Read synchronized with  English  German  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Joulu ei tunnu joululta ilman lahjoja, nurkui Jo, joka makasi pitkällään matolla.

— On hirveätä olla köyhä, huokasi Meg tutkistellen yllään olevaa vanhaa pukua.

— Minusta on väärin, että muutamilla tytöillä on vaikka kuinka paljon kauniita tavaroita ja toisilla ei kerrassaan mitään, lisäsi pikku Amy ja nirpisti loukkaantuneena nenäänsä.

— Onhan meillä isä ja äiti ja toisemme, sanoi Beth tyytyväisenä nurkastaan.

Neljät nuoret kasvot, joita takkatulen hohde valaisi, kirkastuivat noiden sydämellisten sanojen vaikutuksesta, mutta synkistyivät taas, kun Jo virkahti surullisena:

— Eihän meillä ole isää, emmekä saakaan häntä pitkään aikaan luoksemme. Hän ei sanonut 'ehkä ei koskaan', mutta jokainen lisäsi sen mielessään ja ajatteli isää, joka oli kaukana taistelutantereella.

Kukaan ei puhunut hetkeen. Sitten Meg sanoi muuttuneella äänellä:

— Tehän tiedätte minkä tähden äiti ehdotti, että olisimme jouluna ilman lahjoja. Tämä talvi on kova kaikille, ja hänen mielestään meidän ei pitäisi tuhlata rahaa huvituksiin, kun maamme miehet saavat kärsiä niin paljon rintamalla. Eihän meillä paljon ole mahdollisuuksia, mutta jotakin me aina voimme uhrata, ja meidän pitäisi tehdä se iloisesti. Mutta minä en taida pystyä siihen.

Ja Meg pudisti päätään ajatellen haikeasti kaikkia niitä kauniita tavaroita, joita olisi tarvinnut.

— Mutta en minä usko, että meidän pikku penneistämme olisi mitään apua. Meillä on jokaisella dollari, eikä armeija niistä paljon hyötyisi. Suostun mielelläni siihen, etten saa mitään äidiltä ja teiltä, mutta haluan ostaa itselleni 'Undinen ja Sintramin'. Olen toivonut sitä jo kauan, ilmoitti Jo, joka oli lukutoukka.

— Minä aioin hankkia uusia nuotteja. Beth huoahti vähän, mutta sitä ei kuullut kukaan muu kuin takkaharja ja kattilanjalusta.

— Minä ostan laatikon Faberin piirustuskyniä; niitä minä todella tarvitsen, julisti Amy päättävästi.

— Äiti ei puhunut mitään meidän omista rahoistamme, eikä hän varmasti tarkoitakaan, että meidän pitäisi luopua kaikesta. Ostetaan vain jokainen mitä tarvitsemme. Täytyyhän meilläkin olla jotain iloa, kyllä me teemme niin paljon työtä, että ansaitsemme sen. Jo istui poikamaisessa asennossa tarkastellen kenkiensä korkoja.

— Minä ainakin tiedän raatavani ihan kylliksi, kun opetan noita kauheita tenavia kaiket päivät sen sijaan, että viettäisin aikani mukavasti täällä kotona, aloitti Meg äskeisessä valittavassa äänilajissa.

— Ei sinun työsi ole läheskään niin inhottavaa kuin minun, Jo napisi. — Mitähän sinä sanoisitkaan, jos joutuisit tuntikausiksi samaan huoneeseen ärtyisän, pikkumaisen vanhan rouvan kanssa, joka juoksuttaisi sinua, olisi aina tyytymätön ja kiusaisi sinua, kunnes olisit kypsä karkaamaan ikkunasta tai antamaan häntä korville!

— On häijyä napista, mutta minusta siivoaminen ja astiain peseminen on maailman ikävintä työtä. Minä tulen siitä pahalle tuulelle, kätenikin kangistuvat niin etten pysty enää soittamaan sormiharjoituksia. Ja Beth katseli karkeita käsiään ja huokasi niin syvään, että tällä kertaa kaikki sen kuulivat.

— Minäpä en usko, että kukaan teistä saa kärsiä niin paljon kuin minä, huusi Amy. — Teidän ei tarvitse käydä koulua ilkeiden tyttöjen kanssa, jotka tekevät kiusaa jollette osaa läksyjänne, nauravat puvuillenne, sorvaavat isäänne, jollei hän ole rikas, ja loukkaavat teitä, kun nenänne ei ole kaunis.

