Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jo istui hyvin ahkerasti ullakolla, sillä lokakuun päivät alkoivat käydä koleiksi ja iltapäivät olivat lyhyet. Kahden tai kolmen tunnin ajan aurinko paistoi lämpimästi korkeaan ikkunaan, jonka edessä Jo istui vanhalla sohvallaan ahkerasti kirjoittaen. Paperit olivat levällään matka-arkulla hänen edessään, ja kesy rotta teki kävelyretkiään lattialla vanhimman poikansa kanssa — se oli korea nuorukainen, joka nähtävästi oli hyvin ylpeä viiksistään. Jo kirjoitti kirjoittamistaan syventyneenä kokonaan työhönsä, kunnes viimeinenkin sivu oli täynnä. Silloin hän riipusti nimensä alle korein kirjaimin, heitti kynän pois ja huudahti:

— Kas niin, olen tehnyt parhaani! Jollei tämä kelpaa, en voi muuta kuin odottaa, kunnes osaan kirjoittaa paremmin.

Maaten pitkänään sohvalla hän luki käsikirjoituksen huolellisesti läpi, teki korjauksia sinne tänne, piirsi muutamia huutomerkkejä, jotka näyttivät pieniltä ilmapalloilta, sitoi sitten paperit kauniilla punaisella nauhalla ja katseli niitä hetken kasvoillaan vakava, harras ilme, joka selvästi osoitti kuinka tosissaan hän oli tehnyt työnsä.

Jon laatikkona ullakolla oli vanha tinakattila, joka riippui seinässä toisesta korvastaan. Siellä hän säilytti papereitaan ja muutamia kirjoja, sillä siellä ne olivat turvassa rotalta, jolla myös oli kirjallisia harrastuksia ja joka ahneesti söi suihinsa tielleen joutuneet kirjalliset tuotteet. Tästä piilopaikasta Jo otti esille toisen käsikirjoituksen, pisti molemmat taskuunsa ja hiipi portaita alas jättäen nelijalkaiset ystävänsä jyrsimään kyniä ja maistelemaan mustetta.

Hän puki päällysvaatteet ylleen niin hiljaa kuin suinkin, ryömi takaeteisen ikkunasta matalalle katolle, hyppäsi ruohikolle ja meni kiertoteitä kadulle. Päästyään onnellisesti sinne hän silminnähtävästi rauhoittui, nousi ohikiitävään raitiovaunuun ja ajoi kaupunkia kohti iloisen ja salaperäisen näköisenä. Syrjäisen mielestä hänen käytöksensä olisi varmaan vaikuttanut hyvin omituiselta.

Noustuaan pois raitiovaunusta Jo käveli pitkän matkaa kunnes löysi erään tietyn talon. Päästyään vihdoin perille hän pysähtyi porraskäytävään, katseli likaisia portaita ja seistyään hetken hiljaa juoksi takaisin kadulle ja käveli pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Tämä temppu uudistui pari kertaa ja huvitti sanomattomasti erästä mustasilmäistä nuorukaista, joka seisoskeli vastapäisen talon ikkunassa. Tultuaan takaisin kolmannen kerran Jo veti hatun silmilleen ja marssi ylös portaita sen näköisenä kuin olisi matkalla kiskottamaan pois kaikki hampaansa.

Talon portinpieltä koristi muiden muassa hammaslääkärin kyltti, ja tuijotettuaan hetkisen mainoskilpeä äsken mainittu nuorimies heitti takin niskaansa ja tuli ulos asettuakseen odottamaan porraskäytävään sanoen mielessään:

— Hän on tosin reipas tyttö, mutta jos häntä kiusataan kovin, hän tarvitsee kyllä jonkun auttamaan itseään kotiin.

Kymmenen minuutin kuluttua Jo syöksyi portaita alas kasvot hyvin punaisina ja muutenkin sen näköisenä kuin olisi juuri läpäissyt hirveän tulikokeen. Nuorukaisen keksiessään hän näytti kaikkea muuta kuin iloiselta ja riensi hänen ohitseen nyökäyttämättä edes päätään, mutta poika seurasi häntä ja kysyi osanottavasti:

— Kiusattiinko sinua kovin?

