Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen koittoon. Ei ainoatakaan sukkaa riippunut tulisijan edessä, ja hetken hän tunsi yhtä suurta pettymystä kuin kerran kauan sitten, kun hänen pieni sukkansa oli pudonnut maahan kaikkien niiden ihanuuksien painosta, joita siihen oli sullottu. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, pisti kätensä tyynyn alle ja veti esiin pienen punakantisen kirjan. Jo tunsi sen erittäin hyvin, sillä se oli tuo vanha kaunis tarina parhaasta elämästä, mikä milloinkaan on eletty, ja Jo tunsi että se oli todellinen opas pyhiinvaeltajalle hänen pitkällä matkallaan.

Hän herätti Megin toivottamalla hauskaa joulua ja käski häntä katsomaan tyynynsä alle. Esille tuli vihreäkantinen kirja, kansilehdellä sama kuva kuin Jon kirjassa ja muutamia äidin kirjoittamia sanoja, jotka tekivät lahjan kallisarvoiseksi ja rakkaaksi. Vähitellen heräsivät myös Beth ja Amy ja kaivoivat hekin esiin pienet kirjansa — toinen helmenharmaan, toinen sinisen — ja kaikki katselivat niitä nousevan auringon punatessa idän taivasta.

Huolimatta pikku turhamaisuudestaan Margaret oli luonteeltaan sydämellinen ja harras, ja vaistomaisesti hänen sisarensa pitivät häntä esikuvanaan, etenkin Jo, joka rakasti Megiä hyvin hellästi ja totteli hänen neuvojaan, koska ne annettiin aina herttaisesti.

— Tytöt, sanoi Meg vakavasti, äiti tahtoo että luemme ja rakastamme näitä kirjoja ja painamme mieleemme mitä niissä sanotaan. Meidän täytyy aloittaa heti. Ennen luimmekin uskollisesti, mutta sen jälkeen kun isä meni ja koko tuo onneton sota mullisti olomme, olemme lyöneet laimin monta asiaa. Te voitte tehdä niin kuin haluatte, mutta minä aion pitää kirjani tässä pöydällä ja lukea vähäsen joka aamu heti herättyäni, sillä tiedän että se tekee minulle hyvää ja auttaa minua kaiken päivää.

Sitten hän avasi uuden kirjansa ja alkoi lukea. Jo kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja luki hänkin, poski Megin poskella, levottomilla kasvoillaan harvinaisen tyyni ilme.

— Amy, luetaan mekin. Minä autan sinua vaikeissa sanoissa, ja he selittävät meille ne kohdat, joita emme ymmärrä, kuiskasi Beth, johon kaunis kirja ja sisarten esimerkki oli tehnyt syvän vaikutuksen.

— Olen iloinen että minun on sininen, sanoi Amy, ja sitten huoneessa tuli hyvin hiljaista. Vain lehdet kääntyivät ja talviauringon säteet hiipivät huoneeseen koskettaen vaaleita päitä ja vakavia kasvoja joulutervehdyksen tavoin.

— Missä äiti on? kysyi Meg, kun hän ja Jo puoli tuntia myöhemmin juoksivat alas kiittämään äitiä lahjoistaan.

— Jumala ties missä. Joku köyhä raukka tuli tänne kerjuulle, ja äiti lähti suoraa päätä katsomaan, mikä on hätänä. En ole koskaan nähnyt rouvaa, joka olisi niin innokas antamaan pois ruokaa ja juomaa, vaatetta ja halkoja, vastasi Hanna, joka oli ollut perheessä Megin syntymästä asti ja jota pidettiin enemmän ystävänä kuin palvelijana.

— Hän tulee luultavasti heti takaisin, niin että paahda vain leipä ja laita kaikki valmiiksi, Hanna, sanoi Meg katsellen lahjoja, jotka olivat korissa pöydän alla odottamassa sopivaa hetkeä. — No, missä on Amyn hajuvesipullo? hän kysyi, kun ei saanut silmiinsä tuota pientä esinettä.

— Hän otti sen muutama minuutti sitten ja häipyi. Hän kai panee siihen vielä nauhan tai jonkin sellaisen, vastasi Jo, joka tanssi ympäri huonetta saadakseen jäykkyyden pois uusista tohveleista.

