Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Beth sai tulirokon ja oli paljon sairaampi kuin kukaan — Hannaa ja Bethiä lukuun ottamatta — aavistikaan. Tytöt eivät ymmärtäneet potilaan vakavaa tilaa, herra Laurence ei saanut tulla katsomaan häntä, joten Hanna sai hoitaa kaiken oman mielensä mukaan. Tohtori Bangs teki parhaansa, mutta hänellä oli paljon tehtävää muuallakin, ja hän jätti paljon oivallisen hoitajattaren huoleksi.

Meg pysytteli kotona, jottei veisi tartuntaa Ringille, ja hoiti taloutta, mutta hän oli hyvin huolestunut ja tunsi itsensä melkein rikolliseksi, kun ei äidille kirjoittaessaan maininnut mitään Bethin sairaudesta. Hänestä oli vastenmielistä pettää äitiä tällä tavalla, mutta häntä oli käsketty tottelemaan Hannaa eikä Hanna tahtonut kuulla puhuttavankaan, että 'rouva Marchin mieltä pahoitettaisiin tuollaisen pikkuasian tähden'.

Jo uhrasi Bethille päivänsä ja yönsä eikä se ollutkaan vaikeata, sillä Beth oli hyvin kärsivällinen ja kesti kipunsa valittamatta niin kauan kuin hän saattoi hallita itseään. Mutta tuli aika, jolloin hän kuumekohtauksissaan alkoi puhua käheällä, katkonaisella äänellä, juoksuttaa sormiaan peitteellään, ikään kuin hänen rakas pieni soittokoneensa olisi ollut hänen edessään, ja yrittää laulaa kipeällä kurkullaan, josta ei lähtenyt ääntä. Tuli aika, jolloin hän ei tuntenut ympärillään olevia tuttuja kasvoja, vaan antoi niille vääriä nimiä ja pyysi ja rukoili äitiä luokseen.

Silloin Jo pelästyi, Meg pyysi saada kirjoittaa äidille totuuden, ja Hannakin lupasi 'ajatella asiaa, vaikka vielä ei ollutkaan vaaraa'. Heidän levottomuuttaan lisäsi Washingtonista saapunut kirje, jossa kerrottiin että herra March oli tullut huonommaksi eikä kotiintuloa voinut ajatella vielä pitkään aikaan.

Kuinka pimeiltä päivät tuntuivatkaan nyt, kuinka surulliselta ja yksinäiseltä koko koti, ja kuinka raskaat olivatkaan sisarusten sydämet, kun he odottivat ja tekivät työtä kuoleman varjon viipyessä kodin yllä! Silloin vasta Margaret, istuessaan yksinään käsityönsä ääressä, jolle usein valui kyyneliä, tunsi kuinka rikas hän oli ollut, kuinka rakkaus, turvallisuus, rauha ja terveys ovat elämän todellista siunausta ja paljon kallisarvoisempia kuin rahalla saatu ylellisyys.

Silloin Jo, joka alituiseen istui hämärässä sairashuoneessa kärsivän pikku sisarensa silmien edessä, oppi todella ymmärtämään Bethin luonteen kauneuden ja sulon, tuntemaan, kuinka syvästi ja hellästi kaikki rakastivat häntä ja kuinka todella arvokas oli Bethin epäitsekäs tarve elää toisten hyväksi ja tehdä kotinsa onnelliseksi niillä yksinkertaisilla hyveillä, joita kaikki voivat kehittää itsessään ja joita kaikkien tulisi pitää arvossa enemmän kuin lahjakkuutta, rikkautta tai kauneutta.

Ja Amy ikävöi kiihkeästi kotiinsa maanpaostaan voidakseen tehdä jotakin Bethin hyväksi. Hän tunsi ettei mikään työ olisi nyt ikävää eikä vaikeata, ja muisti katuvana, kuinka monta kertaa nuo avuliaat kädet olivat suorittaneet tehtäviä, jotka hän oli laiminlyönyt.