— Ei pahasti.

— Pääsit sentään pian pois.

— Niin pääsin, luojan kiitos.

— Miksi menit yksin?

— En tahtonut että kukaan saisi tietää.

— Sinä olet vasta kummallinen otus. Kuinka monta sinulta vedettiin pois?

Jo katsoi ystäväänsä aivan kuin ei olisi ymmärtänyt yhtään mitään, mutta purskahti sitten heleään nauruun.

— Niitä on kaksi kappaletta, jotka tahtoisin pois, mutta saan odottaa viikon.

— Miksi sitten naurat? Sinulla on jokin kepponen mielessäsi, Jo, sanoi Laurie ymmällään.

— Niin sinullakin. Mitä teit biljardisalissa, hyvä herra?

— Pyydän anteeksi, armollinen neiti, mutta ei se ollut biljardisali vaan miekkailuhalli, ja minulla oli siellä miekkailutunti.

— Sepä hauskaa.

— Kuinka niin?

— Voit opettaa minutkin miekkailemaan. Sinä saat olla "Hamletissa" Laertes, ja me teemme miekkailukohtauksesta oikein hienon. Muuten olen iloinen, kun et ollut biljardisalissa, sillä toivon ettet koskaan käy sellaisissa paikoissa. Vai käytkö sinä?

— En usein.

— Toivoisin ettet kävisi koskaan.

— Eihän siinä ole mitään pahaa, Jo. Minullahan on biljardipeli kotonakin, mutta ei sitä viitsi harrastaa, jollei ole taitavia pelitovereita. Ja koska pidän biljardista, pelaan välistä Ned Moffatin ja parin muun pojan kanssa.

— Voi kuinka ikävää! Innostut siihen yhä enemmän ja enemmän, hukkaat aikaa ja rahaa ja tulet samanlaiseksi kuin nuo tylsät pojat, sanoi Jo pudistaen päätänsä.

— Eikö muka voi silloin tällöin hiukkasen huvitella ja olla silti kunnon poika? kysyi Laurie loukkaantuneen näköisenä.

— Se riippuu siitä, kuinka ja missä se tapahtuu. Minä en pidä Nedistä enkä hänen tovereistaan ja soisin, että pysyisit heistä erillään. Äiti ei anna meidän kutsua häntä luoksemme, vaikka hän mielellään tulisi, ja jos sinusta tulee samanlainen, ei hän anna meidän olla yhdessä kuten nyt.

— Onkohan niin? kysyi Laurie levottomana.

— Ihan varmaan, hän ei siedä keikarimaisia nuoria miehiä ja sulkisi meidät kaikki mieluummin hatturasioihin kuin antaisi meidän seurustella sellaisten poikien kanssa.

— Hänen ei tarvitse vielä turvautua hatturasioihin. Minä en ole keikarimainen nuori mies enkä aio tullakaan sellaiseksi, mutta haluan silloin tällöin pitää hauskaa. Etkö sinäkin?

— Kyllä vain, eihän kukaan sellaisista pahastu, niin että huvittele pois vain, mutta älä rupea hurjistelemaan, ethän!

— Minusta tulee täydellinen pyhimys.

— En siedä pyhimyksiä. Ole sinä vain aivan tavallinen kunnon poika, niin emme koskaan jätä sinua. En tiedä mitä tekisinkään, jos sinä käyttäytyisit kuin Kingin poika. Hänellä oli paljon rahaa käytettävissään, ja niin hän rupesi juomaan ja pelaamaan ja lopulta hän karkasi kotoaan ja väärensi luullakseni isänsä nimen ja oli vallan kauhea.

— Luuletko että minä aion tehdä samoin?

— En toki. Mutta kuulen ihmisten aina sanovan, että rahoissa piilee paljon kiusauksia, ja väliin toivon, että olisit köyhä. Silloin ei tarvitsisi olla levoton sinun takiasi.

— Oletko sinä levoton minun takiani, Jo?

