Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Marraskuu on koko vuoden ikävin kuukausi, sanoi Meg seistessään ikkunan ääressä eräänä koleana iltapäivänä ja katsellessaan pakkasen runtelemaa puutarhaa.

— Siinä kai syy, miksi olen syntynyt marraskuussa, huomautti Jo tuumivasti.

— Jos jotakin hyvin hauskaa tapahtuisi juuri nyt, pitäisimme sitä vallan hurmaavana kuukautena, sanoi Beth, joka suhtautui toiveikkaasti kaikkeen, marraskuuhunkin.

— Ehkäpä pitäisimmekin, mutta tässä perheessä ei koskaan tapahdu mitään hauskaa, sanoi Meg, joka oli huonolla tuulella. — Samaa jauhamista päivästä toiseen, ei tippaakaan vaihtelua, ja hyvin vähän hauskuutta. Aivan kuin polkumyllyssä.

— Hyi, kuinka synkkämielisiä me olemme! huudahti Jo. — Vaikka enpä sinua ihmettele, tyttöparka. Toiset tytöt pitävät hauskaa, ja sinun täytyy vain raataa vuodesta toiseen. Voi, jospa voisin järjestää sinunkin asiasi niin kuin sankarittarieni! Olet kyllin kaunis ja kyllin hyvä jo nyt, ja antaisin jonkun rikkaan sukulaisen jättää sinulle odottamatta perinnön. Sitten sinä ilmestyisit seurapiireihin perijättärenä ja halveksisit jokaista, joka on nyrpistänyt nenäänsä sinulle, matkustaisit ulkomaille ja palaisit takaisin armollisena rouvana loistossa ja rikkaudessa kylpien.

— Ei meidän päivinämme niin vain saada perintöjä. Miesten pitää tehdä työtä ja naisten mennä rikkaisiin naimisiin. Maailmassa on kauhean paljon vääryyttä! sanoi Meg katkerasti.

— Jo ja minä hankimme rikkautta teille kaikille. Odottakaa vain kymmenen vuotta, niin saatte nähdä, sanoi Amy, joka istui nurkassa ja teki 'savikukkoja', kuten Hanna nimitti hänen pieniä savesta muovailtuja lintujaan, kukkiaan ja ihmiskuviaan.

— En jaksa odottaa, ja pelkään etten juuri luota mutaan ja musteeseen, vaikka olenkin kiitollinen hyvästä tarkoituksestanne.

Meg huokasi ja kääntyi katsomaan pakkasen hävittämää puutarhaa. Jo voihki ja nojasi molempia kyynärpäitään pöytään toivottoman näköisenä, mutta Amy leipoi tarmokkaasti saveaan, ja Beth, joka istui toisen ikkunan luona, sanoi hymyillen:

— Nyt tapahtuu ainakin heti paikalla kaksi hauskaa asiaa. Äiti tulee tuolla kotiin, Ja Laurie juoksee puutarhan poikki kuin hänellä olisi jotakin hauskaa kerrottavanaan.

Molemmat tulivat sisään, rouva March teki tavallisen kysymyksensä: — Onko isältä tullut kirjettä, tytöt? ja Laurie sanoi houkuttelevaan tapaansa:

— Eikö kukaan lähde ajelemaan? Olen lukenut ja laskenut pääni pyörälle ja aion virkistää sieluani pienellä ajelulla. Tule, Jo — sinä ja Beth ainakin tulette, eikö niin?

— Tietysti tulemme.

— Kiitos vain, mutta minä en ehdi, sanoi Meg ja otti esiin ompelulippaansa, sillä hän oli yhtä mieltä äitinsä kanssa siitä, että ainakaan hänen ei ollut hyvä kovin usein lähteä ajelulle tämän nuoren herrasmiehen kanssa.

— Me kolme olemme heti kohta valmiit lähtemään, huudahti Amy ja riensi pesemään käsiään.

— Voinko tehdä mitään hyväksenne? kysyi Laurie ja kumartui rouva
Marchin tuolin yli herttaiseen tapaansa.

