Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Eräänä lämpimänä syyskuun iltapäivänä Laurie loikoi mukavasti riippumatossaan pohtien mitä naapurit mahtoivat puuhata, mutta ei sentään viitsinyt pistäytyä katsomaan.

Laurie oli huonolla tuulella, sillä päivä oli ollut ikävä. Kuuma ilma oli tehnyt hänet veltoksi ja hän oli hutiloinut läksyissään, jännittänyt herra Brooken kärsivällisyyden äärimmilleen, hermostuttanut isoisäänsä soittamalla harjoituksia puolen iltapäivää, säikyttänyt palvelustyttöä pahanpäiväisesti uskottelemalla piloillaan, että yksi koirista oli saamaisillaan vesikauhun, ja toruttuaan vielä tallirenkiä, joka ei muka ollut hoitanut hyvin hänen hevostaan, hän oli heittäytynyt riippumattoonsa ja mietti siellä nyt maailman tympeää menoa. Mutta ihana iltapäivän rauha tyynnytti hänet vastoin hänen tahtoaan. Tuijottaen pähkinäpuun tummanvihreihin lehtiin hän uneksi kaikenlaista ja kuvitteli juuri keinuvansa valtamerellä matkalla maan ympäri, kun äänien hälinä sai hänet äkkiä taas kuivalle maalle. Hän kurkisti riippumaton silmukoiden läpi ja näki Marchin tyttöjen vaeltavan puutarhan läpi kuin retkelle lähdössä.

— Mitä kummassa tytöillä on tekeillä? ajatteli Laurie ja avasi uneliaat silmänsä selkoselälleen, sillä naapurien esiintymisessä oli jotakin erikoista.

Jokaisella tytöllä oli leveälierinen hattu, ruskea pellavapussi heitettynä toisen olkapään yli ja sauva kädessä. Megillä oli lisäksi tyyny, Jolla kirja, Bethillä kori ja Amyllä salkku. He kulkivat hitaasti puutarhan poikki, menivät ulos pienestä portista ja alkoivat kiivetä kukkulaa ylös.

— Aika lurjuksia kun lähtevät huviretkelle pyytämättä minua mukaan, tuumi Laurie itsekseen. — Soutelemaan he eivät voi mennä, heillä ei ole veneen avainta. Ehkä he ovat unohtaneet sen. Minäpä juoksen viemään sen heille, niin kuulen samalla mitä he aikovat.

Vaikkakin Lauriella oli lakkeja puolen tusinaa, kesti hyvän tovin ennen kuin yksikään niistä löytyi; sitten piti hakea avainta, joka vihdoin tuli ilmoille hänen omasta taskustaan, ja tytöt olivat ehtineet jo pois näkyvistä, kun hän vihdoin hyppäsi aidan yli ja juoksi heidän jälkeensä. Hän riensi lyhyintä tietä venesuojalle ja odotti, että he tulisivat näkyviin, mutta ketään ei tullut ja hän kiipesi mäelle tähystämään. Kukkulan rinteellä oli pieni metsikkö, ja tuon vihreän täplän keskeltä kuului ääni, joka oli heleämpi kuin puiden hiljainen humina ja sirkkojen unelias laulu.

— Tämähän on sievä paikka, ajatteli Laurie kurkistaen pensaiden läpi äänen suuntaan.

Se oli kaunis pieni taulu. Sisaret istuivat suojaisessa sopessa, valot ja varjot leikkivät heidän yllään, tuoksuva tuuli hyväili heidän hiuksiaan ja viilensi heidän kuumia poskiaan ja kaikki metsän pikku eläjät jatkoivat puuhiaan ikään kuin tytöt olisivat olleet vanhoja ystäviä. Meg istui tyynyllään ommellen näppärästi; punaisessa puvussaan hän näytti suloiselta ja raikkaalta kuin ruusunnuppu. Beth lajitteli käpyjä, joita kuusien alla oli runsaasti, sillä hän osasi näperrellä niistä kaikenlaista hauskaa. Amy piirsi sananjalkaryhmää, ja Jo luki ääneen ja kutoi.