— Eivätkös nämä nenäliinani näytä aika sieviltä? Hanna pesi ja silitti ne, ja minä merkkasin ne kaikki itse, sanoi Beth katsellen ylpeänä vähän epätasaisia kirjaimia, joiden takia hän oli nähnyt paljon vaivaa.

— Siunatkoon tuota lasta, hän on pannut niihin 'Äiti' M. Marchin asemesta. Sehän on hassua! Jo otti yhden nenäliinan käteensä.

— Eikö se ole oikein? Minusta oli parempi panna niin, koska Meginkin alkukirjaimet ovat M.M., enkä tahdo kenenkään muun kuin äidin käyttävän niitä, sanoi Beth hätääntyneen näköisenä.

— Se on aivan oikein, tyttö kulta, ja mainio ajatus onkin — nythän ei kukaan voi erehtyä. Tiedän että äiti pitää siitä, sanoi Meg katsoen nuhtelevasti Johon ja hymyillen Bethille.

— Siinä äiti on. Äkkiä kori piiloon! huusi Jo, sillä eteisestä kuului oven paukahdus ja askelia.

Amy ryntäsi sisään ja joutui hämilleen, kun huomasi sisarten odottavan häntä.

— Missä sinä olet ollut ja mitä piilotat selkäsi taa? kysyi Meg ihmeissään, sillä päällysvaatteista näkyi, että mukavuutta rakastava Amy oli ollut ulkona näin varhain.

— Älä naura, Jo! Toivoin ettei kukaan saisi tietää siitä nyt vielä. Tahdoin vain vaihtaa pienen pulloni suurempaan ja panin siihen kaikki rahani, sillä en aio enää olla itsekäs.

Puhuessaan Amy näytti kaunista pulloa, johon hän oli vaihtanut halvemman lahjansa, ja hän näytti niin vakavalta ja nöyrältä kilvoitellessaan epäitsekkyyden tiellä, että Meg syleili häntä siinä paikassa, Jo sanoi häntä kunnon kaveriksi ja Beth juoksi ikkunan luo ja taittoi kauneimman ruusunsa koristamaan tuota komeata pulloa.

— Katsokaas, minä häpesin omaa lahjaani, kun aamulla luimme ja puhuimme hyväksi tulemisesta, ja heti noustuani juoksin vaihtamaan sen, ja olen siitä oikein iloinen, sillä nyt on minun lahjani kaunein.

Ulko-oven uusi paukahdus lennätti korin sohvan alle, ja tytöt juoksivat innokkaina aamiaispöydän luo.

— Hauskaa joulua, äiti! Monta hauskaa joulua vielä! Kiitos kirjoista. Olemme jo lukeneet vähän ja aiomme lukea joka päivä, huusivat tytöt kuorossa.

— Hauskaa joulua, tytöt. Olipa hauska että aloitte heti. Mutta minun täytyy kertoa teille jotakin ennen kuin käydään pöytään. Täällä lähellä makaa köyhä nainen sairaana vierellään vasta syntynyt pienokainen. Kuusi lasta on sykertynyt yhteen vuoteeseen pysyäkseen lämpiminä, kun puut ovat lopussa. Heillä ei ole mitään syötävää, ja vanhin poika tuli kertomaan minulle, että he kärsivät nälkää ja vilua. Tyttöseni, tahdotteko antaa aamiaisenne heille joululahjaksi?

Tytöt olivat kaikki tavallista nälkäisempiä odotettuaan lähes tunnin, ja hetkeen ei kukaan virkkanut mitään. Mutta sitä kesti vain tuokion, sitten Jo huudahti kiihkeästi:

— Mainiota että tulit ennen kuin ehdimme alkaa!

— Saanko tulla kantamaan ruokia noille pienille lapsiraukoille? kysyi Beth innoissaan.

Minä kannan kermat ja pullat. Amy luopui sankarillisesti siitä mistä piti eniten.

Meg oli jo peittänyt puurovadin ja latonut leivät suurelle tarjottimelle.

— Arvasin että suostuisitte, sanoi rouva March tyytyväisenä hymyillen. — Te saatte kukin auttaa minua tavaroiden kantamisessa, ja kun tulemme takaisin, saamme leipää ja maitoa.