— Kiitos ei — paitsi että pistäydyt postitoimistossa, poikaseni. Tänään olisi isältä pitänyt tulla kirje, eikä postinkantaja ole käynyt täällä. Isä on täsmällinen kuin aurinko, mutta kirje on tietysti voinut viivästyä matkalla.

Kimeä soitto keskeytti hänet, ja Hanna tuli hetken kuluttua huoneeseen tuoden kirjettä.

— Sähkösanoma, rouva, sanoi Hanna säikähtyneen näköisenä ja piti sähkettä kädessään ikään kuin peläten sen minä hetkenä tahansa voivan räjähtää.

Rouva March tempasi sähkeen käteensä, repi sen auki, luki ne kaksi riviä, jotka se sisälsi, ja vaipui tuoliinsa niin kalpeana kuin tuo pieni paperi olisi lähettänyt luodin hänen sydämeensä. Laurie syöksyi alakertaan hakemaan vettä, Meg ja Hanna tukivat rouva Marchia ja Jo luki säikähtyneellä äänellä:

    "Miehenne hyvin sairaana. Tulkaa heti. S. Hale. Blank Hospital,
    Washington."

Kuinka hiljaista huoneessa olikaan, kuinka kummallisesti päivä pimeni ulkona ja kuinka äkkiä koko maailma näytti muuttuneen, kun tytöt kerääntyivät äitinsä ympärille. Tuntui kuin heidän koko elämänsä onni ja turvallisuus olisi ollut vaarassa. Rouva March toipui pian, luki viestin uudelleen ja syleili lapsiaan sanoen äänellä, jota tytöt eivät koskaan unohtaneet:

— Minä lähden heti, mutta se voi olla jo myöhäistä. Voi, lapset, lapset, auttakaa minua kestämään tämä taakka!

Hetkeen ei kuulunut kuin nyyhkytyksiä, katkonaisia lohdutuksen sanoja ja toiveikkaita kuiskauksia, jotka kaikki hukkuivat kyyneliin. Hanna tointui ensimmäisenä ja antoi esimerkillään vaistomaisesti toisille hyvän neuvon.

— Jumala suojelkoon rakasta isäntää! Mutta olenpa minäkin, kun seison vain tässä itkemässä; minunhan on laitettava tavaranne kuntoon lähtöä varten, rouva, hän sanoi ja kuivasi kyynelet esiliinaan, puristi lämpimästi emäntänsä kättä omalla työssä kovettuneella kädellään ja lähti askareihinsa.

— Hanna on oikeassa, nyt ei ole aikaa kyyneliin. Rauhoittukaa, tytöt, ja antakaa minun ajatella.

He koettivat rauhoittua, kun äiti nousi kalpeana mutta lujana ja unohti oman surunsa suunnitellakseen kaikkien puolesta.

— Missä Laurie on? hän kysyi miettien mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.

— Tässä, tässä. Voi, antakaa minun tehdä jotakin, pyysi poika rientäen viereisestä huoneesta, jonne hän oli tahdikkaasti vetäytynyt.

— Sähkötä että tulen heti. Ensimmäinen juna lähtee varhain huomenaamulla. Matkustan sillä.

— Mitä muuta? Hevoset ovat valjaissa, voin mennä vaikka minne ja tehdä vaikka mitä, sanoi Laurie.

— Vie kirjelippu Marchin tädille. Jo, anna minulle kynä ja paperia.

Jo repi irti puhtaan lehden äsken kirjoittamastaan kertomuksesta ja työnsi pöydän äitinsä eteen. Hän ymmärsi hyvin, että äidin oli pakko lainata rahat tuota pitkiää, surullista matkaa varten, ja hän olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa lisätäkseen isän hyväksi käytettävää summaa.

— Mene nyt, poika kulta, mutta älä aja itseäsi kuoliaaksi, se ei ole tarpeellista.