— Jos tarkoitat solvaamista, niin älä puhu sorvaamisesta, aivan kuin isä olisi mikäkin puupalikka, oikaisi Jo nauraen.

— Minä tiedän mitä tarkoitan, eikä sinun tarvitse olla ollenkaan pilkanhenkinen. On hienoa käyttää uusia sanoja ja rikastuttaa sanavarastoaan, Amy vastasi arvokkaasti.

— Älkää kinastelko, lapset. Etkö sinä, Jo, toivoisi, että meillä olisi vielä kaikki ne rahat, jotka isä menetti kun olimme pieniä. Hyvänen aika, kuinka kelpaisikaan olla ja elää, jos ei olisi rahahuolia! sanoi Meg, joka muisti vielä perheen paremmat päivät.

— Sinä sanoit vastikään, että me olemme paljon onnellisempia kuin Kingin lapset, jotka riitelevät ja nalkuttavat aamusta iltaan, vaikka ovatkin rikkaita.

— Niin sanoinkin, Beth. Ja kyllä minä luulen, että me olemmekin, sillä vaikka meidän täytyy tehdä työtä, osaamme sentään pitää välillä hauskaa ja olemme aika vitsikästä sakkia, kuten Jo sanoisi.

— Jo puhuu kuin katupoika, huomautti Amy katsoen moittivasti pitkää olentoa, joka loikoi matolla. Jo hypähti heti istumaan, pisti kätensä taskuun ja alkoi viheltää.

— Hyi, tuo kuulostaa kauhean poikamaiselta, Jo.

— Ja siksipä minä vihellänkin.

— Minä en siedä karkeita, epänaisellisia tyttöjä.

— Enkä minä sievisteleviä, hienohelmaisia tipsuja.

— Pikkulinnut pesässään sovinnossa elää,

lauloi Beth, rauhantekijä, niin hullunkurisen näköisenä, että molemmat terävät äänet pehmenivät nauruksi ja nalkutus loppui tältä kerralta.

— Tosiaankin, tytöt, molemmat sietäisitte toruja, alkoi Meg ison sisaren opettavaiseen tapaan. — Sinä olet jo niin iso, että sinun pitäisi jättää nuo poikamaiset kujeesi, Josephine. Käytöksesi ei ollut vaarallista silloin kun olit vielä pieni, mutta sinä olet jo melkein täysikasvuinen ja kampaat tukkasikin kuin aikuinen. Kyllä sinun pitäisi vähitellen muistaa, että olet nuori neiti.

— Enkä ole! Ja jos tukkalaitteeni tekee minut neidiksi, pidän kahta lettiä kaksikymmenvuotiaaksi saakka, huusi Jo, nykäisi pois hiusverkkonsa ja ravisti paksun, kastanjanruskean tukkansa valloilleen, — On inhottavaa tulla täysikasvuiseksi, olla neiti March, pitää pitkiä hameita ja istua jäykkänä kuin kiinalainen asteri. On jo tarpeeksi inhottavaa olla tyttö, kun poikien puuhat ovat paljon hauskempia. Minua ei ikinä lakkaa harmittamasta, etten ole poika, ja nyt se kaivelee entistä enemmän, sillä tahtoisin välttämättä päästä isän kanssa sotaan enkä voi muuta kuin istua kotona ja kutoa sukkaa kuin mikäkin tylsä vanha muija!

Jo ravisteli sinistä sukankudintaan niin että puikot helisivät ja kerä vieri kauas huoneen toiseen päähän.

— Jo parka. Se on kauhean ikävää, mutta sitä ei voi auttaa. Sinun täytyy vain tyytyä olemaan leikisti veli meille tytöille, sanoi Beth hyväillen polveensa nojautuvaa pörröistä päätä kädellä, jonka pehmeätä kosketusta ei koko maailman astianpesu ja pölynpyyhkiminen olisi kyennyt kovettamaan.

— Mitä sinuun tulee, Amy, Meg jatkoi, sinä olet aivan liian nirso ja sievistelevä. Se voi nyt tuntua lystikkäältä, mutta jollet pidä varaasi, sinusta tulee teeskentelevä pieni hanhi. Minä pidän sievästä käytöksestäsi ja hienosta puhetavastasi, kunhan et vain koeta olla liian ylhäinen, mutta luonnottomat sanasi ovat yhtä typeriä kuin Jon katu kieli.

— Jos Jo on katupoika ja Amy hanhi, mikä minä sitten olen? kysyi
Beth valmiina saamaan osansa saarnasta.