Katsellessaan heitä poika vähän häpesi, sillä hän tunsi että hänen olisi pitänyt mennä matkoihinsa, koska hän oli kutsumaton vieras. Mutta hän jäi. Koti tuntui perin yksinäiseltä, ja tämä hiljainen seurue metsän keskellä tyynnytti hänen levotonta mieltään. Hän seisoi niin hiljaa, että orava, joka kokoili syysvarastojaan, hypähti oksalle hänen viereensä, mutta keksittyään hänet äkkiä ponnahti takaisin päästäen niin kimakan äännähdyksen, että Beth katsahti ylös. Tyttö näki alakuloiset kasvot oksien takana ja nyökäytti päätään hymyillen rauhoittavasti.

— Saanko tulla mukaan vai häiritsenkö? kysyi Laurie lähestyen hitaasti.

Meg kohautti kulmakarvojaan, mutta Jo rypisti hänelle uhkaavasti otsaansa ja sanoi viivyttelemättä:

— Tietysti saat tulla. Olisimme pyytäneet sinua mukaan, mutta luulimme ettet välittäisi tällaisista tyttöjen askareista.

— Pidänhän aina seurastanne, mutta jollei Meg huoli minusta, lähden tietysti pois.

— Ei minulla ole mitään tuloasi vastaan, jos vain teet jotakin hyödyllistä, mutta on sääntöjen vastaista olla täällä joutilaana, sanoi Meg vakavasti, mutta suopeana.

— Lue loppuun tämä kertomus sillä aikaa kun minä kudon kantapään, sanoi Jo ojentaen hänelle kirjan.

— Kyllä, kuului säyseä vastaus, ja poika alkoi lukea osoittaen parhaansa mukaan kiitollisuutta siitä kunniasta että hänet oli otettu "Ahkerain yhdistykseen".

Kertomus ei ollut pitkä, ja kun se oli päättynyt, Laurie uskalsi ahkerointinsa palkaksi tehdä joitakin kysymyksiä.

— Saanko luvan kysyä, armolliset neidit, onko tämä erittäin hyödyllinen ja viehättävä yhdistys uusikin?

— Sanotaanko? kysyi Meg sisariltaan.

— Hän nauraa, varoitti Amy.

— Entä sitten! sanoi Jo.

— Minäpä uskon, että hän pitää siitä, lisäsi Beth.

— Tietysti pidän. Pidän kaikesta mitä te keksitte. Lupaan kunniasanallani etten naura. Kerro pois vain, Jo, äläkä pelkää.

— Minäkö muka pelkäisin sinua? Niin, katsos, me leikimme pieninä "Kristuksen vaellusta", ja nyt olemme leikkineet sitä ihan tosissamme koko talven ja kesän.

— Niin, minä tiedän, sanoi Laurie nyökäyttäen ymmärtäväisesti päätään.

— Kuka on kertonut?

— Henget.

— Ei, minä kerroin. Tahdoin huvittaa häntä eräänä iltana, kun hän oli huonolla tuulella. Hän piti siitä. Älä toru, Jo, sanoi Beth nöyrästi.

— Sinä et sitten osaa säilyttää salaisuutta. No, sama se, onpahan vähemmän vaivaa nyt.

— Jatka, ole hyvä, sanoi Laurie, kun Jo syventyi kutimeensa ja näytti hieman tyytymättömältä.

— Eikö hän kertonut tästä uudesta suunnitelmastamme? No niin, olemme koettaneet käyttää loma-aikamme oikein, jokaisella on oma tehtävänsä, jota yksissä neuvoin suoritamme. Nyt on loma melkein lopussa, työmme ovat pian valmiit, ja olemme iloisia, että emme ole laiskotelleet.

— Minä uskon sen, sanoi Laurie ja ajatteli katuvaisena omaa joutilasta elämäänsä.

— Äiti tahtoo että olemme mahdollisimman paljon ulkona, ja siksi tuomme työmme tänne. Meistä täällä on hauskaa. Kannamme huvin vuoksi tavaramme näissä pusseissa, käytämme vanhoja hattuja, kiipeämme mäenrinnettä sauvat kädessä ja leikimme pyhiinvaeltajaa, kuten monta vuotta sitten. Sanomme tätä mäkeä 'Suloiseksi kukkulaksi', sillä voimme nähdä täältä kauas ja katsella maata, jossa toivomme saavamme elää.

