Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Viikon ajan olisi vanhan talon hyvevarastosta riittänyt antimia koko lähiseudulle. Se oli todellakin hämmästyttävä. Kaikki näyttivät olevan suorastaan ylimaallisessa mielentilassa, ja uhrautuvaisuus kukoisti.

Mutta päästyään isän sairauden aiheuttamasta ensi levottomuudesta tytöt huomaamattaan hellittivät vähän ja alkoivat palata vanhoihin tapoihinsa. He eivät unohtaneet tunnuslausettaan, mutta toivomiseen ja ahkerointiin suhtauduttiin kepeämmin. Kovien ponnistusten jälkeen he katsoivat ansainneensa lomapäivän ja ottivatkin niitä aika monta.

Jo vilustui, kun hän ei suojellut lyhyttukkaista päätään, ja sai määräyksen pysyä kotona kunnes olisi parantunut, sillä Marchin täti ei tahtonut kuunnella nuhanenäisen luentaa. Tämä oli Jolle mieleen, ja myllättyään ensin koko talon ullakolta kellariin asti hän vihdoin asettui sohvalleen parantamaan nuhaansa aspiriinilla ja kirjoilla.

Amy huomasi että taloudenhoito ja taide eivät sovellu oikein yhteen ja palasi muovailutyönsä ääreen. Meg kävi joka päivä oppilaittensa luona ja ompeli — tai luuli ompelevansa — mutta paljon aikaa kului kirjeiden kirjoittamiseen ja Washingtonista tulleiden sanomien lukemiseen. Beth pysyi lujana, mutta vajosi hänkin silloin tällöin toimettomuuteen.

Beth täytti kuitenkin pienet velvollisuutensa uskollisesti joka päivä, suorittipa vielä sisartensakin tehtäviä, sillä nämä unohtivat ne helposti, ja koko talo oli kuin kello, jonka heiluri on joutunut epäkuntoon. Kun äidin ikävöiminen tai levottomuus isästä sai hänen sydämensä raskaaksi, hän hiipi erääseen tuttuun komeroon, kätki kasvonsa tutun rakkaan hameen laskoksiin, itki pienen itkun ja kuiskasi pienen rukouksen yksikseen. Kukaan ei tiennyt, mikä oikein sai Bethin taas iloiseksi alakuloisten hetkien jälkeen, mutta kaikki tunsivat kuinka suloinen ja avulias hän oli ja ottivat tavakseen mennä hänen luokseen saamaan neuvoa ja lohdutusta huoliinsa.

He eivät tienneet että noiden viikkojen kokemukset olivat tulikoe heidän luonteelleen, ja kun jännitys oli lauennut, he tunsivat selvinneensä hyvin ja ansaitsevansa kiitosta. Niin he kyllä ansaitsivatkin, mutta heidän erehdyksensä oli siinä, että he silloin lakkasivat panemasta parastaan. Tämän läksyn he oppivat vasta suuren levottomuuden ja katkeran katumuksen jälkeen. — Meg, etkö menisi katsomaan Hummeleita? Äitihän sanoi ettemme saa unohtaa heitä, sanoi Beth kymmenen päivää rouva Marchin lähdön jälkeen.

— Tänä iltana olen liian väsynyt, vastasi Meg keinuen mukavasti tuolissaan ja ompeli edelleen.

— Etkö sinä voi mennä, Jo? kysyi Beth.

— Liian kova tuuli minun nuhalleni.

— Luulin että olit jo melkein terve.

— Olen kyllin terve olemaan ulkona Laurien kanssa, mutta liian sairas menemään Hummelille, sanoi Jo nauraen, mutta häveten hiukan epäjohdonmukaisuuttaan.

— Miksi et mene itse, Beth? kysyi Meg.

— Olen ollut siellä joka päivä, mutta lapsi on sairas, enkä tiedä mitä sille pitäisi tehdä. Rouva Hummel käy työssä, ja Lottchen hoitaa pienokaista, mutta se tulee aina vain sairaammaksi. Mielestäni sinun tai Hannan pitäisi mennä sitä katsomaan.

Beth puhui vakavasti, ja Meg lupasi mennä huomispäivänä.