Rouva Marchin varoitus oli nähtävästi annettu kuuroille korville, sillä viiden minuutin kuluttua Laurie ratsasti nopealla hevosellaan ikkunoiden ohi kuin henkensä edestä.

— Juokse yhdistykseen, Jo, ja sano rouva Ringille, etten voi tulla. Osta matkalla tässä luettelossa mainitut tavarat. Otan ne mukaani, sillä sairaaloiden varastot ovat näin sota-aikana monesti hyvin puutteelliset. Beth, mene sinä herra Laurencen luo ja pyydä pari pulloa vanhaa viiniä. Meidän ei tarvitse hävetä, kun pyydämme sitä isää varten, hänen pitää saada parasta mitä voimme hankkia. Amy, pyydä Hannaa tuomaan alas musta matkalaukku, ja Meg voi tulla auttamaan minua tavaroiden järjestämisessä, sillä olen melkein päästäni pyörällä.

Ei ollut lainkaan ihme, että kirjoittaminen, ajatteleminen ja määräyksien jakeleminen sai äitiparan päästä pyörälle, ja Meg pyysi että hän istuisi hetken huoneessaan kaikessa rauhassa ja antaisi heidän toimia. Kaikki lentelivät edestakaisin kuin lehdet tuulessa, ja hiljaisen kodin rauha oli kadonnut niin äkkiä kuin tuo onneton paperi olisi ollut paha taikakalu.

Herra Laurence oli itse lähtenyt heti Bethin mukaan ja toi tullessaan kaikkea mahdollista hyvää sairasta varten sekä lupasi pitää huolta tytöistä äidin poissa ollessa. Hän tarjoutui jopa matkaseuraksi rouva Marchille, mutta tämä ei mitenkään voinut suostua siihen, että vanha herra vaivautuisi tuolle pitkälle matkalle.

Rouva Marchin katseesta herra Laurence huomasi kuitenkin, että matkatoveri olisi hänelle kovin tervetullut. Vanhus kurtisti kulmiaan, hieroi käsiään ja lähti äkkiä pois. Kukaan ei ehtinyt kiinnittää asiaan enempää huomiota ennen kuin Meg juostessaan portaita alas päällyskenkäpari toisessa ja teekuppi toisessa kädessä törmäsi odottamatta herra Brookeen.

— Olen hyvin pahoillani tästä kaikesta, neiti March, tämä sanoi ystävälliseen, tyyneen tapaansa, joka teki hyvää Megin hätääntyneelle mielelle. — Tulen tarjoutumaan äitinne matkaseuraksi. Minun on toimitettava muutamia asioita herra Laurencelle Washingtonissa, ja olen erittäin iloinen jos voin olla äidillenne avuksi siellä.

Päällyskengät putosivat maahan, ja vähällä piti ettei tee seurannut mukana, kun Meg ojensi kätensä kasvot niin kiitollisina, että herra Brooke olisi tuntenut saaneensa runsaan korvauksen paljon suuremmastakin uhrauksesta kuin minkä hän aikoi tehdä.

— Kuinka ystävällisiä te kaikki olette! Olen varma että äiti ottaa tarjouksenne vastaan. On suuri helpotus tietää, että joku pitää huolta hänestä. Kiitoksia oikein, oikein paljon!

Meg puhui vakavasti ja unohti itsensä kokonaan, kunnes hän näki noissa ruskeissa silmissä jotakin, joka sai hänet äkkiä muistamaan jäähtyneen teensä. Hän vei vieraan kiireesti arkihuoneeseen, jonne sanoi kutsuvansa äitinsä.

Kaikki oli järjestyksessä, kun Laurie palasi mukanaan Marchin tädin kirje, joka sisälsi pyydetyn rahasumman ja pari riviä. Hänhän oli aina sanonut, että March oli vallan mieletön lähtiessään sotaan, hän oli tiennyt, että siitä ei koituisi mitään hyvää. Rouva March heitti kirjelipun tuleen, pani rahat kukkaroonsa ja jatkoi valmistuksiaan pusertaen huulensa yhteen tavalla, jonka Jo olisi ymmärtänyt jos olisi nähnyt.