Jo viittasi kädellään, ja Laurie katsoi osoitettuun suuntaan. Metsänaukosta saattoi nähdä yli leveän sinisen joen, niityille sen toiselle rannalle ja kauas suuren kaupungin ääriviivojen yli vihreille kukkuloille, jotka kohosivat taivasta kohti. Aurinko oli jo alhaalla, ja taivaanranta loisti syksyisen iltaruskon hehkuvissa väreissä. Etäisillä kukkuloilla leijaili kultaisia ja ruusunhohteisia pilviä, ja hopeanvalkeat vuorenhuiput kohosivat purppuraista taustaa vasten kuin Taivaan kaupungin hohtavat tornit.

— Kaunista! sanoi Laurie hiljaa.

— Sellaista näemme usein täällä, ja meistä on hauskaa katsella sitä. Auringonlasku ei ole koskaan aivan samanlainen, mutta aina yhtä loistava, vastasi Amy, joka toivoi että pystyisi maalaamaan tuon ihanan näyn.

— Jo puhuu maasta, jossa toivottavasti saamme kerran elää, ja hän tarkoittaa oikeata maaseutua, jossa on porsaita ja kananpoikia ja heinäniittyjä. Se olisi kyllä hauskaa, mutta minä soisin että tuo kaunis maa tuolla ylhäällä olisi todellinen ja että pääsisimme sinne, sanoi Beth miettivästi.

— On olemassa vieläkin ihanampi maa kuin tuo, ja sinne pääsemmekin kerran, jos olemme eläneet oikein, lisäsi Meg pehmeästi.

— Tuntuu pitkältä odottaa. Minä tahtoisin lentää sinne heti, kuten nuo pääskyset, ja mennä sisään tuosta loistavasta portista.

— Sinä pääset sinne kyllä, Beth, ennemmin tai myöhemmin, siitä ei ole pelkoa. Minun vain pitää taistella ja tehdä työtä, kiivetä ja odottaa, ja kenties en lopultakaan pääse sisään, sanoi Jo.

— Saat minusta seuraa, jos siitä on jotain lohdutusta. Minä saan vaeltaa pitkät matkat ennen kuin saan edes nähdä Taivaan kaupunkinne. Jos tulen myöhään, sanotko kauniin sanan puolestani, sanotko, Beth?

Jokin pojan kasvoissa suretti hänen pientä ystäväänsä, mutta hän vastasi kuitenkin iloisesti, levollinen katse kiinnitettynä vaihtuviin pilviin:

— Jos ihminen todella tahtoo päästä sinne ja yrittää parhaansa koko elämänsä ajan, luulen että hän pääseekin. Minä en usko että siellä on lukkoa ovella tai vartijoita portilla. Kuvittelen aina että siellä on sellaista kuin kuvassa, jossa Loistavat ojentavat kätensä Kristitty-paralle, kun hän nousee virrasta.

— Sinun täytyy valita mieliunelmasi. Mikä se on? kysyi Meg.

— Jos kerron omani, kerrotteko tekin?

— Kyllä, jos muutkin kertovat.

— Me kerromme. Aloita pois, Laurie.

— Ensin toivoisin näkeväni paljon maailmaa, ja sitten asettuisin Saksaan ja kuuntelisin musiikkia ihan niin paljon kuin minua haluttaisi. Itse olisin kuuluisa säveltäjä, ja koko maailma rientäisi kuulemaan minua, eikä minua kiusattaisi raha-asioilla eikä millään muullakaan arkisella, vaan saisin huvitella ja elää niin kuin itse tahdon. Se on minun rakkain pilvilinnani. Mikä sinun on, Meg?

Margaretin oli hiukan vaikea kertoa omastaan, ja hän huojutti kasvojensa edessä suurta sananjalkaa ikään kuin karkottaakseen sääskiä — joita ei ollut — ja sanoi hitaasti:

— Minä tahtoisin kauniin talon täynnä kaikenlaisia ylellisiä tavaroita — hyvää ruokaa, kauniita vaatteita, hienoja huonekaluja, hauskoja ihmisiä ja paljon rahaa. Minä olisin talon rouva ja hallitsisin sitä mieleni mukaan. Minulla olisi paljon palvelijoita, niin ettei minun itseni tarvitsisi käydä käsiksi mihinkään. Voi kuinka nauttisinkaan tuosta kaikesta! En tahtoisi sentään laiskotella, vaan tekisin kaikenlaista hyvää ja saisin kaikki rakastamaan itseäni.

