Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Kesäkuun ensimmäinen päivä! Kingit matkustavat rannikolle huomenna, ja minä olen vapaa! Kolmen kuukauden loma — ihanaa! toitotti Meg tullessaan kotiin eräänä lämpimänä päivänä. Jo makasi pitkänään sohvalla kuumissaan ja uupuneena, Beth riisui parhaillaan tomuisia kenkiä hänen jalastaan ja Amy valmisti mehua koko seurueen virkistykseksi.

— Marchin tätikin lähti tänään, mistä riemu suuri soikoon, ilmoitti Jo puolestaan. — Pelkäsin kuolemakseni, että hän pyytäisi minua mukaansa; minun olisi kai pitänyt mennä, jos hän olisi niin halunnut, mutta Plumfield on jokseenkin yhtä hauska paikka kuin hautausmaa.

Siinä oli aika kohina, ennen kuin vanha rouva saatiin matkaan, ja minä vapisin joka kerta kun hän puhui minulle, sillä olin pikaisen eron toivossa niin tavattoman avulias ja herttainen, että pelkäsin hänen yhtäkkiä huomaavan ettei hän tulekaan toimeen ilman minua. Huokasin helpotuksesta, kun hän vihdoin onnellisesti istui vaunuissa, mutta hätkähdin vielä viimeisen kerran, kun hän pisti päänsä ikkunasta vaunujen vieriessä pois ja sanoi: "Josephine, etkö tahtoisi…?" Enempää en kuullut, sillä käänsin raukkamaisesti selkäni ja pötkin pakoon. Juoksin minkä jaksoin, kunnes pääsin kadunkulman taakse, ja vasta siellä tunsin olevani turvassa.

— Vanha Jo-parka, hän syöksyi sisään kuin sudet olisivat olleet hänen kintereillään, sanoi Beth hoidellen äidillisesti sisarensa jalkoja.

— Marchin täti on oikea sampyyri, eikö olekin? huomautti Amy maistellen seostaan arvioiden.

— Hän tarkoittaa arvattavasti vampyyria eikä satyyria, mutta mitäs siitä. Nyt on niin kuuma, että jokainen saa puhua miten haluaa, Jo mutisi.

— Mitä te aiotte tehdä loma-aikana? kysyi Amy muuttaen tahdikkaasti puheenaihetta.

— Minä nukun aamulla pitkään enkä tee mitään koko päivänä, Meg vastasi keinutuolinsa syvyyksistä. — Minut on kiskottu vuoteestani epäinhimillisenä aikana kaiken talvea ja olen kuluttanut päiväni raatamalla toisten hyväksi. Nyt aion levätä laakereillani.

— Hm, sanoi Jo. — Minusta torkkuminen ei ole mistään kotoisin. Olen haalinut kokoon aika kasan kirjoja ja aion viettää kissanpäiviä vanhan omenapuun oksalla romaanin ääressä, mikäli en ole lie…

— Älä sano 'liesuamassa'! huudahti Amy kostoksi sampyyristä.

— No, sanotaan sitten vaikka: mikäli en ole lystäilemässä Laurien kanssa. Kenelläkään ei kai ole mitään sitä vastaan?

— Ollaan mekin, Beth, vähän aikaa lukematta läksyjä ja leikitään ja levätään vain niin kuin toisetkin tytöt, ehdotti Amy.

— Ollaan vain, jos äiti suostuu siihen. Tahtoisin oppia muutamia uusia lauluja, ja nukkeni tarvitsevat kesäpukuja. Ne ovat hirveän huonossa kunnossa, lapsiraukat, ja tarvitsevat kipeästi uusia vaatteita.

— Saammeko, äiti? kysyi Meg rouva Marchilta, joka istui ompelemassa 'äidin nurkassa'. — Saammeko olla jouten?

— Voittehan kokeilla viikon ajan, niin saatte nähdä miltä sellainen maistuu. Luulen että jo ensi lauantaihin mennessä huomaatte, että leikki ilman työtä on yhtä ikävää kuin työ ilman leikkiä.