Lyhyt iltapäivä kului pian, kaikki tärkeimmät asiat oli toimitettu, Meg ja hänen äitinsä ompelivat muutamia välttämättömiä vaatekappaleita ja Hanna silitti, mutta Jota ei vielä kuulunut. He alkoivat tulla levottomiksi, ja Laurie lähti häntä hakemaan, sillä eihän koskaan voinut tietää mitä Jon päähän pälkähti. Laurie ei kuitenkaan löytänyt häntä, ja hetken kuluttua Jo tuli kotiin hyvin merkillisen näköisenä. Hänen kasvonsa olivat yhtaikaa veitikkamaiset ja pelokkaat, tyytyväiset ja haikeat, ja se hämmästytti perhettä yhtä suuresti kuin setelikäärö, jonka hän laski äitinsä eteen sanoen ääni väristen:

— Tässä on minun panokseni isän auttamiseksi.

— Rakas Jo, kuinka olet sen saanut? Kaksikymmentä viisi dollaria?
Toivottavasti et ole tehnyt mitään ajattelematonta.

— En, se on omaa rahaani. En ole pyytänyt, lainannut enkä varastanut sitä. Olen ansainnut sen kunniallisesti enkä usko että torutte minua, sillä olen vain myynyt jotakin omaani. Puhuessaan Jo otti hatun päästään, ja silloin nousi yleinen huuto ja hälinä, sillä hänen runsas, ihana tukkansa oli leikattu lyhyeksi.

— Tukkasi! Kaunis tukkasi! — Voi, Jo, kuinka saatoit? Ainoa mikä sinussa oli kaunista. — Rakas tyttöni, ei se olisi ollut tarpeellista. — Hän ei enää ole minun Joni näköinen, mutta tuollaisena pidän hänestä vielä enemmän!

Kaikki hälisivät yhteen ääneen, ja Beth hyväili hellästi tuota kerittyä päätä, mutta Jo pysyi välinpitämättömän näköisenä, mikä seikka ei pettänyt ketään, pörrötti ruskeata pojantukkaansa koettaen olla kuin hän hyvinkin pitäisi siitä ja sanoi:

— Ei se vaikuta valtakunnan kohtaloon, niin että älä yhtään inise, Beth! Se tekee hyvää turhamaisuudelleni — aloinkin jo liiaksi ylpeillä peruukistani. Parempi vain aivoilleni että tuo paksu kuontalo on poissa. Pääni tuntuu suloisen kevyeltä ja viileältä, ja parturi sanoi että pian saan lyhyen kiharan tukan, mikä näyttää hauskalta ja poikamaiselta ja on helppo pitää kunnossa. Minä olen tyytyväinen, äiti, sinä otat rahat, eikä siitä sen enempää.

— Kerro minulle kaikki, Jo. Minä en ole aivan tyytyväinen, mutta en voi sinua toruakaan, kun tiedän kuinka iloisesti uhrasit turhamaisuutesi, kuten sanot, rakkaudelle. Mutta, kultaseni, se ei ollut välttämätöntä, ja pelkään että vielä kadut sitä.

— Enkä kadu, vastasi Jo ylpeästi ja tunsi suurta huojennusta siitä että hänen tekoaan ei sentään kokonaan tuomittu.

— Mikä sai sinut tekemään sen? kysyi Amy, joka yhtä hyvin olisi voinut ajatella päänsä kuin kauniin tukkansa leikkaamista.

— Olin aivan hurjana halusta tehdä jotakin isän hyväksi, sanoi Jo kun istuttiin illallispöytään. — Minusta lainaaminen on yhtä inhottavaa kuin äidistäkin, ja tiesin että Marchin täti nurkuisi — hän nurisee vaikka pyytäisi vain lanttia. Meg antoi koko neljännesvuoden palkkansa vuokraan, minulta taas kaikki meni vaatteisiin. Tunsin itseni oikein viheliäiseksi ja tahdoin saada rahaa vaikka minun olisi pitänyt myydä nenäni.