— Eikö pilvilinnassasi ole isäntää? kysyi Laurie ovelasti.

— Kuulithan että sanoin: hauskoja ihmisiä, sanoi Meg ja kumartui sitomaan kengännauhaansa niin ettei kukaan nähnyt hänen kasvojaan.

— Miksi et sano suoraan, että tahtoisit kauniin, viisaan ja hyvän miehen ja enkelimäisiä lapsia. Tiedäthän että linnasi ei olisi täydellinen ilman niitä, sanoi Jo, jolla ei vielä ollut mitään suloisia haaveita ja joka melkein halveksi kaikkea romantiikkaa.

— Sinulla ei olisi muuta kuin hevosia, mustepulloja ja kirjoja, vastasi Meg kärkkäästi.

— Ooh, niinpä tietysti. Minulla olisi talli täynnä arabialaisia juoksijoita, huoneet tulvillaan kirjoja, ja kynäni kastaisin lumottuihin mustepulloihin, niin että teoksistani tulisi yhtä kuuluisia kuin Laurien sävellyksistä. Tahtoisin tehdä jotakin loistavaa ennen kuin menen linnaani — jotakin sankarillista ja tavatonta, jota ei unohdeta kuolemani jälkeen. En tiedä mitä se on, mutta odotan tilaisuuttani alituisesti ja aion hämmästyttää teidät kaikki jonakin päivänä. Luulen että alan kirjoittaa romaaneja ja tulen rikkaaksi ja kuuluisaksi. Se miellyttäisi minua ja on minun rakkain unelmani.

— Minun unelmani on vain se, että saan rauhassa elää kotona isän ja äidin luona ja auttaa heitä pitämään huolta perheestä, sanoi Beth tyytyväisenä.

— Etkö halua mitään muuta? kysyi Laurie.

— Sen jälkeen kun sain oman pienen pianon olen täysin tyytyväinen. Toivoisin vain että me kaikki voisimme hyvin ja saisimme olla yhdessä, en mitään muuta.

— Minulla on hyvin paljon toivomuksia, mutta mieluimmin tahtoisin tulla taiteilijaksi ja matkustaa Roomaan ja maalata hienoja tauluja ja olla koko maailman paras taiteilija, oli Amyn vaatimaton unelma.

— Olemme kunnianhimoista väkeä, eikö vain? Jokainen paitsi Beth tahtoo olla rikas ja kuuluisa ja joka suhteessa ihmeellinen. Olisi hauska tietää pääseekö kukaan meistä toiveittensa perille, sanoi Laurie pureskellen ruohoa kuin ajatuksiinsa vaipunut vasikka.

— Minä olen saanut pilvilinnani avaimen, mutta en tiedä vielä, osaanko avata oven, sanoi Jo salaperäisesti.

— Minäkin olen saanut avaimen omaani, mutta minun ei anneta edes koettaa. Viheliäinen lukio! mutisi Laurie ja huokasi kärsimättömästi.

— Tässä on minun avaimeni, sanoi Amy heiluttaen sivellintään.

— Minulla ei ole mitään, sanoi Meg suruissaan.

— On kyllä, sanoi Laurie nopeasti.

— Missä?

— Kasvoissasi.

— Joutavia, ei niistä ole mitään hyötyä.

— Saatpa vain nähdä, että ne tuovat sinulle vielä jotakin arvokasta, vastasi poika ja nauroi ajatellessaan hurmaavaa pientä salaisuutta, jonka luuli tietävänsä. Meg punastui sananjalkansa takana, mutta ei kysynyt mitään, katseli vain joelle kasvoillaan sama uneksiva ilme kuin herra Brookella silloin kun tämä kertoi tarinaansa ritarista.

— Kokoonnutaanpa kymmenen vuoden kuluttua jos eletään, sitten saamme nähdä, kuinka moni meistä on saanut sen mitä haluaa tai kuinka paljon lähempänä päämääräämme olemme silloin kuin nyt, sanoi Jo, joka aina oli valmis uusiin suunnitelmiin.

— Varjelkoon, kuinka vanha silloin olenkaan — kahdenkymmenenseitsemän! huudahti Meg, joka tunsi itsensä jo aikaihmiseksi täytettyään seitsemäntoista.