He olivat pian valmiit, ja kulkue lähti liikkeelle. Onneksi oli varhaista, ja kun he kulkivat hiljaisia syrjäkatuja, ei kukaan näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon omituiseen seurueeseen.

He astuivat köyhään, viheliäiseen huoneeseen, jossa oli särkyneet ikkunat, kylmä tulisija, repaleiset sänkyvaatteet, sairas äiti, itkevä pikkulapsi ja joukko kalpeita, nälkäisiä lapsia, jotka kyhjöttivät vanhan peiton alla pysyäkseen lämpiminä.

Kuinka suuriksi levisivätkään silmät ja kuinka kalpeat huulet hymyilivätkään tyttöjen astuessa sisään!

Ach, mein Gott! Tulevatko hyvät enkelit luoksemme, sanoi vaimoparka itkien ilosta.

— Ihania enkeleitä, joilla on karvalakki päässä ja kintaat kädessä, virnisti Jo saaden kaikki nauramaan.

Muutaman minuutin kuluttua näytti todellakin siltä kuin hyvät henget olisivat olleet toimessa. Hanna, joka oli tuonut puita, teki valkean ja täytti ikkunaruutujen pahimmat reiät vanhoilla hatuilla ja omalla huivillaan.

Rouva March antoi äidille teetä ja kauralientä ja lohdutti häntä lupaamalla jatkuvasti apua. Samalla hän vaatetti pienokaisen hellästi kuin se olisi ollut hänen omansa. Tytöt kattoivat sillä aikaa pöydän, auttoivat lapset tulen ääreen ja ruokkivat heitä kuin nälkäisiä lintuja — nauraen, rupatellen ja koettaen ymmärtää heidän hullunkurista murteellista englantiansa.

Das ist gut! Die Engelkinder! huusivat lapsiressut syödessään ja lämmittelivät punoittavia käsiänsä loimuavan tulen ääressä.

Tyttöjä ei koskaan ennen ollut sanottu enkelilapsiksi, ja se huvitti heitä suuresti — varsinkin Jota, jota aina oli pidetty rasavillinä. Siitä tuli hyvin hauska aamiainen, vaikka tytöt eivät saaneet muruakaan, ja lähtiessään he jättivät jälkeensä suuren riemun.

— Nyt olemme osoittaneet oikeata lähimmäisenrakkautta, ja siitä minä pidän, sanoi Meg kotona, kun he asettivat lahjansa pöydälle sillä aikaa kun äiti oli yläkerrassa kokoilemassa vaatteita poloiselle Hummelin perheelle.

Pöytä ei suinkaan ollut upea, mutta paljon rakkautta oli kätkettynä noihin harvoihin pieniin kääröihin, ja suuressa maljakossa komeilevat ruusut, krysanteemit ja suikertelevat villiviinin oksat tekivät sen koristeellisen näköiseksi.

— Hän tulee! Anna kuulua, Beth! Avaa ovi, Amy! Kolme eläköönhuutoa äidille! huusi Jo hyppien ilosta, ja Meg riensi ovelle taluttaakseen äidin kunniapaikalle.

Beth soitti iloisimman marssinsa, Amy lennätti oven auki ja Meg suoritti tehtävänsä erittäin arvokkaasti. Rouva March oli sekä hämmästynyt että liikuttunut ja hymyili vesissä silmin katsellessaan lahjojaan ja lukiessaan omistuskirjoituksia. Tohvelit pääsivät heti jalkaan, uusi nenäliina, johon oli pantu Amyn hajuvettä, pistettiin taskuun, rintaan kiinnitettiin ruusu ja käsineet havaittiin erinomaisen kauniiksi.

Sitten naurettiin ja syleiltiin ja juteltiin, ja huoneen täytti tuo herttainen kotijuhlien tunnelma, jonka muistaa aina vuosia jälkeenpäinkin.

Aamun juhlallisuudet ja hyväntekeväisyysretki olivat vieneet niin paljon aikaa, että loppupäivä kului tarkkaan iltajuhlan valmisteluihin.

Kun tytöt eivät voineet uhrata paljon rahaa näytelmiensä esitykseen, he olivat tottuneet turvautumaan mielikuvitukseensa ja tekemään omin käsin kaiken mitä tarvittiin.