— Sinulla ei ollut mitään syytä tuntea itseäsi viheliäiseksi, lapseni. Sinullahan ei ollut talvivaatteita ollenkaan, ja ostit yksinkertaisinta mitä sait omilla työläästi ansaituilla rahoillasi, sanoi rouva March, ja hänen katseensa lämmitti Jon sydäntä.

— Ensin en vähääkään ajatellut tukkani myymistä, mutta mietin koko matkan mitä voisin tehdä, ja tunsin melkein halua keventää vähäsen rikkaiden varastoja. Erään parturiliikkeen ikkunassa näin irtopalmikoita, ja musta letti, joka oli ohuempi kuin minun, maksoi neljäkymmentä dollaria. Mieleeni juolahti äkkiä että minulla oli jotakin, josta voin saada rahaa, enkä jäänyt ajattelemaan sen enempää, vaan marssin suoraan sisään ja kysyin mitä he antaisivat tukastani.

— En käsitä kuinka uskalsit, sanoi Beth kauhistuneena.

— Voi, ei se ollut mitään, parturi oli pieni mies, jonka päätoimena näytti olevan hiustensa öljyäminen. Hän tuijotti minua ensin aivan kuin ei olisi tottunut siihen että nuoret tytöt syöksyvät hänen kauppaansa myymään hiuksiaan. Sitten hän sanoi ettei hän välitä minun tukastani, koska se ei ole muotiväriä, ja että hän ei koskaan maksa paljon hiuksista sellaisinaan, vaan että niihin pantu työ tekee ne vasta kalliiksi. Alkoi jo tulla myöhä, ja pelkäsin että jollen saa asiaani suoritetuksi heti, ei siitä tule mitään, ja tiedäthän että kun kerran ryhdyn johonkin, en siedä jättää sitä sikseen. Pyysin häntä ottamaan lettini ja kerroin miksi minulla oli niin onnettoman kiire. Tiedän kyllä että se oli typerää, mutta se muutti hänen mielensä. Olin vähän kiihtynyt ja kerroin asian sekavaan tapaani, ja hänen vaimonsa kuuli sen ja sanoi herttaisesti: "Ota se, Thomas, ja tee palvelus tälle nuorelle neidille. Minä tekisin saman Jimmyni tähden, jos minulla olisi ainoatakaan myytäväksi kelpaavaa suortuvaa."

— Kuka oli Jimmy? kysyi Amy, joka tahtoi saada asiat selville sitä mukaa kuin ne kerrottiin.

— Hänen poikansa, joka on sodassa. Kuinka pian tuollaiset asiat tekevätkään oudot ihmiset ystäviksi! Hän puheli koko ajan kun mies leikkasi, ja se piti minua oikein hyvällä tuulella.

— Eikö tuntunut kauhealta kun ensimmäinen napsahdus kuului? kysyi
Meg väristen.

— Katselin tukkaani hetkisen sillä aikaa kun mies kokosi kapineensa, siinä kaikki. En koskaan vetistele tuollaisista pikkuseikoista, mutta tunnustan että oli kummallista nähdä tuttu vanha tukka pöydällä ja tuntea päässään vain lyhyttä, karkeaa sänkeä. Tuntui melkein kuin olisin menettänyt jalan tai käsivarren. Vaimo näki minun katselevan sitä ja antoi minulle pitkän kiharan talteen pantavaksi. Annan sen sinulle, äiti, muistoksi menneestä loistosta, sillä leikkotukka on niin mukava, etten luultavasti enää koskaan huoli pitkää.