— Laurie ja minä olemme kahdenkymmenenkuuden, Beth kahdenkymmenenneljän ja Amy kahdenkymmenenkahden. Mikä kunnioitettava seurue! sanoi Jo.

— Toivon että silloin olen tehnyt jotakin, josta kannattaa olla ylpeä, mutta olen sellainen laiskiainen että pelkään vain vetelehtiväni, Jo.

— Äiti sanoo että sinä tarvitset päämäärän ja uskoo, että sen saatuasi teet työtä loistavasti.

— Uskooko hän? Totta totisesti, niin teenkin jos vain keksin mihin ryhtyä! huudahti Laurie ja hypähti pystyyn äkillisen pontevuuden puuskassa. — Minun pitäisi tyytyä olemaan mieliksi isoisälle, ja niin koetankin olla, mutta se on minulle aivan luonnonvastaista ja ottaa kovalle. Hän tahtoo tehdä minusta liikemiehen kuten hänkin on ollut, mutta ennemmin saisitte vaikka ampua minut. Minä vihaan teetä ja silkkiä ja mausteita ja kaikkea moskaa, mitä hänen vanhat laivansa tuovat, enkä välitä vaikka ne menisivät suoraa päätä meren pohjaan sitten kun saan ne omikseni. Hänen pitäisi tyytyä siihen, että menen korkeakouluun, mutta hän on itsepintainen, ja minä saan luvan noudattaa hänen tahtoaan, jollen lähde tieheni ja tee niin kuin itse tahdon, kuten isäni aikoinaan. Jos joku jäisi vanhan herran luo, lähtisin huomispäivänä.

Laurie puhui hyvin kiihtyneesti ja näytti olevan valmis toteuttamaan uhkauksensa, jos häntä vähänkin ärsytettäisiin. Hän kasvoi ja kehittyi hyvin nopeasti, ja huolimatta joutilaasta ja mukavasta elämästään hänellä oli nuorukaisen kapinallinen henki, nuorukaisen levoton, kiihkeä halu raivata itse tiensä maailmassa.

— Purjehdi tiehesi jollakin laivallasi äläkä tule kotiin ennen kuin olet koettanut tehdä oman pääsi mukaan, neuvoi Jo, joka aina kiihtyi, kun Teddylle 'tehtiin vääryyttä'.

— Se ei ole oikein, Jo, et sinä saa puhua tuolla tavalla eikä Laurien pidä seurata sinun kehnoa neuvoasi. Sinun pitäisi tehdä juuri niin kuin isoisäsi toivoo, poikani, sanoi Meg hyvin äidillisesti. — Koeta parhaasi lukiossa. Hän ei varmaankaan ole kova eikä epäoikeudenmukainen, kun hän näkee että koetat tehdä hänelle mieliksi. Kuten sanoit, ei ole ketään joka jäisi hänen luokseen ja rakastaisi häntä, etkä koskaan antaisi anteeksi itsellesi, jos lähtisit tiehesi ilman hänen suostumustaan. Älä ole häijy ja tyytymätön, vaan täytä velvollisuutesi, niin varmasti saat palkkasi, kuten herra Brooke, jota kaikki kunnioittavat ja rakastavat.

— Mitä sinä hänestä tiedät? kysyi Laurie, joka oli kiitollinen neuvosta, mutta ei pitänyt saamastaan läksytyksestä ja tarttui mielellään uuteen keskustelunaiheeseen.

— Vain sen mitä isoisäsi on kertonut — kuinka hyvää huolta hän piti äidistään tämän eläessä ja kuinka hän päätti olla menemättä ulkomaille kotiopettajaksi, koska ei tahtonut lähteä hänen luotaan, ja kuinka hän nyt auttaa erästä vanhaa vaimoa, joka hoiti hänen äitiään. Hän ei koskaan puhu siitä mitään, mutta on niin jalomielinen ja kärsivällinen ja hyvä kuin suinkin toivoa voi.

— Niin hän onkin, tuo kunnon ukko, sanoi Laurie kaikesta sydämestään, kun Meg punastui omaa innokasta puhettaan. — On aivan isoisän tapaista ottaa salavihkaa selville hänen hyvät puolensa ja kertoa niistä toisille, jotta hekin pitäisivät hänestä. Brooke ei voinut ymmärtää minkä tähden äitinne on ollut aivan erikoisen ystävällinen, kutsunut hänet teille minun kanssani ja kohdellut häntä kaikin puolin herttaisesti. Hänen mielestään äitinne on aivan täydellinen, ja hän on ylistänyt teitä kaikkia pilviin asti. Jos joskus pääsen toiveitteni perille, saatte nähdä mitä teen Brooken hyväksi.