— Pyydä Hannalta jotakin hyvää ja juoksuta se heille, Beth. Raitis ilma tekee sinulle hyvää, sanoi Jo ja lisäsi puolustellen: — Minä menisin, mutta tahdon lopettaa kirjoitukseni.

— Pääni on kipeä ja olen väsynyt. Ajattelin että joku teistä menisi, sanoi Beth.

— Amy tulee kohta kotiin, hän voi mennä, ehdotti Meg.

— Hyvä on, levähdän vähän ja odotan häntä.

Beth pani pitkäkseen sohvalle, toiset palasivat töihinsä ja Hummelit unohdettiin. Kului tunti, Amya ei kuulunut, Meg oli mennyt huoneeseensa koettamaan uutta pukua, Jo oli syventynyt kertomukseensa ja Hanna nukkui sikeästi keittiön tulen ääressä.

Silloin Beth pani hilkan päähänsä, täytti korinsa ruoantähteillä ja hiipi ulos kylmään ilmaan pää kipeänä ja surullinen katse kärsivällisissä silmissään. Oli jo myöhä kun hän palasi takaisin, eikä kukaan nähnyt hänen hiipivän yläkertaan ja sulkeutuvan äidin huoneeseen. Puolen tuntia myöhemmin Jo tuli hakemaan sieltä jotakin ja näki Bethin istuvan lääkelaatikolla hyvin vakavana, silmät punaisina ja kamferipullo kädessään.

— Kristoffer Kolumbus! Mikä on hätänä? huusi Jo, kun Beth viittasi häntä pysymään loitolla ja kysyi nopeasti:

— Sinullahan on ollut tulirokko, eikö olekin?

— On kyllä kauan sitten, samaan aikaan kun Megilläkin oli. Kuinka niin?

— Sitten kerron sinulle. Voi, Jo, lapsi on kuollut.

— Mikä lapsi?

— Rouva Hummelin lapsi, se kuoli minun syliini ennen kuin hän ehti kotiin, sanoi Beth nyyhkyttäen.

— Voi rakkaani, kuinka kauheata! Minun olisi pitänyt mennä eikä päästää sinua, sanoi Jo syleillen sisartaan ja istuutuen katuvaisen näköisenä äidin isoon tuoliin.

— Ei se ollut kauheata, Jo, vain surullista! Näin heti että lapsi oli sairaampi, mutta Lottchen sanoi että äiti oli mennyt hakemaan lääkäriä, ja minä otin lapsen syliini ja annoin Lottyn levähtää. Se näytti nukkuvan, mutta äkkiä se parahti, vapisi kauttaaltaan ja makasi sitten aivan hiljaa. Minä koetin lämmittää sen jalkoja, ja Lotty tahtoi antaa sille maitoa, mutta se ei liikahtanutkaan, ja tiesin että se oli kuollut.

— Älä itke, kultaseni! Mitä teit sitten?

— Istuin vain ja pidin sitä sylissäni kunnes rouva Hummel ja lääkäri tulivat. Lääkäri sanoi että lapsi oli kuollut ja katseli Heinrichia ja Minnaa, joilla on kurkkutautia. "Tulirokkoa, hyvä rouva. Teidän olisi pitänyt hakea minut aikaisemmin", hän sanoi tylysti. Rouva Hummel sanoi olevansa köyhä ja koettaneensa hoivailla lasta parhaan kykynsä mukaan, mutta nyt oli liian myöhäistä, ja hän saattoi vain pyytää tohtoria auttamaan toisia lapsia ja perimään palkkansa köyhäinhoitolaitokselta. Lääkäri hymyili ja oli ystävällisempi, mutta tuo kaikki oli hyvin surullista, ja minä itkin kilpaa heidän kanssaan, kunnes tohtori äkkiä kääntyi ja käski minua juoksemaan heti kotiin ja ottamaan belladonnaa, muuten saisin itsekin tulirokon.

— Ei, ethän toki sinä! huudahti Jo säikähtyneenä ja syleili häntä kiihkeästi. — Voi, Beth, jos sinä sairastut, en koskaan anna itselleni anteeksi! Mitä meidän pitää tehdä?