Laurie harhaili ympäri taloa kuin rauhaton henki, ja herra Laurence lukitsi suuren pianon, sillä hän ei sietänyt kuulla mitään mikä muistuttaisi pienestä naapurista, joka usein oli sulostuttanut hänen hämyhetkiään. Kaikki kaipasivat Bethiä. Maitokuski, leipuri, ryytikauppias ja teurastaja kysyivät kuinka hän voi, rouva Hummel parka tuli pyytämään anteeksi ajattelemattomuuttaan, naapurit lähettivät terveisiä ja kaikenlaista hyvää, ja ihmetellen sisaret huomasivat, kuinka paljon ystäviä tuo yksinäisyydessä viihtyvä ujo tyttönen oli hankkinut itselleen.

Hän itse makasi sillä välin vuoteessaan, vierellään vanha Joanna, sillä kuumehoureissakaan hän ei unohtanut onnetonta suojattiaan. Hän ikävöi kissojaan, mutta ei tahtonut että ne tuotaisiin sairasvuoteen luo — nehän voisivat saada tartunnan. Kirkkaina hetkinään hän oli levoton Josta, lähetti herttaisia terveisiä Amylle, pyysi sanomaan äidille että hän kirjoittaisi pian ja koettikin usein kirjoittaa pari sanaa, jottei isä luulisi että Beth oli unohtanut hänet. Mutta nämä lyhyet hetket päättyivät pian ja Beth heittelehti vuoteessaan tuntikausia puhuen katkonaisia sanoja, tai vaipui raskaaseen uneen, joka ei tuonut mitään virkistystä. Tohtori Bangs kävi kahdesti päivässä, Hanna valvoi yöt, Meg piti valmiiksi kirjoitettua sähkettä varalla laatikossaan, jotta se voitaisiin tarvittaessa heti lähettää, ja Jo ei liikahtanutkaan Bethin vuoteen vierestä.

Joulukuun ensimmäinen päivä oli heille oikea talvipäivä. Pureva tuuli puhalsi, lunta pyrytti sakeasti ja vanha vuosi näytti olevan valmis vaipumaan hautaan. Kun tohtori Bangs tuli sinä aamuna, hän katseli kauan Bethiä, piti tuokion hänen kuumaa kättään omassaan ja laski sen sitten hiljaa peitteelle sanoen Hannalle matalalla äänellä:

— Jos rouva March voi jättää miehensä, olisi parasta pyytää häntä tulemaan.

Hanna nyökäytti päätään puhumatta sanaakaan, sillä hänen huulensa vavahtelivat hermostuneesti. Meg vaipui tuolille aivan kuin nuo sanat olisivat vieneet kaiken voiman hänen jäsenistään, ja Jo, joka hetkisen oli seisonut paikallaan hyvin kalpeana, heitti päällysvaatteet ylleen ja riensi ulos myrskyyn. Hän palasi pian takaisin, ja kun hän ääneti riisui takin yltään, tuli Laurie tuoden kirjettä, jossa kerrottiin että herra March oli taas parempi. Jo luki sen kiitollisena, mutta raskas paino oli yhä hänen sydämellään, ja hänen ilmeensä oli niin onneton että Laurie kysyi nopeasti:

— Mikä on? Onko Beth huonompi?

— Olen sähköttänyt äidille, sanoi Jo epätoivoisen näköisenä ja koettaen potkaista päällyskengät pois jaloistaan.

— Sepä hyvä, Jo. Oletko tehnyt sen omalla vastuullasi? kysyi Laurie, pani hänet istumaan eteisen tuolille ja veti pois nuo vastahakoiset päällyskengät. Silloin hän huomasi kuinka Jon kädet vapisivat.

— En, lääkäri käski.

— Voi, Jo, ovatko asiat huonosti? kysyi Laurie kauhistuneena.

— Ovat. Beth ei tunne meitä eikä puhu edes vihreistä kyyhkysistä, joilla hän tarkoittaa seinäpaperissa olevia viiniköynnöksen lehtiä. Hän ei ole minun Bethini näköinen, eikä kukaan auta meitä kestämään sitä. Isä ja äiti ovat molemmat poissa, ja Jumala tuntuu olevan niin kaukana etten voi löytää häntä.