Muutamat heidän keksinnöistään olivat oikein näppäriä: kitarat liimattiin kokoon pahvista, antiikkilamput saatiin vanhoista voikulhoista, jotka päällystettiin hopeapaperilla, upeat puvut olivat vain vanhaa pumpulikangasta, mutta niissä kimalteli tinatölkeistä leikattuja paljetteja. Komea haarniska oli ylt'yleensä päällystetty viistoon leikatuilla tinasuikaleilla, jotka saatiin tölkkien kyljistä, kun kannet oli poistettu. Iso huone oli vuosien kuluessa ollut tuon tuostakin juhlanäyttämönä, ja sen tuolit ja pöydät olivat tottuneet siihen, että niitä myllättiin milloin mitenkin päin.

Ainoallakaan mieshenkilöllä ei ollut pääsyä näyttämölle, ja siksi Jo sai esittää miesosia sydämensä halusta. Hän oli rajattoman ihastunut ruskeihin saapaskuluihin, jotka hän oli saanut eräältä ystävältä. Nämä saappaat, vanha harjoitusmiekka ja rikkinäinen viitta, jota joku taiteilija oli joskus pitänyt maalatessaan, olivat Jon kalleimmat aarteet, ja niitä käytettiin kaikissa tilaisuuksissa.

Seurueen vähälukuisuus vaati, että kaksi päänäyttelijää esitti useita osia, ja he ansaitsivat todellakin tunnustusta ahkeruudestaan, sillä kolmen tai neljän osan ulkoa oppiminen, nopea pukujen vaihtaminen ja näyttämön järjestäminen oli monta kertaa varsin työlästä.

Jouluiltana istui tusina jännittyneinä odottavia tyttöjä sinikeltaisen pumpuliesiripun edessä isossa vuoteessa, joka oli olevinaan teatterin permanto. Esiripun takaa kuului rapinaa ja kuiskauksia, tuntui vähän lampunkäryä, ja väliin hihitti Amy, jonka hetken jännitys teki levottomaksi. Sitten soi kello, ja laulunsekainen murhenäytelmä alkoi.

'Synkkä metsä', kuten ilmoituslehdessä julistettiin, oli laadittu parista tuuheasta ruukkukasvista ja lattialle levitetystä vihreästä villakankaasta. Kaukana taustassa näkyi luola. Sen kattona oli vaatenaulakko ja seininä pari lipastoa; sisässä oli pieni tulisija, jossa paloi valkea.

Tulella porisi pata, jonka yli vanha noita-akka oli kumartuneena. Näyttämö oli pimeä, ja luolasta näkyvä tulen hohde teki mahtavan vaikutuksen, etenkin kun noidan kohottaessa kantta kattilasta nousi oikeata höyryä.

Aluksi oli pieni taiteellinen tauko, jonka aikana yleisö ehti tointua ensi lumouksestaan, sitten hiipi sisään mustapartainen Hugo, näytelmän konna, kaliseva miekka vyöllään, päässä leveälierinen hattu, hartioilla salaperäinen viitta ja suuret saappaat jalassa. Asteltuaan hyvin kiihtyneenä edestakaisin näyttämöllä hän pysähtyi, iski nyrkillä otsaansa ja puhkesi hurjaan lauluun, joka kertoi hänen vihastaan Roderigoon, rakkaudestaan Zaraan ja hänen viehättävästä päätöksestään surmata toinen ja valloittaa toinen. Hugon karkea ääni, joka laulun huippukohdissa muuttui hurjaksi huudoksi, teki verrattoman vaikutuksen, ja yleisö puhkesi kättentaputuksiin, kun hän pysähtyi hengähtämään.

Kumarrettuaan yleisömenestykseen tottuneen taiteilijan tavoin Hugo meni luolan eteen ja huusi noita Hagarille käskevällä äänellä:

— Mars tänne, nuppuseni! Minä tarvitsen sinua!

Esiin astui Meg, harmaa jouhikuontalo päässään, yllään punaisen ja mustan kirjava hame, sauva kädessä ja salakirjoitusta viitassaan. Hugo pyysi häneltä kahta juomaa, joista toinen saisi Zaran rakastamaan häntä, toinen tuhoaisi Roderigon. Hagar lupasi molemmat kauniissa aariassa ja ryhtyi sitten manaamaan esiin henkeä, joka toisi lemmenjuoman.