— Älä säikähdä, olen varma, että jos saan tulirokon, se on lievä. Katsoin äidin kirjasta ja näin että se alkaa päänsäryllä, kurkkukivulla ja pahoinvoinnilla, ja niitä juuri minulla onkin. Otin belladonnaa ja voin nyt paremmin, sanoi Beth laskien kylmät kätensä kuumalle otsalleen ja koettaen näyttää iloiselta.

— Jospa äiti olisi kotona! huudahti Jo, otti lääkärikirjan käteensä ja tunsi että Washington oli hyvin kaukana. Hän luki sivun, katsoi Bethiin, koetti kädellään hänen otsaansa, katsoi hänen kurkkuaan ja sanoi sitten vakavasti:

— Sinä olet käynyt katsomassa lasta yli viikon ajan ja olet ollut toisten lasten kanssa, jotka jo ovat sairastuneet. Pelkään että sinussa on jo tulirokko, Beth. Kutsun Hannan tänne, hän ymmärtää sellaisia asioita.

— Älä anna Amyn tulla, hänessä ei ole ollut tulirokkoa, ja olisi kauheata jos hän saisi minusta tartunnan. Ettekö te, Meg ja sinä, voi saada sitä uudestaan? kysyi Beth huolestuneena.

— Sitä en usko, äläkä välitä vaikka saisinkin. Se olisi minulle oikein, itsekkäälle raukalle, joka annoin sinun mennä ja jäin kirjoittamaan viheliäisiä juttujani, mutisi Jo mennessään kysymään neuvoa Hannalta.

Tuo uskollinen sielu heräsi siinä silmänräpäyksessä ja asettui asiain johtoon vakuuttaen Jolle ettei ollut mitään syytä hätääntyä. Jokainen ihminen saa ennen pitkää tulirokkotartunnan, ja jos hoito on hyvä, ei kukaan kuole siihen. Jo oli jo paljon rauhallisempi, kun he menivät kertomaan asiasta Megille.

— Nyt sanon mitä teemme, sanoi Hanna tutkittuaan Bethin ja tehtyään hänelle kysymyksiä. — Kutsumme tohtori Bangsin katsomaan lapsikultaa ja antamaan meille ohjeita, sitten lähetämme Amyn Marchin tädin luo joksikin aikaa, jotta hän ei saisi tartuntaa, ja toinen teistä, tytöt, voi jäädä kotiin pariksi päiväksi huvittamaan Bethiä.

— Minä tietenkin jään, minä olen vanhin, aloitti Meg levottoman ja katuvaisen näköisenä.

— Minä jään, on minun syyni että hän on sairas. Lupasin äidille juosta asioita, enkä ole tehnyt sitä, sanoi Jo tarmokkaasti.

— Kumman Beth itse tahtoo jäävän? Yksi riittää, sanoi Hanna.

— Jon, sanoi Beth ja painoi päänsä tyytyväisenä Jon rintaan. Niin asia oli ratkaistu.

— Minä menen kertomaan Amylle, sanoi Meg hieman pahastuneena, kun hänet oli syrjäytetty, mutta itse asiassa tuntien huojennusta, sillä hän ei pitänyt sairaanhoidosta kuten Jo.

Amy nosti ilmikapinan ja selitti kiihkeästi, että hän ennemmin ottaa tulirokon kuin menee Marchin tädin luo. Meg puhui hänelle järkeä, pyysi kauniisti ja käski, mutta kaikki oli turhaa. Amy ilmoitti että hän ei mene, ja Meg jätti hänet epätoivoissaan ja meni kysymään Hannalta, mitä olisi tehtävä.

Ennen kuin hän palasi, oli Laurie tullut huoneeseen, missä Amy makasi nyyhkyttäen, kasvot haudattuina sohvatyynyyn. Amy kertoi mitä oli tapahtunut ja odotti että häntä lohdutettaisiin, mutta Laurie vain työnsi kädet taskuunsa ja käveli edestakaisin hiljaa vihellellen ja kulmakarvojaan rypistäen. Sitten hän istahti Amyn viereen ja sanoi maanittelevaan tapaansa:

— Ole nyt järkevä pikku nainen ja tee kuten he tahtovat. Ei, älä itke, mutta kuule minkä hauskan suunnitelman olen tehnyt. Sinä menet Marchin tädin luo, ja minä tulen joka päivä hakemaan sinut ulos kävelemään tai ajelulle, ja me pidämme hurjan hauskaa. Eikö se olisi sentään toista kuin jäädä tänne nuhjustelemaan?