Kyynelet valuivat Jon poskille, ja hän ojensi avuttoman kätensä ikään kuin pimeässä hapuillen. Laurie sulki sen omiin käsiinsä ja kuiskasi hiljaa:

— Olenhan minä luonasi. Nojaa minuun, Jo rakas!

Jo ei voinut puhua, mutta painoi päänsä hänen olalleen ja ystävällisen ihmiskäden lämmin ote lohdutti hänen surullista sydäntään ja tuntui vievän hänet lähemmäksi jumalaista käsivartta, joka yksin saattoi auttaa häntä.

Laurie olisi tahtonut sanoa jotakin kaunista ja lohduttavaa, mutta ei löytänyt sopivia sanoja ja seisoi vain ääneti silittäen hiljaa Jon päätä. Se oli parasta mitä hän saattoi tehdä, tyynnyttävämpää kuin kaunopuheisimmat sanat, sillä Jo tunsi hänen sanattoman osanottonsa ja koki hiljaisuudessa, kuinka suloisesti ystävän läsnäolo viihdyttää surua. Hän kuivasi pian kyynelensä ja katsoi kiitollisena toveriinsa.

— Kiitos, Teddy, minun on parempi nyt, en ole enää yhtä epätoivoinen.

— Toivo parasta, se auttaa sinua, Jo. Äitisi on pian täällä ja silloin kaikki selviää.

— Olen niin iloinen kun isä on parempi, nyt on äidin helpompi jättää hänet. Oi voi, minusta tuntuu kuin kaikki surut tulisivat yhdellä kertaa ja minä saisin harteilleni raskaimman osan, huokasi Jo ja levitti märän nenäliinan polvilleen kuivamaan.

— Luuletko että Megin on sitten parempi olla? kysyi Laurie näyttäen suuttuneelta.

— Oi, ei tietenkään, mutta hän ei voi rakastaa Bethiä niin kuin minä eikä tulisi kaipaamaan häntä yhtä katkerasti. Beth on omatuntoni, enkä voi menettää häntä. En voi! En voi!

Jon kasvot kätkeytyivät märkään nenäliinaan, ja hän itki hillittömästi, sillä hän oli tähän päivään saakka pysytellyt lujana eikä ollut vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Kun Jon nyyhkytykset asettuivat, Laurie sanoi hiljaa:

— Minä en usko että hän kuolee, hän on hyvä, ja me kaikki rakastamme häntä rajattomasti. En usko että Jumala vielä ottaa häntä pois.

— Hyvät ja rakkaat ihmiset aina kuolevat, voihki Jo, mutta lakkasi itkemästä, sillä hänen ystävänsä sanat rohkaisivat häntä huolimatta hänen omasta pelostaan ja epäilyksistään.

— Tyttö parka, olet aivan uupunut. Etpä sinä tavallisesti juuri menetä rohkeuttasi. Odota vähän, juoksen hakemaan jotakin joka virkistää sinua.

Laurie syöksyi alas harpaten kaksi porrasta kerrallaan, ja Jo laski väsyneen päänsä Bethin pienelle ruskealle hilkalle, jota kukaan ei ollut siirtänyt pois pöydältä, mihin hän oli sen jättänyt. Siinä näytti olevan jokin taikavoima, sillä sen herttaisen omistajan alistuva mieli näytti asettuvan Johon, ja kun Laurie juoksujalkaa tuli kädessään lasi viiniä, Jo joi sen hymyillen ja sanoi urhoollisesti:

— Minä juon Bethin terveydeksi! Sinä olet hyvä lääkäri, Teddy, ja lohdullinen ystävä. Kuinka voin koskaan palkita sinua? hän lisäsi, sillä pojan ystävälliset sanat olivat virkistäneet hänen masentunutta mieltään.

— Lähetän kyllä joskus laskuni, ja tänä iltana annan sinulle jotakin joka lämmittää sydäntäsi enemmän kuin lasi viiniä, sanoi Laurie ja katsoi häneen silmin, joista säteili pidätetty tyytyväisyys.