— Kyllä vähän, kun oikuttelet ja näytät tyytymättömältä kuten väliin teet. Sinä olet omapäinen ja sisukas poika, ja jos joudut huonoille teille, sinun on varmasti vaikea kääntyä takaisin.

Laurie kulki hetken ääneti, ja Jo katseli häntä toivoen että olisi hillinnyt kielensä, sillä pojan silmät näyttivät suuttuneilta, vaikka hänen huulensa hymyilivätkin hänen varoituksilleen.

— Aiotko saarnata koko kotimatkan? Laurie kysyi äkkiä.

— En tietystikään, kuinka niin?

— Jos aiot, nousen raitiovaunuun, jollet, saattaisin sinua mielelläni ja kertoisin jotakin hyvin jännittävää.

— Minä en saarnaa enää. Palan halusta kuulla uutisesi.

— Hyvä on, mennään sitten. Se on salaisuus, ja jos kerron sen, sinunkin täytyy kertoa omasi.

— Ei minulla ole salaisuuksia, aloitti Jo, mutta puri äkkiä huultaan muistaessaan, että kyllähän hänellä oli.

— Sinulla on — sinä et osaa salata mitään. Anna kuulua vain, muuten en minäkään kerro! Laurie sanoi.

— Onko sinun salaisuutesi hauska?

— No, se on selvä! Valtavan hauska ja hullunkurinen, ja olen kaiken aikaa ollut pakahtumaisillani kertomishalusta. Kas niin, aloita sinä.

— Lupaatko ettet hiisku mitään kotona?

— En sanaakaan.

— Ja ettet tee minulle kiusaa jälkeenpäin?

— Minä en koskaan tee kiusaa.

— Et kai! Saat ihmisen kertomaan kaiken mitä tahdot. En tiedä miten oikein menettelet, kun sinulle on niin helppo uskoa asiansa.

— Paljon kiitoksia. Annahan tulla nyt.

— No niin, olen jättänyt kaksi kertomusta eräälle toimittajalle ja saan hänen vastauksensa ensi viikolla, kuiskasi Jo uskottunsa korvaan.

— Eläköön neiti March, kuuluisa amerikkalainen kirjailija! riemuitsi Laurie ja viskasi hattunsa ilmaan suureksi iloksi kahdelle ankalle, neljälle kissalle, viidelle kanalle ja muutamalle irlantilaiselle mukulalle, sillä he olivat jo kaupungin ulkopuolella.

— Hiljaa, Laurie! Ei siitä mitään tule, sen kyllä tiedän; mutta en saanut rauhaa ennen kuin olin koettanut. En sanonut kenellekään mitään, kun en tahtonut että kukaan pettyisi.

— Ei siitä mitään pettymystä tule. Sinun kertomuksesi ovat ihan kuin itseään Shakespearea kaikkien niiden lorujen rinnalla, joita joka päivä julkaistaan. On hurjan hauskaa nähdä ne painettuina. Olemme hirveän ylpeitä kirjailijattarestamme.

Jon silmät säteilivät.

— Mikä sinun salaisuutesi on? Nyt on sinun vuorosi, Teddy, muuten en koskaan enää luota sinuun, hän sanoi koettaen sammuttaa kytevää toivoa, jonka Laurien sanat olivat sytyttäneet hänen rinnassaan.

— Voin joutua kiipeliin kun kerron, mutta koska en ole luvannut mitään, teen sen kuitenkin. En saa sielun rauhaa ennen kuin olen purkanut uutiseni sinulle. Minä tiedän missä Megin käsine on.

— Siinäkö kaikki? sanoi Jo ja näytti pettyneeltä. Mutta Laurie nyökäytti päätään ja iski silmää merkitsevästi.

— Se onkin uutinen, ja sen sinäkin myönnät, kunhan kuulet missä se on.

— No missä sitten?

Laurie kumartui ja kuiskasi Jon korvaan kolme sanaa, joiden vaikutus oli valtava. Jo seisoi ja tuijotti häneen hetkisen näyttäen sekä ällistyneeltä että tyytymättömältä, lähti sitten kävelemään ja sanoi terävästi:

— Mistä tiedät?

— Minä näin sen.