— Voi äiti kulta, eihän toki. Olen varma että se on vain hurmaavaa,
Meg sanoi tyytyväisenä.

— Saanko ehdottaa pienen maljan. Eläköön ilo ja leikki, alas vaiva ja aherrus, huusi Jo lasi kädessä, kun Amyn mehu oli valmista juotavaksi.

Kaikki joivat ilomielin ja aloittivat kokeen laiskottelemalla lopun päivää. Seuraavana aamuna ei Meg tullut näkyviin ennen kymmentä. Aamiainen, jonka hän sai syödä yksin, ei maistunut hyvältä, ja huone näytti ikävältä ja siivottomalta, sillä Jo ei ollut täyttänyt kukkamaljakoita, Beth ei ollut pyyhkinyt tomuja ja Amyn kirjat olivat epäjärjestyksessä. Siistiltä ja hauskalta näytti vain 'äidin nurkka', joka oli samanlainen kuin ennenkin ja sinne Meg asettui 'lepäämään ja lukemaan', ts. haukottelemaan ja pohtimaan, kuinka monta uutta kesäpukua hän saisi ostetuksi palkallaan.

Jo vietti aamun joella Laurien kanssa ja istui iltapäivän omenapuussa lukien kyyneliä vuodattaen kirjaa 'Suuri avara maailma'. Beth tyhjensi ensi töikseen suuren kaapin, jossa hänen nukkeperheensä asui, mutta kyllästyi pian koko puuhaan, jätti kaikki sikin sokin ja meni pianonsa ääreen mielissään siitä, että hänen ei tarvinnut pestä astioita.

Amy järjesti lehtimajansa, puki ylleen parhaan valkoisen pukunsa, kampasi kiharoitaan ja istuutui piirustamaan kuusamien alle toivoen, että joku näkisi hänet ja kysyisi kuka tuo nuori taiteilija oli. Kun ei ketään muuta ilmestynyt näköpiiriin kuin muuan pitkäkoipinen hämähäkki, joka uteliaana tarkasteli hänen työtään, hän lähti kävelemään, sai niskaansa sadekuuron ja tuli likomärkänä kotiin.

Teetä juotaessa tytöt vertailivat kokemuksiaan, ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että päivä oli ollut hurmaava, joskin tavattoman pitkä.

Meg, joka oli ollut kaupungilla iltapäivällä ja ostanut 'ihanaa sinistä musliinia' huomasi pukunsa leikattuaan, ettei kangasta voinut pestä, ja tämä havainto sai hänet lievästi pahalle tuulelle. Jo oli polttanut nenänsä auringossa soutumatkalla ja saanut ilkeän päänsäryn liiasta lukemisesta. Bethiä harmitti nukkekaapin huono siivo ja se seikka, että hän ei ollut oppinut paria kolmea laulua yhtä aikaa. Amy suri syvästi pukunsa pilaantumista, sillä Katy Brownilla oli seuraavana päivänä kutsut, eikä hänellä ollut mitään päällepantavaa. Mutta kaikki nämä olivat pikkuseikkoja, ja tytöt vakuuttivat äidille, että koe oli onnistunut erinomaisesti. Äiti hymyili, ei sanonut mitään ja suoritti Hannan avulla tyttöjen laiminlyömät tehtävät, jotta koti pysyisi siistinä ja koneisto kunnossa.

Oli hämmästyttävää nähdä, kuinka kummalliseksi ja ikäväksi kaikki muuttui tuon 'lepo ja leikki' -kokeen aikana. Päivät kävivät yhä pitemmiksi, sää oli tavattoman epävakaista, mieliala samoin. Oli kuin elämä olisi suistunut raiteiltaan, ja sielunvihollinen keksi kaikenlaisia kujeita.

