneet, että hän ei saisi sitoa itseään millään tavalla eikä mennä naimisiin ennen kuin kaksikymmenvuotiaana. Jos hän ja John rakastavat toisiaan, he voivat odottaa ja siten antaa todistuksen rakkaudestaan. Meg on hienotunteinen tyttö, enkä pelkää että hän kohtelee Johnia pahoin. Kaunis, helläsydäminen tyttöni! Minä toivon että hän tulee onnelliseksi.

— Etkö olisi mieluummin suonut hänen menevän naimisiin rikkaan miehen kanssa? kysyi Jo, kun äidin ääni hieman vapisi viime sanoissa.

— Raha on hyvä ja hyödyllinen asia, Jo, ja toivon etteivät tyttöni koskaan liian katkerasti saisi kokea sen puutetta mutta etteivät he myöskään joutuisi niihin kiusauksiin, joita liikanainen rikkaus tuottaa. Minulle olisi mieluisaa, että Johnilla olisi vakinainen paikka ja niin suuret tulot että hän pysyisi velattomana ja voisi tarjota Megille hauskan kodin. En ole kunnianhimoinen tytöistäni sillä tavalla, että tahtoisin heille paljon rikkautta, hyvän aseman tai kuuluisan nimen. Jos rikkaus ja maine seuraisi hyvettä ja rakkautta, ottaisin ne kiitollisena vastaan ja iloitsisin onnestanne, mutta tiedän kokemuksesta, kuinka paljon todellista onnea voi olla pienessä kodissa, jossa jokapäiväinen leipä ansaitaan ahkeralla työllä ja jossa kieltäymykset tekevät harvat nautinnot sitäkin suloisemmiksi. Olen tyytyväinen nähdessäni Megin aloittavan vaatimattomasti, sillä ellen erehdy, hän tulee tuntemaan itsensä rikkaaksi omistaessaan hyvän miehen sydämen, ja se on parempi kuin suurinkaan omaisuus.

— Minä ymmärrän, äiti, ja olen täysin yhtä mieltä kanssasi, mutta olen pettynyt Megin suhteen, sillä olin suunnitellut että hän aikanaan menisi naimisiin Teddyn kanssa ja saisi elää ylellisyydessä koko ikänsä. Eikö se olisi hauskaa? kysyi Jo katsoen äitiinsä vähän kirkkaammin kasvoin.

— Laurie on nuorempi kuin Meg, kuten tiedät, aloitti rouva March, mutta Jo keskeytti:

— Vain vähäsen, Laurie on kehittynyt ja iso ikäisekseen ja osaa käyttäytyä kuin täysikasvuinen mies jos tahtoo. Ja hän on rikas, jalomielinen ja hyvä ja pitää meistä kaikista. Sanon vain että on vahinko, kun suunnitelmani menee myttyyn.

— Pelkään ettei Laurie ole kyllin täysikasvuinen Megille. Ainakin toistaiseksi hän on sellainen hulivili, ettei pystyisi pitämään huolta kenestäkään. Älä tee 'suunnitelmia', Jo, vaan anna ajan ja oman sydämen äänen yhdistää ystäväsi. Emme voi menestyksellisesti sekaantua tuollaisiin asioihin eikä meillä ole lupaakaan sitä tehdä. Paras on ettemme saa päähämme 'romanttista hölynpölyä' kuten sinä sitä nimität, sillä sellainen vain turmelisi kaiken.

— No niin, minä luovun siitä sitten, vaikka harmillista on nähdä kaiken menevän päin seiniä, kun pieni asioiden kulkuun puuttuminen voisi pelastaa kaiken. Toivon että voisimme pitää päämme päällä silitysrautoja, jotka estäisivät meitä kasvamasta. Mutta nupuista tulee ruusuja, kissanpoikasista kissoja — paha kyllä!

— Mitä sinä puhut silitysraudoista ja kissoista? kysyi Meg, joka samassa tuli huoneeseen kädessään valmis kirje.

— Silkkaa lorua vain. Nyt minä menen nukkumaan. Tule, Peggy! sanoi
Jo ja nousi seisomaan arvoituksellisen näköisenä.

— Aivan oikein ja kauniisti kirjoitettu. Ole hyvä ja lisää siihen vielä tervehdykseni Johnille, sanoi rouva March silmäiltyään kirjettä.

— Sanotko häntä Johniksi? kysyi Meg hymyillen ja katseli viattomin silmin äitiinsä.

— Sanon, hän on ollut meille kuin oma poika, ja pidämme hänestä paljon, sanoi rouva March katsoen tutkivasti tyttäreensä.

— Sepä hauskaa, hän on kovin yksin. Hyvää yötä, äiti kulta. On sanomattoman ihanaa, kun olet taas kotona, vastasi Meg levollisesti.

Suudelma, jonka hän sai äidiltään, oli hyvin hellä, ja kun Meg meni pois, sanoi rouva March itsekseen puoleksi tyytyväisenä, puoleksi suruissaan:

— Hän ei vielä rakasta Johnia, mutta hän oppii pian.