— Missä?

— Taskussa.

— Onko se ollut siellä koko ajan?

— On, eikö se ole romanttista?

— Ei, se on kauheata.

— Etkö pidä siitä?

— Tietenkään en. Se on naurettavaa, sellaista ei saa sallia. Hyvänen aika, mitä Meg sanoo?

— Et saa kertoa kenellekään, muista se!

— Minä en luvannut mitään.

— Se oli itsestään selvää, ja minä luotin sinuun.

— No niin, en missään tapauksessa kerro vielä nyt, mutta olen hirveän pahoillani ja toivon ettet olisi kertonut sitä minulle.

— Luulin että se huvittaisi sinua.

— Sekö että joku tulee ja vie Megin? Ei kiitoksia.

— Sinusta on kai hauskempaa, että joku tulee ja vie sinut.

— Tahtoisin nähdä sen joka uskaltaisi, sanoi Jo ylpeästi.

— Niin minäkin, sanoi Laurie ja hihitti.

— Salaisuudet eivät nähtävästi sovi minulle, olen kokonaan poissa tasapainosta sen johdosta mitä kerroit, sanoi Jo melkein kiittämättömänä.

— Juostaan kilpaa tätä mäkeä alas, niin tulet entisellesi, ehdotti
Laurie.

Ketään ei ollut näkyvissä, tasainen tie mäkeä alas houkutteli, ja koska kiusaus oli vastustamaton, Jo syöksyi eteenpäin vinhaa vauhtia. Hattu ja kampa lensivät hänen päästään, ja hiusneuloja tippui pitkin mäkeä. Laurie pääsi ensimmäisenä alas ja oli peräti tyytyväinen parannuskeinoonsa, sillä hänen Atalantensa juoksi hänen luokseen läähättäen, silmät loistavina, hiukset hulmuten ja puna poskillaan, eikä hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä.

— Jospa olisin hevonen, niin voisin hengästymättä juosta peninkulmittain tässä ihanassa ilmassa. Voi kauhistus, taidan näyttää oikealta variksenpelätiltä! Mene ja nouki tavarani, niin olet oikea enkeli, pyysi Jo ja istahti vaahteran alle, jonka lehdet peittivät maan punaisen maton tavoin.

Laurie lähti kiirettä pitämättä hakemaan pudonneita tavaroita, ja sillä välin Jo letitti tukkansa toivoen, ettei kukaan tulisi ennen kuin hän olisi taas säädyllisen näköinen. Mutta joku tuli kuin tulikin, eikä se ollut kukaan muu kuin Meg, joka näytti erikoisen arvokkaalta ja täysikasvuiselta parhaassa asussaan, sillä hän oli ollut vieraisilla.

— Mitä maailmassa sinä täällä teet? hän kysyi ja katseli hämmästyneenä pörröistä sisartaan.

— Kokoan lehtiä, vastasi Jo nöyrästi näyttäen korean punaista kourallista, jonka hän juuri oli ottanut maasta.

— Ja hiusneuloja, lisäsi Laurie viskaten Jon polvelle puolen tusinaa. — Niitä kasvaa tällä tiellä, samoin kampoja ja ruskeita olkihattuja.

— Sinä olet juossut kuin hullu, Jo, kuinka saatoit? Milloin jätät nuo poikamaiset tapasi? sanoi Meg moittivasti järjestellen kalvosimiaan ja kohennellen tukkaansa, jonka tuuli oli suvainnut sekoittaa.

— En koskaan ennen kuin olen vanha ja kankea ja nilkutan sauvaan nojaten. Älä koeta tehdä minusta täysikasvuista ennen aikojani, Meg, on jo tarpeeksi kovaa nähdä sinun muuttuvan.

Puhuessaan Jo kumartui lehtien yli salatakseen huultensa värinän. Hän oli viime aikoina aavistanut, että Margaret oli kehittymässä naiseksi, ja Laurien uutinen sai hänet pelkäämään eroa. Laurie huomasi hänen mielenliikutuksensa ja käänsi Megin huomion toisaalle kysymällä äkkiä:

— Missä olet ollut, kun olet noin hienona?