Kruunatakseen laiskuutensa Meg oli lakannut tekemästä käsitöitä, mutta kun aika tuli liian pitkäksi, hän alkoi leikellä ja parannella pukujaan ja tärveli ne koettaessaan muuttaa niitä à la Moffat.

Jo luki silmänsä kipeiksi ja kyllästyi kirjoihin tykkänään; sen jälkeen hyvänahkainen Lauriekin kerran riitaantui hänen kanssaan. Lopulta hän katui katkerasti, että ei ollut lähtenyt Marchin tädin kanssa Plumfieldiin.

Beth menestyi koko hyvin, sillä hän unohti alinomaa, että tunnussana oli 'leikkiä vain, ei työtä', ja palasi silloin tällöin vanhoihin harrastuksiinsa, mutta ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, ja hänenkin tasapainonsa häiriytyi vähän väliä. Menipä hän kerran niin pitkälle, että ravisteli kiivaasti rakasta Joanna-parkaansa ja sanoi häntä linnunpelätiksi.

Amyn laita oli pahimmin, sillä hänen huvittelumahdollisuutensa olivat niukat, ja kun sisaret jättivät hänet aivan omiin hoteisiinsa, hän huomasi pienen täydellisen ja tärkeän minänsä pian raskaaksi taakaksi. Hän ei pitänyt nukeista, sadut olivat lapsellisia, ja eihän aina voinut piirtääkään. Teekutsuista ei ollut paljon iloa eikä huviretkistäkään, jolleivät ne olleet erittäin hyvin järjestettyjä.

— Jos omistaisi ison talon täynnä kilttejä tyttöjä tai saisi matkustaa, niin kesä olisi hauska, mutta loppuuhan siinä enkelinkin kärsivällisyys, kun pitää aina olla kotona kolmen itsekkään sisaren ja yhden täysikasvuisen pojan kanssa, valitti neiti Tyytymätön, kun päivät vain kuluivat huvittelujen, riitojen ja perinpohjaisen ikävystymisen merkeissä.

Kukaan ei myöntänyt julkisesti, että koe oli tuottanut pettymyksen, mutta perjantai-iltana jokainen tunnusti itselleen olevansa iloinen, kun viikko vihdoin viimein oli lopussa. Rouva March, jolla oli hyvä huumorin lahja, päätti tehostaa vielä läksyä. Hän antoi Hannalle lomapäivän, jotta tytöt saisivat nauttia huvitusten maljan pohjaan asti.

Kun he lauantaiaamuna nousivat, oli keittiö kylmillään, ruokasalissa ei ollut jälkeäkään aamiaisesta eikä äitiä näkynyt missään.

— Taivaan vallat, mitä on tapahtunut? huusi Jo tuijottaen kauhistuneena ympärilleen.

Meg juoksi yläkertaan ja palasi pian takaisin näyttäen huojentuneelta, mutta nololta ja neuvottomalta.

— Äiti ei ole sairas, mutta hän on hyvin väsynyt ja sanoo istuvansa huoneessaan kaiken päivää ja antavansa meidän tulla toimeen omin päin.

— Se on helppoa, ja ajatus miellyttää minua. Tulen ihan sairaaksi, jollen pian saa jotakin työtä — tarkoitan jotakin uutta hauskaa, lisäsi Jo nopeasti.

Itse asiassa työnteko oli tavaton huojennus kaikille. He kävivät innokkaasti käsiksi askareihinsa, mutta huomasivat pian, ettei talous ollut leikintekoa, niin kuin Hanna aina sanoikin. Kaapissa oli yllin kyllin ruokaa, Amy ja Beth kattoivat pöydän, ja Meg ja Jo valmistivat aamiaisen ihmetellen miten oli mahdollista, että palvelijat eivät koskaan surkutelleet itseään.

— Minä vien ruokaa äidille, vaikka hän sanoikin ettei meidän tarvitse ajatella häntä, tuumi Meg, joka istui emännän paikalla teekannun takana ja tunsi itsensä oikein arvokkaaksi.