— Minä en tahdo että minut lähetetään pois aivan kuin olisin tiellä, sanoi Amy loukkaantuneena.

— Kaikkea sitä kuuleekin, omaa parastasihan he vain katsovat. Ethän tahdo sairastua, vai mitä?

— Ei, en tietenkään, mutta varmasti minä sairastun, sillä olen ollut koko ajan Bethin kanssa.

— Voit sinä vielä päästä taudilta karkuun, jos lähdet heti. Ja paikanvaihdos ja huolellinen hoito tekevät joka tapauksessa hyvää; jos olet jo saanut tartunnan, sairastut ainakin hyvin lievästi. Neuvon sinua lähtemään niin pian kuin suinkin voit, sillä tulirokko ei ole leikin asia, hyvä neiti.

— Mutta Marchin tädin luona on mahdottoman ikävää, ja hän on kauhean tyly, sanoi Amy melkein pelästyneen näköisenä.

— Ei ollenkaan ikävää, kun minä käyn jokikinen päivä kertomassa kuinka Beth jaksaa ja vien sinut ulos pitämään hauskaa. Vanha rouva pitää minusta, ja koetan olla oikein kohtelias, niin ettei hän mukise teemmepä sitten mitä tahansa.

— Vietkö minut ajelemaan pikkuvaunuissa Puckilla?

— Kunniasanallani.

— Ja tuletko joka päivä?

— Varmasti.

— Ja tuot minut takaisin heti kun Beth on terve?

— Samalla minuutilla.

— Ja pääsenkö teatteriin?

— Vaikka kymmeneen — jos vain ehdimme.

— No — minä luulen — että — minä menen, sanoi Amy hitaasti.

— Järkevä tyttö! Mene nyt kertomaan Megille että olet suostunut tuumaan, sanoi Laurie ja taputti Amya hyväksyvästi olalle, mikä seikka harmitti nuorta neitiä enemmän kuin oma suostumisensa.

Meg ja Jo syöksyivät alas katsomaan tuota suurta ihmettä, ja uhrautuvainen Amy lupasi mennä, jos lääkäri toteaisi että Beth oli tulossa sairaaksi.

— Kuinka Beth nyt jaksaa? kysyi Laurie huolestuneena. Beth oli hänen erityinen suosikkinsa ja hän oli levottomampi kuin tahtoi näyttääkään.

— Hän makaa äidin sängyssä ja voi jo paremmin. Lapsen kuolema on järkyttänyt hänen mieltään, mutta uskon sittenkin että hän on vain vilustunut. Hannakin sanoo arvelevansa niin, mutta hän näyttää levottomalta, ja juuri se huolestuttaa minua.

— Miten hirveätä elämä onkaan! sanoi Jo pörröttäen kiusaantuneena tukkaansa. — Tuskin olemme päässeet yhdestä surusta, kun jo tulee toinen. Kaikki menee hullusti kun äiti on poissa — olen aivan päästäni pyörällä.

— Älä sentään tee piikkisikaa itsestäsi, se ei pue sinua. Anna tukkasi kasvaa, Jo — ja sano pitääkö minun sähköttää äidillenne vai mitä voin tehdä puolestanne? kysyi Laurie, joka ei voinut oikein tottua siihen, että hänen ystävänsä oli uhrannut ainoan kaunistuksensa.

— Kunpa tietäisin mitä on tehtävä, sanoi Meg. — Minusta meidän pitäisi ilmoittaa äidille jos Beth todella on sairas, mutta Hanna sanoo ettemme saa, kun äiti ei kuitenkaan voi jättää isää ja he tulisivat vain suotta levottomiksi. Beth toipuu varmaan pian. Hanna tietää kyllä tarkalleen mitä on tehtävä, ja äiti sanoi että meidän pitäisi seurata hänen neuvojaan. Mutta ei se minusta ole kylläkään aivan oikein.