— Gardinerilla, ja Sallie kertoi minulle Belle Moffatin häistä.
Ne olivat hyvin komeat, ja nuori pari viettää talven Pariisissa.
Ajatelkaa kuinka hurmaavaa!

— Kadehditko häntä, Meg?

— Pelkään pahoin että kadehdin.

— Sepä hauskaa, mutisi Jo ja nykäisi hattunsa nauhan kiinni.

— Kuinka niin? kysyi Meg ihmeissään.

— Siksi että jos rikkaus sinua viehättää, et koskaan mene ottamaan mieheksesi köyhää, sanoi Jo ja rypisti kulmiaan Laurielle, joka antoi hänelle äänettömän varoituksen.

— En koskaan 'mene ottamaan miehekseni' ketään, huomautti Meg ja jatkoi matkaansa ylen arvokkaasti, toisten seuratessa häntä nauraen, supattaen, hyppien kivien yli ja 'käyttäytyen kuin lapset', kuten Meg itsekseen sanoi, vaikka hän kenties olisi joutunut kiusaukseen yhtyä heidän joukkoonsa jollei hänellä olisi ollut paras puku yllä.

Viikon tai parin ajan Jo käyttäytyi niin omituisesti, että hänen sisarensa olivat vallan ymmällään. Hän ryntäsi ovelle joka kerran kun kirjeenkantaja soitti kelloa, oli epäystävällinen herra Brookelle, istui pitkät ajat katsellen Megiä murheellisena ja syöksyi sitten äkkiä pystyyn ravistelemaan ja suutelemaan häntä kummallisen kiihkeästi. Laurie ja hän antoivat merkkejä toisilleen ja puhuivat 'kaksipäisestä kotkasta', kunnes tytöt julistivat molempien menettäneen järkensä.

Eräänä lauantaina kaksi viikkoa sen päivän jälkeen, kun Jo oli kavunnut ulos ikkunasta, Meg näki kauhukseen, kuinka Laurie ajoi Jota takaa läpi koko puutarhan ja onnistui vangitsemaan hänet vihdoin Amyn lehtimajassa. Meg ei erottanut mitä siellä tapahtui, mutta majasta kuului huutoja ja naurua, äänten hälinää ja sanomalehden kahinaa.

— Mitä meidän pitää tehdä tuolle tytölle? Hän ei ikinä opi käyttäytymään nuoren naisen tavalla, huokasi Meg ja katseli paheksuen kilpajuoksua.

— Toivottavasti hän ei opikaan, hän on hauska ja herttainen tuollaisena, sanoi Beth, joka ei koskaan tunnustanut kenellekään olevansa vähän pahoillaan siitä, että Jolla oli salaisuuksia jonkun muun kuin hänen kanssaan.

— On hyvin ikävää, että emme koskaan saa häntä olemaan commy la fo, lisäsi Amy, joka ompeli itselleen uutta röyhelöä ja oli sitonut kiharansa erittäin pukevalla tavalla — kaksi seikkaa, jotka saivat hänen tuntemaan itsensä tavattoman hienoksi ja neitimäiseksi.

Parin minuutin kuluttua Jo syöksyi sisään, heittäytyi sohvalle ja oli ahkerasti lukevinaan.

— Onko siellä jotakin mielenkiintoista? alentui Meg kysymään.

— Ei muuta kuin eräs kertomus, eikä se luultavasti ole paljonkaan arvoinen, vastasi Jo pitäen lehden nimeä huolellisesti piilossa.

— Mikä sen nimi on? kysyi Beth, joka ei voinut käsittää, miksi Jo kätki kasvonsa sanomalehden taa.

— Kilpailevat maalarit.

— Kuulostaa hyvältä. Lue se, pyysi Meg.

Yskäistyään äänekkäästi ja vedettyään syvään henkeään Jo alkoi lukea hyvin nopeasti. Tytöt kuuntelivat hartaina, sillä kertomus oli romanttinen ja järkyttävä ja suurin osa henkilöistä kuoli lopussa.