Niinpä tarjotin laitettiin kuntoon ennen kuin kukaan aloitti ateriansa, ja Jo vei sen yläkertaan keittäjän tervehdyksen kera. Tee oli karvasta, omeletti palanut ja leipä mustaksi paahdettua, mutta rouva March otti aterian kiitollisena vastaan ja nauroi makeasti Jon mentyä.

— Tyttöpoloiset, pelkään että heille tulee kova päivä, mutta se tekee vain hyvää, hän sanoi itsekseen.

Alhaalla kävi aika voivotus, ja keittiömestari pursui murhetta aamiaisruoille sattuneiden onnettomuuksien takia.

— Älä ole milläsikään, minä valmistan päivällisen ja sinä saat olla emäntänä, pitää kätesi puhtaina, ottaa vastaan vieraita ja antaa määräyksiä, sanoi Jo, joka ymmärsi ruoanlaitosta vielä vähemmän kuin Meg.

Tämä ystävällinen tarjous otettiin iloisesti vastaan, ja Margaret vetäytyi arkihuoneeseen, jonka hän nopeasti siivosi lakaisemalla rikat sohvan alle ja laskemalla uutimet alas säästyäkseen pölynpyyhkimisen vaivoista. Jo, joka luotti lujasti emännäntaitoihinsa ja halusi sopia riitansa Laurien kanssa, juoksutti heti postitoimistoon kirjelipun, jossa kutsui Laurien päivälliselle.

— Olisit ensin ajatellut, mitä pystyt saamaan kokoon, ja kutsunut vieraita vasta sitten, sanoi Meg saadessaan kuulla tuosta vieraanvaraisesta, mutta hieman pikaisesta toimenpiteestä.

— Hui hai, onhan meillä pihvejä ja perunoita, ja minä ostan vähän parsaa ja rapuja 'höysteeksi', kuten Hanna sanoo. Sitten laitan salaattia. En tiedä kuinka sitä laitetaan, mutta voinhan katsoa keittokirjasta. Jälkiruoaksi hyytelöä ja mansikoita, sitten kahvia. Eikö kelpaa, mitä?

— Älä yritäkään kovin monta ruokalajia, Jo, ethän osaa laittaa muuta syötäväksi kelpaavaa kuin piparkakkuja ja siirappikaramelleja. Minä pesen käteni päivälliskutsusta, ja koska olet pyytänyt Laurien tänne omalla vastuullasi, saat pitää huolta hänestä.

— En pyydä sinulta muuta kuin että olet ystävällinen hänelle ja neuvot minua hyytelön valmistuksessa. Autathan minua sentään, jos joudun kiipeliin, sanoi Jo melkein loukkaantuneena.

— Autan kyllä, mutta enhän itsekään osaa juuri mitään. Olisi parasta että kysyisit neuvoa äidiltä ennen kuin ryhdyt mihinkään, sanoi Meg varovaisena.

— Tietysti kysyn, enhän ole sentään aivan hassu. Ja Jo meni pois kiukuissaan, kun hänen keittotaitoaan oli epäilty.

— Laita mitä tahdot äläkä häiritse minua. Menen ulos syömään päivällistä enkä voi nyt vaivata itseäni keittiöhuolilla, sanoi rouva March, kun Jo kertoi hänelle vaikeuksistaan. — En ole koskaan pitänyt taloudenhoidosta ja otan lupapäivän tänään, aion lukea, kirjoittaa, käydä vieraisilla ja huvitella.

Nähdessään äitinsä loikoilevan mukavasti nojatuolissa ja lukevan romaania aamupäivällä Josta tuntui kuin olisi tapahtunut jokin luonnonmullistus, sillä tuskinpa auringonpimennys, maanjäristys tai tulivuoren purkaus olisi voinut tuntua suuremmalta kummalta.

— Kaikki on tänään hullusti, hän sanoi itsekseen mennessään alakertaan. — Kas tuolla Beth itkee — se on varma merkki siitä, ettei kaikki ole niin kuin olla pitää. Jos vain Amy marisee, annan hänelle kyytiä.