Rouva March otti pitkän kastanjanruskean kiharan ja kätki sen laatikkoonsa paikkaan, jossa jo ennestään oli lyhyt, harmaa suortuva. Hän sanoi vain: — Kiitos, rakkaani, mutta hänen ilmeessään oli jotakin joka sai tytöt muuttamaan puheenaihetta ja juttelemaan hilpeästi herra Brooken ystävällisyydestä, ennustelemaan kaunista matkailmaa ja kuvailemaan niitä iloisia aikoja, jotka koittaisivat, kun isä tuotaisiin kotiin hoidettavaksi.

Kenenkään ei tehnyt mieli mennä nukkumaan, kun rouva March kymmeneltä laski käsistään viimeisen ompeluksensa ja sanoi:

— Tulkaa, tytöt.

Beth meni pianon luo ja soitti isän lempilaulun. Kaikki alkoivat urhoollisesti laulaa, mutta jäivät yksitellen pois, kunnes Beth lauloi yksinään, sydämensä pohjasta, sillä hänelle musiikki oli aina lohduttaja.

— Menkää nukkumaan nyt älkääkä enää puhelko, sillä meidän täytyy nousta huomenna aikaisin ja tarvitsemme paljon unta. Hyvää yötä, kultaseni, sanoi rouva March, kun laulu loppui eikä kukaan halunnut aloittaa toista.

Tytöt suutelivat häntä hiljaa ja hiipivät vuoteisiinsa niin äänettöminä kuin rakas sairas olisi nukkunut viereisessä huoneessa. Beth ja Amy nukahtivat pian huolimatta levottomuudestaan, mutta Meg makasi valveilla ja hautoi nuoren elämänsä vakavimpia ajatuksia. Jo makasi liikkumatta, ja sisar uskoi hänen nukkuvan, kunnes kuuli tukahdetun nyyhkytyksen ja sattui koskettamaan märkää poskea.

— Jo rakas, minkä sinun on? Itketkö isän tähden?

— En, en nyt.

— Miksi sitten itket?

— Tu-tukkani! pääsi Jolta, joka turhaan koetti upottaa liikutustaan pielukseen.

Se ei tuntunut Megistä lainkaan naurettavalta, ja hän hyväili surevaa sankaritarta niin hellästi kuin taisi.

— En minä kadu, vakuutti Jo katkonaisesti. — Tekisin sen huomenna uudestaan, jos voisin. Vain turhamainen ja itsekäs puoli minussa itkee ja parkuu näin typerästi. Älä kerro kenellekään, kyllä se nyt menee ohi. Luulin että nukuit ja itkin pienen itkun peruukkini tähden kaikessa hiljaisuudessa. Se oli sentään ainoa mikä minussa oli kaunista. Kuinka satuit olemaan valveilla?

— En voi nukkua, olen niin levoton, sanoi Meg.

— Ajattele jotakin hauskaa, niin nukahdat pian.

— Olen kyllä koettanut, mutta tulin vain virkummaksi.

— Mitä ajattelit?

— Kauniita kasvoja — etenkin silmiä, vastasi Meg hymyillen itsekseen pimeässä.

— Minkä värisistä silmistä pidät enimmän?

— Ruskeista — nimittäin — toisinaan. Siniset ovat myös hyvin kauniit.

Jo nauroi ja Meg käski häntä ankarasti olemaan hiljaa, lupasi sitten laittaa hänen tukkansa kiharaksi, nukkui ja uneksi elävänsä pilvilinnassaan.

Kello löi kaksitoista ja huoneissa oli hyvin hiljaista, kun eräs olento hiipi hiljaa vuoteelta vuoteelle korjaten peitteitä, tasoitellen tyynyjä ja pysähtyen katsomaan kauan ja hellästi raikkaita kasvoja, suutelemaan niitä huulin, joiden kosketus oli kuin äänetön siunaus ja kuiskaamaan hartaita rukouksia, joihin vain äidit kykenevät. Kun hän kohotti ikkunaverhoa ja katsoi pimeään yöhön, tuli kuu äkkiä esiin pilvien takaa, katsoi häneen ystävällisten, kirkkaiden kasvojen tavoin ja tuntui kuiskaavan: "Ole turvassa, ystävä! Pilvien takana on aina valoa."