— Mitä sitten? kysyi Jo ihmeissään ja unohti hetkeksi surunsa.

— Sähkötin äidillesi eilen, ja Brooke vastasi että hän tulee heti, ja hän on täällä tänä yönä, ja kaikki käy hyvin. Oliko hyvä että tein sen?

Laurie puhui hyvin nopeasti ja punastui kiihtymyksestä, sillä hän oli salannut tekonsa tähän asti peläten pahoittavansa tyttöjen mielen. Jo tuli liidunvalkeaksi, hypähti ylös tuoliltaan, ja kun Laurie oli ääneti, Jo ällistytti hänet kietomalla käsivartensa hänen kaulaansa ja huutamalla riemuissaan:

— Oi, Laurie! Oi, äiti! Oi, miten onnellinen olen!

Tällä kertaa hän ei itkenyt, vaan nauroi, vapisi kauttaaltaan ja painautui ystävänsä rintaa vasten aivan kuin tuo odottamaton uutinen olisi vallan huumannut hänet.

Laurie hämmästyi varmaan suuresti, mutta käyttäytyi kuitenkin suurenmoisen maltillisesti. Hän taputti Jota rauhoittavasti selkään, ja kun tämä ei vieläkään tointunut, suuteli poika ujosti häntä kerran tai kaksi, mikä sai Jon heti järkiinsä. Hän nojautui seinään, irrotti kätensä hiljaa Laurien kaulasta ja sanoi hämmentyneenä:

— Et saa, Laurie! Olin hirveän ajattelematon, mutta olit niin kultainen kun sähkötit Hannasta huolimatta, etten voinut olla lentämättä kaulaasi. Kerro minulle kaikki, mutta älä anna enää viiniä, se saa minut käyttäytymään typerästi.

— Vielä mitä, nauroi Laurie korjatessaan kaulanauhaansa. — Niin, katsos, minä aloin olla sangen levoton, ja samoin isoisäkin. Mielestämme Hanna ei sittenkään menetellyt oikein, ja äitinne olisi pitänyt heti kohta saada tietää kaikki. Hän ei koskaan antaisi meille anteeksi jos Beth — jos jotakin tapahtuisi, tiedäthän. Sain isoisän myöntämään, että meidän olisi jo aika tehdä jotakin, ja eilen ryntäsin sähkösanomatoimistoon, sillä tohtori näytti vakavalta ja Hanna oli vääntää niskani nurin, kun ehdotin sähköttämistä. Se juuri ratkaisi asian, sillä Hannan itsevaltius alkoi suututtaa minua. Tiedän nyt että äitinne tulee yöjunalla, joka on täällä kello kaksi aamulla. Minä menen noutamaan hänet asemalta.

— Laurie, sinä olet enkeli! Kuinka osaan kiittää sinua kylliksi?

— Lennä kaulaani taas, minä melkein pidän siitä, sanoi Laurie veitikkamaisen näköisenä.

— Ei kiitoksia. Mieluummin lennän isoisäsi kaulaan, kunhan hän tulee tänne. Älä tee kiusaa nyt, ole järkevä poika ja mene kotiin lepäämään, saathan valvoa puolen yötä. Jumala siunatkoon sinua, Teddy.

Jo oli perääntynyt nurkkaan ja lopetettuaan puheensa hän katosi nopeasti keittiöön, missä hän istahti pöydälle ja kertoi kokoontuneelle kissaperheelle, että hän oli 'onnellinen, hirveän onnellinen'. Laurie lähti pois tuntien tehneensä oikein hyvän työn.

— Se poika sitten sekaantuu kaikkeen, mutta annan hänelle anteeksi ja toivon että rouva March on heti lähtenyt matkaan, sanoi Hanna ja näytti tuntevan helpotusta, kun Jo kertoi hyvän uutisen.

Meg riemuitsi hiljaa sydämessään ja jäi lukemaan kirjettä, Jo siivosi potilaan huoneen, ja Hanna leipoi kaiken varalta pari piirakkaa, 'jos sattuisi tulemaan odottamattomia vieraita'.