Itsekin aivan poissa tasapainosta Jo riensi arkihuoneeseen ja löysi Bethin itkemästä kanarialintuaan, joka makasi kuolleena häkissään, pienet kynnet surullisesti harallaan, aivan kuin se olisi vieläkin anonut sitä ravintoa, jonka puutteeseen se oli kuollut.

— Se on minun syyni, minä unohdin sen — täällä ei ole ainoatakaan jyvää tai vesipisaraa. Oi Pip, oi Pip, kuinka saatoin olla niin huolimaton ja julma? nyyhkytti Beth ottaen lintuparan käsiinsä ja koettaen herättää sitä henkiin.

Jo katsoi sen puoliavoimia silmiä, tunnusteli sen pientä sydäntä, mutta lintu oli jo kylmä ja jäykkä. Jo pudisti päätään ja tarjosi dominolaatikkoaan ruumisarkuksi.

— Pane se uuniin, ehkä se vielä lämpenee ja virkoaa, ehdotti Amy toiveikkaana.

— Pip on kuollut nälkään enkä halua, että se paistetaan kuolemansa jälkeen. Minä ompelen sille käärinliinat ja hautaan sen puutarhaan, enkä koskaan enää tahdo toista lintua, en koskaan, koskaan, Pip. Olen liian paha omistamaan lintua, mumisi Beth istuen lattialla ja pitäen lemmikkiään käsissään.

— Hautajaiset pidetään iltapäivällä, ja me olemme kaikki mukana. Älä itke, Beth. Onhan se kovin surullista, mutta tällä viikolla käy kaikki hullusti, ja Pip on saanut kärsiä eniten kokeestamme. Ompele käärinliinat ja pane se minun laatikkooni, ja päivällisen jälkeen pidämme sievät pienet hautajaiset, sanoi Jo, joka alkoi epämääräisesti tuntea, että oli ottanut täksi päiväksi niskoilleen vähän liian suuren urakan.

Hän jätti toiset lohduttamaan Bethiä ja meni keittiöön, jossa vallitsi hirvittävä epäjärjestys. Hän sitoi ison esiliinan eteensä ja ryhtyi työhön. Kasattuaan pestävät astiat yhteen paikkaan hän huomasi tulen sammuneen.

— Tietysti, napisi Jo, tempasi pesänluukun auki ja alkoi kiivaasti kohennella sammuneita hiiliä.

Sytytettyään valkean hän arveli, että olisi paras käydä torilla sillä aikaa kun vesi kuumeni. Kävely virkisti häntä, ja onnitellen itseään hyvistä kaupoistaan — hän oli ostanut hyvin nuoria rapuja, hyvin vanhaa parsaa ja pari laatikollista happamia mansikoita — hän marssi kotiin. Tällä välin oli päivällisaika koittanut ja hella hohti punaisena. Hanna oli jättänyt leipätaikinan nousemaan, Meg oli alustanut sen aamulla, pannut sen uudestaan hellalle nousemaan ja unohtanut sen siihen. Meg puheli juuri Sallie Gardinerin kanssa arkihuoneessa, kun ovi lensi auki ja sisään syöksyi jauhoinen, nokinen olento posket palaen ja tukka epäjärjestyksessä.

— Kuules, Meg, eikö taikina ole tarpeeksi noussutta kun se valuu yli laitojen?

Sallie alkoi nauraa, mutta Meg nyökäytti päätään ja nosti kulmakarvansa niin korkealle kuin suinkin mahdollista, mikä seikka sai keittiöilmestyksen katoamaan ja panemaan happaman taikinan muitta mutkitta uuniin. Rouva March meni ulos kurkistettuaan ensin joka huoneeseen nähdäkseen millä kannalla asiat olivat ja lohdutettuaan Bethiä, joka istui ompelemassa käärinliinaa dominolaatikossa lepäävälle rakkaalle vainajalle.