— Minä pidän siitä kohdasta, jossa puhutaan kauniista taulusta, huomautti Amy hyväksyvästi, kun Jo oli lopettanut.

— Minä pidän eniten rakkauskohtauksista. Viola ja Angelo ovat meidän lempinimiämme — niitähän me usein käytämme omissa sepustuksissamme. Eikö se ole omituista? sanoi Meg pyyhkien silmiään, sillä 'rakkauskohtaukset' olivat päättyneet hyvin traagisesti.

— Kuka on kirjoittanut sen? kysyi Beth, joka oli sattunut näkemään vilauksen Jon kasvoista.

Lukija hypähti äkkiä pystyyn ja heitti lehden pois näyttäen hehkuvat kasvonsa. Sitten hän sanoi kovalla äänellä, jossa juhlallisuus ja mielenliikutus lystikkäästi yhtyivät:

— Teidän sisarenne.

— Sinä? huusi Meg ja pudotti käsityönsä.

— Se oli oikein hyvä, sanoi Amy hyväksyvästi.

— Minä arvasin sen! Minä arvasin sen! Oi, oma Jo-kultani, minä olen hirveän ylpeä! Ja Beth syleili sisartaan ja riemuitsi hänen valtavasta menestyksestään.

Ja voi sentään, kuinka mielissään kaikki olivat! Meg ei tahtonut uskoa asiaa todeksi ennen kuin näki omin silmin Jon nimen painettuna — "Josephine March". Amy antoi suopean arvostelun niistä kohdista, joissa puhuttiin taiteesta, ja tarjosi apuaan kertomuksen jatkoon, jota pahaksi onneksi ei voinut tulla, koska sekä sankari että sankaritar olivat kuolleet. Beth oli haltioissaan, lauleli ja hyppi ilosta. Hanna tuli sisään ja huudahti: "No jopa nyt jotakin" suuresti ihmetellen "Jon julkista menestystä".

Ja kuinka ylpeä rouva March olikaan saadessaan kuulla asiasta, ja kuinka Jo nauroi vesissä silmin ja selitti olevansa ylpeä kuin riikinkukko, ja kuinka 'kaksipäinen kotka' levitti voitokkaat siipensä koko Marchin talon yli, kun sanomalehti kulki kädestä käteen.

— Kerro nyt kaikki alusta alkaen! — Koska se tuli? — Paljonko sait siitä? — Mitä isä sanoo? — Kuinka Laurie iloitseekaan! huusi koko perhe yhdestä suusta kerääntyen Jon ympärille.

— Lakatkaa hälisemästä, tytöt, niin kerron kaikki, sanoi Jo ja mietti, mahtoiko neiti Burney tuntea suurempaa iloa ja ylpeyttä "Eveliinastaan" kuin hän "Kilpailevista maalareista". Kerrottuaan kuinka hän oli vienyt tuotteensa sanomalehteen, Jo lisäsi:

— Ja kun menin kuulemaan vastausta, sanoi mies että hän piti molemmista, mutta että hän ei maksa mitään vasta-alkajille, painattaa vain heidän kertomuksensa lehteensä. Se on hyvää harjoitusta, hän sanoi, ja kun kynäniekat edistyvät, heille maksetaan kyllä. Ja minä annoin hänelle kaksi kertomustani, ja tänään sain lehden, ja Laurie yllätti minut kun luin sitä ja tahtoi välttämättä nähdä sen, ja minä suostuin, ja hän sanoi, että se on hyvä ja että minun pitää kirjoittaa enemmän ja että hän pitää huolen, että saan maksun seuraavasta, ja minä olen kauhean onnellinen, sillä ennen pitkää voin itse elättää itseni ja auttaa tyttöjä.

Jo ei enää voinut pidättää itseään, vaan kätki kasvonsa sanomalehteen ja kostutti pientä kertomustaan parilla onnenkyynelellä, sillä hänen sydämensä hartain toive oli päästä riippumattomaksi, kantaa oman kortensa yhteiseen kekoon ja ansaita kiitosta niiltä joita hän rakasti, ja tämä tuntui ensi askelelta tuota onnellista tulevaisuutta kohti.