— Hm, no niin, en osaa sanoa, mutta entä jos kysyisitte isoisän mielipidettä sitten kun lääkäri on käynyt.

— Niin teemmekin. Jo, mene heti hakemaan tohtori Bangsia, määräsi
Meg. — Emme voi päättää mitään ennen kuin hän on käynyt.

— Annahan olla, Jo, minä olen nyt tämän talon juoksupoika, sanoi
Laurie ja otti lakkinsa.

— Sinulla olisi varmasti muutakin työtä, aloitti Meg.

— Eikä ole, olen jo lukenut tämänpäiväiset läksyni.

— Luetko läksyjä loma-aikana? kysyi Jo.

— Seuraan naapurieni hyvää esimerkkiä, vastasi Laurie ja riensi ulos.

— Laurie on hieno poika, sanoi Jo ja katseli hyväksyvästi hymyillen toveriaan, kun tämä hyppäsi aidan yli.

— Mukiinmenevä, miksei, vastasi Meg viileästi, sillä siitä pitäen kun häntä ja Laurieta oli Moffatin kutsuilla ajattelemattomasti paneteltu, hän oli suhtautunut hyvin pidättyväisesti nuorukaiseen.

Tohtori Bangs tuli, sanoi että Bethissä oli tulirokon oireet, mutta toivoi hänen sairastuvan vain lievästi, vaikka hän näyttikin vakavalta kuullessaan Hummeleista. Amy sai määräyksen lähteä talosta viipymättä, ja saatuaan suoja-aineita tartuntaa vastaan hän lähti ylen juhlallisesti Jo ja Laurie saattojoukkonaan.

Marchin täti otti heidät vastaan turhia kursailematta.

— Mitäs nyt tahdotte? hän kysyi ja katsoi terävästi silmälasiensa yli, ja papukaija, joka istui hänen tuolinsa selkänojalla, kirkui:

— Pois, pois, pojat pois!

Laurie vetäytyi ikkunan luo, ja Jo kertoi asiansa.

— Sitähän sopi odottaakin, kun teidän kerran annetaan juosta köyhien ihmisten luona. Amy voi jäädä tänne ja olla hyödyksi jollei hän ole sairas, mutta epäilemättä hän sairastuu. Älä itke, lapsi, en siedä kuulla ihmisten niiskuttavan.

Amy oli tosiaan itkemäisillään, mutta Laurie nykäisi viekkaasti papukaijaa pyrstöstä. Polly puhkesi ällistyneenä kirkumaan: "Siunatkoon saappaitani!" niin hullunkurisesti, ettei hän voinutkaan olla nauramatta.

— Mitä äidillenne kuuluu? kysyi vanha rouva tuikeasti.

— Isä on jo paljon parempi, vastasi Jo koettaen pysyä vakavana.

— Ohoo, sepä kummaa! No, se ei kestä kauan, Marchilla ei ole koskaan ollut voimakas ruumiinrakenne, oli rakastettava vastaus.

— Ka, ka, älä puhu kuolemasta, ota nuuskaa, ota nuuskaa, hyvästi, lorusi Polly tanssien tuolillaan ja nykäisten vanhan rouvan lakkia, kun Laurie näpsäytti sitä pyrstöön.

— Suu kiinni, häijy vanha lintu! Ja sinä, Jo, voit heti lähteä, ei ole sopivaa että maleksit ympäri katuja iltamyöhällä tuollaisen pojannulikan kanssa —

— Suu kiinni, häijy vanha lintu! huusi Polly ja ponnahti alas tuoliltaan kurittaakseen 'pojannulikkaa', joka oli läkähtyä nauruun kuullessaan viimeiset sanat.

— En usko että voin kestää tätä, mutta koetan, ajatteli Amy jäädessään yksin täti Marchin luo.

— Mene tiehesi, ilkiö! kirkui Polly, ja kuullessaan nämä epäkohteliaat sanat ei Amy voinut pidättää nyyhkytystä.