Omituinen avuttomuuden tunne valtasi tytöt, kun äidin harmaa hattu katosi kadunkulmauksen taakse, ja he joutuivat täydellisen epätoivon valtaan, kun pari minuuttia myöhemmin saapunut vieras, neiti Crocker, ilmoitti jäävänsä päivälliselle. Tämä naisihminen oli vanha laiha, keltainen olio, jolla oli terävä nenä ja vakoilevat silmät ja joka huomasi kaiken ja juorusi kaikesta mitä näki. Tytöt eivät pitäneet hänestä, mutta heitä oli neuvottu olemaan hänelle ystävällisiä, koska hän oli vanha ja köyhä ja kovin yksinäinen. Niinpä Meg vei hänet nojatuoliin istumaan ja koetti pitää hänelle seuraa. Vieras puolestaan uteli kaikkea ja kertoi juttuja ihmisistä, joita hän tunsi.

Sanat eivät riitä kuvaamaan niitä tuskia, koettelemuksia ja ponnistuksia, joita Jo sai kestää sinä aamupäivänä, ja ateriasta, jonka hän tarjosi, tuli ikuinen pilan aihe. Uskaltamatta enää kysyä neuvoa hän koetti parhaansa mukaan selviytyä omin neuvoin ja huomasi ennen pitkää, että ruoanlaittoon vaaditaan muutakin kuin tarmoa ja hyvää tahtoa.

Hän keitti parsaa toista tuntia ja huomasi surukseen, että päät olivat kiehuneet hajalle ja varret olivat entistä kovempia. Leipä paloi pikimustaksi, sillä salaatin valmistaminen tuotti hänelle niin paljon päänvaivaa että hän jätti kaiken muun sikseen, kunnes käsitti, ettei siitä lopultakaan tulisi syötäväksi kelpaavaa. Ravut olivat punaisia ja kummallisia, ja hän hakkasi niitä kunnes kuoret irtosivat, ja sisälmyksen niukkuus peitettiin salaatinlehden runsauteen. Perunakattila sai väistyä parsakeiton tieltä ja kiehui liian vähän aikaa. Hyytelö oli kokkareista eivätkä mansikat olleet niin kypsiä kuin ne olivat ostettaessa näyttäneet.

— No, syökööt pihviä ja voileipää jos heidän on nälkä, mutta hirvittävää on, että kokonainen aamupäivä on mennyt ihan hukkaan, ajatteli Jo soittaessaan päivälliskelloa tunnin myöhästyneenä ja katsellessaan hikisenä, väsyneenä ja pahantuulisena juhlaruokiaan. Moista sotkua hänen oli pakko tarjota herkkuihin tottuneelle Laurielle ja neiti Crockerille, jonka uteliaat silmät huomaisivat kaikki viat ja jonka juoruava kieli kuuluttaisi niitä joka talossa.

Jo-parka olisi mielellään kadonnut pöydän alle, kun ruokalaji toisensa jälkeen jäi syömättä. Amy tirskui, Meg näytti onnettomalta, neiti Crocker pani suunsa suppuun ja Laurie puheli ja nauroi epätoivon vimmalla koettaen antaa juhlalle hilpeää sävyä.

Jon viimeinen oljenkorsi oli jälkiruoka, sillä hän oli sokeroinut marjat hyvin ja tarjosi niiden kanssa runsaasti paksua kermaa. Hänen kuumat poskensa viilentyivät hiukkasen, ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun kauniit lasivadit tulivat esille ja kaikki katselivat ilahtuneina pieniä, punaisia saaria, jotka uiskentelivat kermameressä.

Neiti Crocker maistoi ensimmäisenä, irvisti rumasti ja joi kiireesti pari kulausta vettä. Jo, joka ei ollut ottanut jälkiruokaa, koska pelkäsi sen loppuvan kesken, vilkaisi Laurieen, mutta tämä söi miehekkäästi, vaikka suupielet hieman värähtelivätkin, ja katsoi tiukasti lautaseensa. Amy, joka oli herkkusuu, vei täyden lusikallisen suuhunsa, mutta oli tukehtua, kätki kasvonsa ruokaliinaan ja nousi nopeasti pöydästä.