    Liidä halki ilmojen,
    lapsi hento ruusujen!
    Keiju kasteen illan tuoman
    voitko tehdä taikajuoman?
    Keiju kulta, kuule mua!
    Tänne, tänne kutsun sua.
    Lemmenjuoma tänne kanna,
    makeainen mulle anna!

Kuului vienoa soittoa, ja luolan pohjalle ilmestyi pieni valkopukuinen olento, jolla oli kimmeltävät siivet, kultainen tukka ja ruususeppele päässä. Se huojutti taikasauvaa ja lauloi:

Halk' ilmojen tulen liidellen. Kuun hopeisen luota sain juomaa tuota. Se hyvin käytä ja loihtusi täytä.

Pudotettuaan pienen kultaisen pullon noidan jalkoihin henki katosi. Uusi Hagarin laulama aaria kutsui esiin toisen näyn. Lavalle tuli kolisten ruma, musta kummitus, joka murisi jonkinlaisen vastauksen, viskasi Hugolle tumman pullon ja katosi pilkallisesti nauraen. Kajautettuaan kiitoksensa ja pistettyään pullot saappaidensa varsiin Hugo lähti pois ja Hagar ilmoitti yleisölle, että koska Hugo oli entisinä aikoina tappanut muutamia hänen sukulaisiaan, hän oli kironnut miehen ja aikoi nyt kostoksi ehkäistä tämän suunnitelmat.

Sitten esirippu laskeutui ja seurasi väliaika, jonka kuluessa yleisö levähti, söi makeisia ja keskusteli näytelmän ansioista.

Kuului pitkällistä vasaroimista ennen kuin esirippu taas nousi, mutta kun huomattiin millainen mestariteos näyttämöllä oli saatu aikaan, ei kukaan moittinut odotusaikaa pitkäksi. Se oli todellakin suurenmoinen! Korkea torni kohosi kattoon asti, sen puolivälissä oli ikkuna, jossa paloi lamppu, ja valkean ikkunaverhon takana istui Zara yllään viehättävä, sininen, hopealla kirjailtu puku odottamassa Roderigoa.

Sankari tuli loisteliaassa asussa, kastanjanruskeat kutrit liehuen, töyhtöhattu päässä, punainen viitta hartioilla, kitara kainalossa ja jalassa tietenkin saappaat. Hän polvistui tornin juurelle ja lauloi riutuvan serenadin. Zara vastasi ja suostui lyhyen kaksinlaulun jälkeen pakenemaan.

Sitten seurasi näytelmän kohokohta. Roderigo toi nuoraportaat, joissa oli viisi askelmaa, heitti toisen pään ylös ja käski Zaraa laskeutumaan. Zara hiipi ujosti ulos ristikkoikkunastaan, laski kätensä Roderigon olalle ja aikoi juuri sulavin liikkein laskeutua, kun hänen laahuksensa takertui ikkunaan, torni horjui, kallistui ja romahti maahan haudaten onnettomat rakastavaiset raunioihinsa!

Syntyi huutoa ja hälinää. Ruskeanahkaiset saappaat keikkuivat vihaisesti ilmassa ja kultakutrinen pää pisti raunioista esiin huutaen:

— Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!

Mutta Don Pedro, kovasydäminen isä, syöksyi lavalle ihmeteltävän kylmäverisenä, tempasi tyttärensä syrjään ja sanoi:

— Älkää naurako! Jatkakaa kuin ei mitään olisi tapahtunut! Sitten hän veti Roderigon ylös ja käski vihasta jylisevällä äänellä häntä poistumaan kuningaskunnasta. Vaikka tornin raunioista esiin kömpinyt Roderigo oli silminnähtävästi järkyttyneessä tilassa, hän uhmasi kuitenkin vanhaa herraa ja kieltäytyi liikahtamasta paikaltaan. Tämä peloton esimerkki sytytti Zarankin mielen ja hänkin uhmasi herraansa, ja silloin tämä tuomitsi molemmat linnan kolkoimpaan vankikomeroon. Pieni tanakka vanginvartija astui esiin kahleet kädessään ja vei hyvin pelästyneen näköisenä rakastavaiset pois selvästi unohtaen, mitä hänellä oli sanottavana.