— Sinä olet kullannuppu etkä mikään muu, Meg vastasi lämpimästi, eikä kukaan vastustanut häntä, sillä 'Hiiri' oli koko perheen lemmikki.

Koska nuoret lukijat mielellään tahtovat tietää 'minkä näköisiä ihmiset ovat', käytämme tilaisuutta hyväksemme ja annamme pienen kuvauksen noista neljästä sisaresta, jotka viettivät hämyhetkeä kutimiensa ääressä tänä joulukuun päivänä. Ulkona sateli hiljalleen lunta ja takkavalkea räiskyi hauskasti. Huone oli vanha ja kodikas, vaikka lattiamatto olikin haalistunut ja kalustus hyvin yksinkertainen. Seinillä riippui pari hyvää taulua, hyllyt olivat täynnä kirjoja, ikkunoilla kukkivat krysanteemit ja jouluruusut, ja kaikki oli miellyttävän viihtyisää.

Margaret, vanhin neljästä sisaresta, oli kuusitoistavuotias ja aika sievä, vaaleaverinen ja pyöreä. Hänellä oli suuret silmät, pehmeä, ruskea tukka, herttainen suu ja valkoiset kädet, joista hän hieman ylpeilikin.

Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, kaita ja ruskeaihoinen. Hänessä oli jotakin varsamaista, sillä hän ei koskaan tiennyt, minne panna pitkät jalkansa, jotka aina olivat tiellä. Hänellä oli päättäväinen suu, pirteä nenä ja eloisat harmaat silmät, jotka näyttivät huomaavan kaiken ja olivat vuoroin säihkyvät, ilkamoivat ja miettiväiset. Pitkä, tuuhea tukka oli Jon ainoa kauneus, mutta se oli tavallisesti sullottu verkkoon, että se pysyisi poissa tieltä. Hänellä oli pyöreät olkapäät, suuret kädet ja jalat, huoleton ulkoasu ja kulmikas käytös kuten ainakin tytöllä, joka on parhaillaan kehittymässä naiseksi eikä iloitse siitä.

Elizabeth — Beth, kuten kaikki häntä nimittivät — oli punaposkinen, kolmetoistavuotias tyttö; hänellä oli kirkkaat silmät, arka käytös, ujo ääni ja rauhallinen ilme, joka harvoin häiriintyi mistään. Hänen isänsä sanoi häntä 'Pikku Tyveneksi', ja nimi sopikin hänelle mainiosti. Hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja uskaltautui sieltä vain niiden harvojen pariin, joihin hän luotti ja joita hän rakasti.

Amy, vaikkakin nuorin, oli erittäin tärkeä henkilö — ainakin omasta mielestään. Hän oli hento ja kalpea, hänellä oli säännölliset kasvot, siniset silmät ja keltainen tukka, joka kiharana valui hänen olkapäilleen, ja hän käyttäytyi aina huolekkaan hillitysti.

Kello löi kuusi, ja Beth, joka oli noussut kohentamaan valkeata, asetti tohveliparin lämpiämään. Noiden vanhojen jalkineiden näkeminen oli tytöistä mieluisaa, sillä se tiesi että äiti oli tulossa, ja jokaisen kasvot kirkastuivat toivottamaan häntä tervetulleeksi. Meg lopetti saarnansa ja sytytti lampun, Amy lähti pyytämättä pois nojatuolista, ja Jo unohti väsymyksensä ja nousi pitämään tohveleita lähempänä valkeaa.

— Nämä ovat aivan lopussa. Äidin pitäisi saada uudet tohvelit.

— Ehkä minä saan jonkinlaiset dollarillani, sanoi Beth.

— Ei, minäpä! huusi Amy.

— Minä olen vanhin, aloitti Meg, mutta Jo keskeytti hänet jyrkästi.

— Minä olen perheen mieshenkilö nyt kun isä on poissa, ja minä ostan tohvelit, sillä isä käski minua pitämään erityistä huolta äidistä hänen poissaollessaan.

— Minäpä sanon mitä teemme, sanoi Beth. — Me annamme jokainen hänelle joululahjan emmekä osta mitään itsellemme.

— Tuo on sinun tapaistasi, kultaseni! Mitä ostamme? huudahti Jo. Jokainen mietti tarkoin vähän aikaa. Sitten Meg sanoi aivan kuin olisi keksinyt asian katsoessaan omia sieviä käsiään:

— Minä annan hänelle siistit käsineet.

— Oikein hyvät tohvelit, ilmoitti Jo.

— Muutamia nenäliinoja, kaikki paltettuina, sanoi Beth.