Raikas henki tuntui puhaltavan läpi koko talon, ja hiljaisia huoneita kirkasti ihmeellinen valo, joka ei ollut enää pelkkää päivänpaistetta. Tuo toiveikas muutos tuntui kaikkialla, Bethin lintu alkoi visertää, Amyn ruusussa ikkunalla huomattiin puhkeava nuppu, jopa takkavalkeakin tuntui palavan iloisemmin. Joka kerta kun tytöt kohtasivat toisensa, valaisi hymy heidän kalpeita kasvojaan. Jokainen iloitsi paitsi Beth, joka makasi raskaassa horrostilassa, tietämättä toivosta tai ilosta, epäilyksestä tai tuskasta. Se oli surullinen näky — nuo ennen ruusuiset kasvot olivat nyt laihat ja kalpeat, ahkerat kädet voimattomat, hymyilevät huulet mykät, ja kauniit, hyvin hoidetut hiukset valuivat hajallaan ja vanukkeisina tyynyllä.

Kaiken päivää hän makasi näin, kohoten vain silloin tällöin kuiskaamaan: — Vettä! ja hänen huulensa olivat niin kuivat, että ne tuskin saattoivat ääntää tämän ainoan sanan.

Kaiken päivää Jo ja Meg hiipivät hänen vuoteensa ympärillä valvoen, odottaen, toivoen ja luottaen Jumalaan ja äitiin, ja kaiken päivää pyrytti lunta, pureva tuuli vinkui nurkissa ja tunnit kuluivat hitaasti. Mutta ilta saapui viimein, ja joka kellonlyömällä katsoivat sisaret, jotka vieläkin istuivat molemmin puolin vuodetta, kasvot valoisina toisiinsa, sillä joka tunti toi avun lähemmäksi. Tohtori oli sanonut, että keskiyön tienoilla luultavasti tapahtuisi käänne joko parempaan tai huonompaan, ja hän oli luvannut tulla takaisin silloin.

Hanna, joka oli vallan uupunut, makasi sohvalla vuoteen jalkapuolella sikeässä unessa. Herra Laurence käveli edestakaisin arkihuoneessa ja tunsi että hän mieluummin olisi kohdannut kapinallisen sotajoukon kuin rouva Marchin levottomat kasvot. Laurie loikoili matolla muka lepäilläkseen, mutta tuijotti koko ajan valkeaan kasvoillaan miettiväinen ilme, joka sai hänen kauniit mustat silmänsä näyttämään lempeiltä ja kirkkailta.

Tytöt eivät koskaan unohtaneet tätä yötä, jolloin he unta saamatta pitivät vartiotaan kauhean voimattomuuden tunteen vallassa.

— Jos Jumala antaa Bethin elää, en koskaan enää ole tyytymätön, kuiskasi Meg vakavasti.

— Jos Jumala antaa Bethin elää, koetan rakastaa ja palvella häntä kaiken ikäni, vastasi Jo yhtä hartaasti.

— Toivoisin ettei minulla olisi sydäntä, sitä särkee niin, huokasi
Meg hetken kuluttua.

— Jos elämä on kovin usein yhtä kovaa kuin nyt, en käsitä kuinka jaksamme, lisäsi Jo epätoivoissaan.

Silloin kello löi kaksitoista ja molemmat unohtivat tuskansa Bethin tähden, sillä he kuvittelivat näkevänsä jonkinlaisen muutoksen hänen riutuneissa kasvoissaan. Talossa vallitsi kuolemanhiljaisuus, jota häiritsi vain tuulen valitus ulkona. Väsynyt Hanna nukkui, ja vain tytöt näkivät himmeän varjon, joka näytti laskeutuvan pienen vuoteen ylle.

Tunti kului eikä mitään tapahtunut, paitsi että Laurie lähti hiljaa asemalle. Toinen tunti kului — ketään ei tullut, ja pelko ja levottomuus ahdisti tyttöjen mieltä. Oliko juna myöhässä lumimyrskyn tähden, oliko matkalla sattunut tapaturma vai oliko — pahinta kaikista — Washingtonissa tapahtunut jokin suuri onnettomuus?