— Voi, mikä siinä on? kysyi Jo ylen onnettomana.

— Suolaa sokerin asemesta ja kerma hapanta, sanoi Meg tehden traagillisen eleen.

Jo voihkaisi ja vaipui tuoliinsa, sillä hän muisti pistäneensä lusikkansa toiseen keittiön pöydällä olevista laatikoista sokeroidessaan marjoja vielä viimeisen kerran. Hän lehahti tulipunaiseksi ja oli vähällä pillahtaa itkuun, kun hän samassa kohtasi Laurien silmät, jotka huolimatta pojan sankarillisista ponnistuksista olivat täynnä pidätettyä hilpeyttä. Silloin asian hullunkurinen puoli valkeni hänelle äkkiä, ja hän nauroi kunnes kyynelet valuivat hänen poskilleen. Niin tekivät kaikki muutkin, myös 'Croaker', kuten tytöt nimittivät vanhaa neitiä, ja onneton päivällinen päättyi voileipiin, oliiveihin ja leikkipuheisiin.

— Minä en jaksa ajatellakaan astioiden korjaamista, niin että rauhoitutaan nyt hautajaisiin, sanoi Jo kun he olivat nousseet pöydästä ja neiti Crocker lähtenyt etsimään toista päivällispöytää, jossa voisi kertoa uusimman juttunsa.

He vakavoituivat Bethin tähden. Laurie kaivoi haudan puutarhaan sananjalkojen juureen, ja pikku Pip pantiin sinne ja peitettiin sammaliin helläsydämisen Bethin vuodattaessa katkeria kyyneliä. Orvokeista ja vesiheinästä solmittu köynnös laskettiin kivelle, johon riipustetun hautakirjoituksen Jo oli sepittänyt taistellessaan päivällisen kanssa:

    Tässä lepää Pip March.
    Kuoli kesäkuun seitsemäntenä.
    Rakastettu, kaivattu,
    eikä pian unohdettu.

Toimituksen päätyttyä Beth vetäytyi huoneeseensa; mielenliikutus ja ravut olivat käyneet hänen voimilleen. Mutta lepäämisestä ei tullut mitään, sillä sängyt olivat vielä aamukunnossaan.

Beth ryhtyi oikeaan suursiivoukseen ja se lievitti suuresti hänen suruaan. Meg auttoi Jota siivoamaan juhla-aterian jätteet; työ vei puolen iltapäivää ja uuvutti heidät siinä määrin, että he päättivät illallisaikaan tyytyä teehen ja voileipiin. Laurie vei Amyn ajelulle, ja se oli oikea laupeudentyö, sillä hapan kerma näytti vaikuttaneen epäedullisesti pikku neidin mielialaan. Kun rouva March tuli kotiin iltapäivällä, puuhasi kolme vanhinta tyttöä kiireissään ja palavissaan, ja silmäys ruokakaappiin riitti antamaan äidille käsityksen kokeen onnistumisesta.

Ennen kuin emännät pääsivät lepäämään, soi ovikello monta kertaa, ja syntyi aikamoinen hälinä ja hämminki ennen kuin kukaan oli siinä kunnossa, että saattoi mennä vieraita vastaan. Sitten piti keittää teetä ja juosta asioilla ja ommella ja parsia ja samanaikaisesti oli odottamassa senkin seitsemän tehtävää. Kun hämärä lankesi hiljaisena ja kasteisena, tytöt kokoontuivat yksitellen parvekkeelle, missä kesäkuun ruusut olivat puhkeamaisillaan, ja kaikki huohottivat ja voihkivat väsymyksestä istahtaessaan lepäämään.

— Onpa ollut kauhea päivä! aloitti Jo, joka tavallisesti ensimmäisenä ratkesi puhumaan.