Kolmannessa näytöksessä esiintyi Hagar, joka oli tullut linnaan vapauttamaan rakastavaisia ja surmaamaan Hugon. Piilopaikastaan hän näkee Hugon kaatavan juomaa kahteen viinilasiin ja kuulee hänen sanovan pienelle ujolle vanginvartijalle:

— Vie nämä vangeille ja sano, että minä tulen kohta.

Vanginvartija vie Hugon syrjään ja kertoo hänelle jotakin, sillä välin Hagar vaihtaa lasit kahteen muuhun, jotka sisältävät vaaratonta juomaa. Ferdinando, pieni vartija, vie ne pois, ja Hagar panee samaan paikkaan Roderigolle aiotun myrkyn. Hugo tulee janoiseksi laulettuaan pitkän aarian, juo myrkyn, menettää tajuntansa ja pitkällisten nytkähtelyjen ja kouristusten jälkeen kaatuu maahan ja kuolee Hagarin kertoessa hänelle tekonsa erittäin vaikuttavassa aariassa.

Tämä oli hirveän järkyttävä kohtaus, vaikka jonkun mielestä kenties pitkän irtotukan putoaminen olisi voinut pilata konnan kuoleman tekemän vaikutuksen. Hugo huudettiin esille, ja hän tuli tottuneesti taluttaen Hagaria, jonka laulua pidettiin parempana kuin koko muuta esitystä yhteensä.

Neljännessä näytöksessä esiintyi Roderigo, joka epätoivoisena oli lävistämäisillään sydämensä, koska hänelle oli kerrottu Zaran hylänneen hänet. Juuri kun tikari oli tunkeutumassa hänen rintaansa, hänen ikkunansa alta kuului vienoa laulua, jossa ilmoitettiin, että Zara oli uskollinen mutta suuressa vaarassa ja että Roderigo saattoi pelastaa hänet jos tahtoi. Ikkunasta heitettiin vankityrmän avain ja hurjan riemun valtaamana hän tempoi irti kahleensa ja syöksyi lemmittynsä turvaksi.

Viidennen näytöksen avasi Zaran ja Don Pedron välinen myrskyisä kohtaus. Don Pedro vaati, että tytär menisi luostariin, mutta tämä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, ja laulettuaan liikuttavan rukouksen Zara oli pyörtymäisillään. Silloin Roderigo syöksyi sisään ja pyysi hänen kättään. Don Pedro kielsi, koska Roderigo ei ollut rikas.

He huusivat ja huitoivat vimmatusti, mutta eivät päässeet yksimielisyyteen, ja Roderigo oli jo kantaa uupuneen Zaran pois. Mutta silloin ujo palveluspoika astui sisään tuoden kirjeen Hagarilta, joka oli kadonnut salaperäisellä tavalla. Kirjeessä ilmoitettiin, että Hagar jätti nuorelle parille perinnöksi suunnattoman rikkauden.

Lipas avattiin, näyttämölle satoi tinarahoja, kunnes niitä kimmelsi kaikkialla. Tämä lepytti täydellisesti kovasydämisen isän: hän antoi empimättä suostumuksensa, kaikki yhtyivät riemulliseen kuoroon, ja esirippu laskeutui jättäen rakastavaiset polvilleen viehkeästi vastaanottamaan Don Pedron siunausta.

Seurasi meluisia kättentaputuksia, jotka odottamatta keskeytyivät, sillä sänky, joka toimi permantona, lysähti äkkiä kasaan ja hautasi innostuneen yleisön tyynyihin ja peittoihin. Roderigo ja Don Pedro riensivät hätään, ja kaikki vedettiin vahingoittumattomina esille, vaikka monet eivät kyenneet puhumaan naurultaan. Yleinen kiihtymys oli tuskin ehtinyt asettua, kun Hanna ilmaantui ovelle tuoden rouva Marchin terveiset ja pyytäen nuoria neitejä illalliselle.

Tämä oli yllätys, vieläpä näyttelijöillekin, ja pöydän nähdessään he katselivat toisiinsa hämmästyneinä. Oli äidin tapaista hankkia heille odottamaton kestitys, mutta näin hienoa ateriaa ei ollut nähty menneiden rikkaiden päivien jälkeen. Siinä oli jäätelöä, kakkuja ja hedelmiä ja ihania ranskalaisia suklaamakeisia sekä keskellä pöytää neljä suurta kukkakimppua.