Kello oli kaksi, kun Jo, joka seisoi ikkunan edessä ja ajatteli kuinka kolkolta maailma näytti, oli kuin se olisi kiedottu valkeihin käärinliinoihin, kuuli liikettä vuoteen luota, ja kääntyessään äkkiä hän näki Megin polvistuvan äidin tuolin viereen ja kätkevän kasvonsa käsiin. Jäätävä pelko valtasi Jon mielen.

— Beth on kuollut eikä Meg uskalla sanoa sitä minulle.

Hän oli silmänräpäyksessä paikallaan sängyn ääressä, ja hänen kiihtyneet silmänsä huomasivat suuren muutoksen. Kuumeen hehku ja tuskallinen ilme olivat poissa, ja nuo rakkaat pienet kasvot näyttivät niin läpikuultavilta ja rauhallisilta syvässä kirkastuneessa levossaan, ettei Jo tuntenut mitään tarvetta itkeä tai valittaa. Hän kumartui rakkaimman sisarensa puoleen, suuteli kosteata otsaa hellästi ja kuiskasi hiljaa:

— Hyvästi, Bethini, hyvästi!

Äänten herättämänä hypähti Hanna sohvaltaan, syöksyi vuoteen luo, katseli Bethiä, tunnusteli hänen käsiään, kuunteli hänen hengitystään ja viskasi sitten esiliinan päänsä yli ja istahti tuolille huojuen edestakaisin ja huudahtaen:

— Kuume on poissa, hän nukkuu luonnollista unta, hänen ihonsa on kostea ja hän hengittää helposti. Voi hyvä Jumala!

Ennen kuin tytöt saattoivat uskoa kuulemaansa, saapui tohtori vahvistamaan tiedon. Hän oli kömpelön näköinen mies, mutta tyttöjen mielestä hänen kasvonsa näyttivät vallan taivaallisilta, kun hän katsoi heihin isällisesti ja sanoi hymyillen:

— Niin, tyttöseni, minä uskon, että pikku sisarenne selviää taudista. Pitäkää talo hiljaisena, antakaa hänen nukkua, ja kun hän herää, antakaa hänelle…

Mitä heidän piti antaa, ei kumpikaan kuullut, sillä molemmat hiipivät pimeään eteiseen ja istuutuivat portaille painautuen toisiinsa, mutta he eivät voineet puhua sanaakaan, sillä heidän sydämensä oli liian täynnä. Kun he tulivat takaisin uskollisen Hannan hyväiltäviksi ja suudeltaviksi, makasi Beth käsi posken alla kuten tavallisesti, tuo kauhea kalpeus oli poissa, ja hän hengitti tasaisesti ikään kuin olisi juuri nukahtanut.

— Kunpa äiti vain nyt tulisi! sanoi Jo, kun talviaamu alkoi valjeta.

— Katsos, sanoi Meg näyttäen valkeata, puoleksi auennutta ruusua. — Minä luulin että tämä hädin tuskin aukenisi pantavaksi huomenna Bethin käteen, jos hän olisi — jättänyt meidät. Mutta se on auennut yöllä, ja aion panna sen maljakkoon, niin että siskomme herätessään ensimmäiseksi näkee tämän ruusun ja äidin kasvot.

Koskaan ei aurinko ollut noussut niin kauniisti eikä maailma koskaan näyttänyt niin ihanalta kuin se sinä aamuna näytti Megistä ja Josta, kun he pitkän, surullisen valvontansa jälkeen katsoivat väsynein silmin ulos.

— Kuin satumaailma, sanoi Meg ja hymyili itsekseen katsellessaan tuota häikäisevää näkyä.

— Kuuletko? huudahti Jo hypähtäen seisomaan.

Portilta kuului todellakin kulkusten kilinää, sitten kuului Hannan huudahdus, ja sitten Laurien iloinen ääni:

— Tytöt, tytöt, hän on täällä.