— Se on tuntunut lyhyemmältä kuin tavallisesti, mutta aika ikävältä, sanoi Meg.

— Ei ollenkaan kuin kotona, lisäsi Amy epämääräisesti.

— Koti ei tunnu kodilta ilman äitiä ja Pipiä, huokasi Beth ja katsoi vesissä silmin päänsä yläpuolella riippuvaa tyhjää häkkiä.

— Tässähän äiti on, kultaseni, ja huomenna saat uuden linnun jos tahdot.

Rouva March tuli odottamatta heidän joukkoonsa, ja näytti siltä kuin hänen lomapäivänsä ei olisi ollut yhtään hauskempi kuin heidän.

— Oletteko tyytyväiset kokeeseenne, tytöt; vai tahdotteko jatkaa vielä toisen viikon? hän kysyi, kun Beth painautui hänen syliinsä ja toiset kääntyivät kasvot kirkastuneina häntä kohti kuin kukat päin aurinkoa.

— En minä ainakaan, sanoi Jo päättäväisenä, ja toiset säestivät häntä.

— Onko mielestänne siis parempi, että teillä on vähän velvollisuuksiakin ja että saatte tehdä työtä muidenkin hyväksi?

— Ainainen liesuaminen ja romaanien lukeminen ei vetele, sanoi Jo pudistaen päätään. — Olen kyllästynyt siihen ja aion ruveta tekemään jotakin hyödyllistä.

— Opettelisitte vaikkapa tavallista ruoanlaittoa. Se on hyödyllinen taito, jota vaille kukaan nainen ei saisi jäädä, sanoi rouva March ja nauroi itsekseen ajatellessaan Jon päivälliskutsuja, sillä hän oli tavannut neiti Crockerin ja saanut tarkan kuvauksen niistä.

— Äiti, sinä lähdit pois vain nähdäksesi kuinka tulemme toimeen! huudahti Meg, jolla oli ollut omat epäilyksensä kaiken päivää.

— Niin, toivon teidän huomaavan, kuinka kaikkien mukavuus riippuu siitä, että jokainen suorittaa tunnollisesti tehtävänsä. Kaikki kävi mainiosti niin kauan kuin Hanna ja minä hoidimme teidän tehtävänne, vaikka en usko että olitte erityisen onnellisia niinä päivinä. Tahdoin antaa teille pienen läksyn ja näyttää mitä tapahtuu, jos jokainen ajattelee vain itseään.

— Me teemme työtä kuin mehiläiset ja rakastamme työtämme — saatpa nähdä! sanoi Jo. — Minä opettelen loma-aikanani yksinkertaista ruoanlaittoa, ja seuraavat päivälliskutsuni onnistuvatkin hyvin.

— Minä ompelen isän lakanat enkä anna sinun auttaa yhtään, äiti. Minä osaan kyllä ja tahdon tehdä sen, vaikka en ompelemisesta pidäkään, sanoi Meg.

— Minä luen läksyni joka päivä enkä pane liian paljon aikaa soittoon ja nukkeihin. Se oli Bethin päätös, ja Amy puolestaan seurasi toisten esimerkkiä ilmoittamalla sankarillisesti:

— Minä opettelen ompelemaan napinläpiä ja kiinnitän huomiota sanoihini.

— Erinomaista, tyttökullat! Olen hyvin tyytyväinen kokeeseen, uskon ettei meidän tarvitse uudistaa sitä. Katsokaa vain, ettette mene toiseen äärimmäisyyteen ja raada kuin orjat. Varatkaa määrätunnit työhön ja leikkiin, tehkää joka päivästä sekä hyödyllinen että hauska ja näyttäkää että ymmärrätte ajan arvon käyttämällä sitä hyvin. Silloin on nuoruus ihana, vanhuus vaivaton, ja elämä köyhyydestäkin huolimatta rikas ja kaunis.

— Me muistamme, äiti!

Ja he muistivat todella.