— Ala nyt jo äläkä kiusaa häntä kuoliaaksi, sanoi Meg terävästi.

— Mistä tiedät että kiusaan häntä, hyvä neiti?

— Näen sen hänen kasvoistaan aina kun hän menee ulos. Jos olet ollut kunnollisesti, hän näyttää tyytyväiseltä ja kävelee reippaasti, mutta jos olet kiusannut häntä, hän on totinen ja kävelee hitaasti aivan kuin empisi ja tahtoisi palata takaisin tehdäkseen työnsä uudelleen ja entistä paremmin.

— Hyvänen aika! Vai panet sinä merkille minun hyvät ja huonot tuuleni Brooken kasvoista! Olen kyllä nähnyt hänen kumartavan ja hymyilevän kulkiessaan ikkunasi ohi, mutta en tiennyt, että välillänne on jonkinlainen langaton lennätin.

— Ei meillä olekaan, älä nyt suutu äläkä missään nimessä kerro hänelle mitä olen sanonut! Tahdoin vain osoittaa, että edistymisesi kiinnostaa minua, huudahti Meg hätääntyneenä ajatellessaan, mitä seurauksia hänen ajattelemattomalla puheellaan voisi olla.

— Minä en kuljeta juoruja, vastasi Laurie, ja hänen kasvoillaan oli ilme, jolle Jo oli antanut nimen 'majesteettinen'. — Mutta jos Brooke on ilmapuntari, minun täytyy pitää huolta siitä, että hän osoittaa kaunista ilmaa.

— Älä viitsi loukkaantua. En aikonut saarnata enkä läksyttää sinua enkä olla typerä. Mutta minusta Jo yllytti sinua sellaiseen, jota myöhemmin saisit katua. Sinä olet aina kiltti ja kultainen aivan kuin veljemme, ja sen tähden sanomme suoraan kaiken mitä ajattelemme. Suo anteeksi. Tarkoitin vain hyvää.

Meg ojensi kätensä ujosti ja ystävällisesti. Häveten hetkellistä pahastumistaan Laurie puristi hänen kättään ja sanoi rehellisesti:

— Minunhan pitäisi pyytää anteeksi, olin töykeä, ja tänään olen ollut pahalla tuulella koko päivän. Minusta on vain hauskaa, että sanot suoraan vikani ja olet sisarellinen, äläkä välitä jos joskus äyskin. Olen silti aina yhtä kiitollinen.

Tahtoen näyttää ettei kantanut enää kaunaa kenellekään Laurie koetti olla niin iloinen ja avulias kuin suinkin osasi — keri lankaa Megille, lausui runoja Jon mieliksi, ravisti käpyjä puista Bethille ja auttoi Amya sananjalkojen piirtämisessä ja osoittautui siten Ahkerain yhdistyksen ansioituneeksi jäseneksi. Kesken vilkasta keskustelua ilmoitti etäinen kellonsoitto, että Hanna oli pannut teen hautumaan ja että oli aika palata kotiin illalliselle.

— Saanko tulla toistekin? kysyi Laurie.

— Kyllä, jos olet kiltti ja kunnostaudut koulussa, vastasi Meg hymyillen.

— Minä koetan.

— Sitten saat tulla, ja minä opetan sinua kutomaan skottilaisten tavalla. Nyt juuri tarvitaan sukkia, sanoi Jo ja heilutti omaa sukkaansa kuin suurta sinistä villalippua, kun he erosivat portilla.

Kun Beth hämärässä soitti herra Laurencelle, seisoi Laurie ikkunaverhon takana ja kuunteli tuota pientä Davidia, jonka yksinkertainen soitto aina tyynnytti hänen levotonta mieltään, ja katseli vanhusta, joka harmaa pää käsien varassa ajatteli heltyen kuollutta lasta, jota hän oli rakastanut. Poika muisteli iltapäivän keskustelua ja ajatteli:

— Minä annan linnani raueta tyhjiin ja jään isoisän luo niin kauaksi aikaa kuin hän tarvitsee minua, sillä minä olen hänen ainoansa.