Näky salpasi tyttöjen hengen, ja he tuijottivat ensin pöytään ja sitten äitiinsä, jota asia näytti sanomattomasti huvittavan.

— Onko tämä satua? kysyi Amy.

— Se on joulupukin työtä, tuumi Beth.

— Äiti sen on tehnyt. Meg hymyili säteilevästi huolimatta isosta harmaasta parrastaan ja mahtavista kulmakarvoistaan.

— Marchin täti on saanut kaikkien aikojen päähänpiston ja lähettänyt meille illallisen, huusi Jo ikään kuin koko juttu olisi äkkiä selvinnyt.

— Kaikki arvasivat väärin. Se on vanhalta herra Laurencelta, vastasi rouva March.

— Laurencen pojan isoisältäkö? Miten ihmeessä? Emmehän me edes tunne häntä! hämmästeli Meg.

— Hanna oli kertonut eräälle hänen palvelijalleen teidän aamiaisseikkailustanne. Hän on omituinen vanha herra, mutta tuo tapaus miellytti häntä. Hän tunsi isäni kauan sitten, ja tänään sain häneltä kohteliaan kirjelipun, jossa hän pyysi, että sallisin hänen lähettää tervehdykseksi lapsilleni vähän herkkuja päivän kunniaksi. En voinut kieltää, ja siksi saatte nyt pienen kestityksen illalla leipä- ja maitoaamiaisenne korvaukseksi.

— Poika sen pani hänen päähänsä, se on varmaa! Hän on mukava poika, ja olisi hauskaa tutustua häneen. Näyttää kuin hänkin haluaisi tehdä tuttavuutta meidän kanssamme, mutta hän on ujo, ja Meg on olevinaan niin hieno ettei anna minun puhua hänen kanssaan ohi kulkiessamme, sanoi Jo, kun vadit tekivät kierroksiaan ja jäätelö alkoi huomattavasti huveta.

— Tarkoitatteko niitä ihmisiä, jotka asuvat isossa talossa aivan vieressä? kysyi eräs tytöistä. — Äitini tuntee vanhan herra Laurencen, mutta hän on kuulemma hyvin ylpeä eikä tahdo olla missään tekemisissä naapurien kanssa. Hänen pojanpoikansa elää enimmäkseen suljettujen ovien takana, ani harvoin hän ratsastaa tai on kävelyllä kotiopettajansa kanssa, ja hänen täytyy lukea hirveän ahkerasti. Kutsuimme hänet meille tanssiaisiin, mutta hän ei tullut. Äiti sanoo, että hän on hyvin kiltti poika vaikka ei koskaan puhukaan tyttöjen kanssa.

— Meidän kissa juoksi kerran karkuun, ja hän toi sen takaisin, ja me juttelimme aidan yli ja tulimme mainiosti toimeen — puhuimme koko ajan kriketistä ja muusta sellaisesta — mutta sitten tuli Meg ja hän lähti pois. Mutta aion vielä tutustua häneen, sillä hän tarvitsee jotakin hauskaa, se on varma, sanoi Jo päättäväisesti.

— Minusta hän käyttäytyy hyvin, niin että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tutustutte häneen. Hän toi itse kukat, ja olisin pyytänyt hänet sisään, jos vain olisin tiennyt mitä yläkerrassa oikein oli tekeillä. Minusta hän näytti alakuloiselta mennessään pois. Omassa kodissaan hän ei varmaan kuule koskaan niin iloista hälinää.

— Olipa onni, ettet pyytänyt häntä mukaan, äiti! Jo nauroi katsellen saappaitaan. — Mutta esitetään joskus toinen kappale, jonka hän saa nähdä. Ehkä hänkin tulee näyttelemään — eikö se olisi metkaa?

— Minulla ei ole koskaan ollut tällaista kukkavihkoa. Se on ihana!
Meg katseli ihastuneena kimppuaan.

— Se on suloinen. Mutta Bethin ruusut ovat minulle rakkaammat, sanoi rouva March hyväillen vyöhönsä kiinnitettyä kuihtuvaa ruusukimppua.

Beth hiipi hänen luokseen ja kuiskasi hellästi:

— Kunpa voisin lähettää ruusuni isälle. Hänen joulunsa ei varmasti ole yhtä hauska kuin meidän.