— Minä annan pienen hajuvesipullon, hän pitää siitä eikä se maksa paljon, niin että minulle jää vielä rahaa kyniinkin, Amy lisäsi.

— Millä tavalla annetaan lahjat? kysyi Meg.

— Pannaan ne pöydälle, tuodaan hänet juhlasaatossa sisään ja katsotaan, kun hän avaa kääröt. Ettekö muista, kuinka teimme aina ennen vanhaan, kun oli jonkun syntymäpäivä? sanoi Jo.

— Minä olin aina hirmuisen hämilläni, kun minun vuoroni oli istua tuossa isossa tuolissa ja nähdä kuinka te tulitte tuomaan lahjoja ja suutelemaan minua. Pidin lahjoista ja suudelmista, mutta oli kauheata, kun te istuitte kaikki ympärillä ja katselitte kuinka avasin kääröjä, sanoi Beth, joka paahtoi sekä kasvojansa että teeleipää tulen ääressä.

— Annetaan äidin olla siinä uskossa, että ostamme jotain itsellemme, ja yllätetään hänet. Meidän täytyy käydä ostoksilla huomenna iltapäivällä, Meg, sillä jouluillan näytelmästä on vielä paljon puuhaa, sanoi Jo kävellen edestakaisin lattialla kädet selän takana ja nenä pystyssä.

— Minä en aio näytellä enää tämän kerran jälkeen, olen jo liian vanha sellaiseen, huomautti Meg, joka oli vielä yhtä lapsellisen innostunut kuin konsanaan 'pukeutumisiin' ja muihin ilveilyihin.

— Et sinä lakkaa niin kauan kuin suinkin voit laahustaa ympäri valkoisessa puvussa, tukka hajallaan ja kultapaperi-jalokiviä ylläsi. Sinä olet paras näyttelijämme, eikä mistään tule mitään jos sinä hylkäät näyttämön, sanoi Jo. — Meidän pitäisi harjoitella tänään. Tulepas tänne, Amy, ja harjoittele pyörtymiskohtausta. Olet siinä kankea kuin hiilihanko.

— En mahda sille mitään, sillä en ole koskaan nähnyt kenenkään pyörtyvän, enkä viitsi kaatua selälleni niin kuin sinä ja kolhia itseäni mustaksi ja siniseksi. Jos voin kaatua mukavasti, teen sen — jollen, vaivun vain tuolille viehkeän näköisenä enkä välitä vaikka Hugo uhkaisi pistoolilla, vastasi Amy. Hänellä ei ollut näyttelijänlahjoja; hän oli saanut tuon osan vain pienuutensa takia, sillä kappaleen sankarin täytyi kantaa hänet väkivaltaisesti pois näyttämöltä.

— Tee näin, vääntele käsiäsi ja hoipertele lattian yli huutaen hurjasti: "Roderigo! Pelasta minut, pelasta minut!" ja Jo esitti kohtauksen vauhdikkaasti päästäen ilmoille todella vihlaisevan huudon.

Amy noudatti esimerkkiä, mutta hän ojensi kätensä jäykästi ja nytkähteli eteenpäin kuin koneiston liikuttamana, ja hänen "Ooh!" huutonsa tuntui aiheutuvan pikemmin nuppineulan pistoista kuin pelosta ja tuskasta. Jo ähkyi toivottomana, Meg purskahti vilpittömään nauruun ja Beth antoi leipänsä palaa seuratessaan uteliaana esitystä.

— Ei kannata. Anna mennä vain niin hyvin kuin osaat sitten esitysiltana, mutta älä moiti minua jos yleisö nauraa. Jatka, Meg!

Näytelmä sujui hyvin, sillä Don Pedro uhmasi maailmaa kahden sivun pituisessa puheessa kompastelematta kertaakaan. Hagar, noita, lauloi kaamean loihtunsa kiehuvan sammakkokattilan ääressä kerrassaan pöyristyttävästi, Roderigo katkaisi miehekkäästi kahleensa ja Hugo kuoli omantunnonvaivoihin ja arsenikkiin huutaen raivoisan: "Haa, haa!"

— Tämä on paras näytelmä joka meillä on ikinä ollut, sanoi Meg, kun kuollut konna nousi istumaan ja hieroi kyynärpäitänsä.

— En käsitä kuinka osaat kirjoittaa ja näytellä noin loistavasti, Jo! Sinähän olet oikea Shakespeare, huudahti Beth, joka vahvasti uskoi, että hänen sisarensa olivat joka alalla ihmeellisiä neroja.

— En sentään, vastasi Jo vaatimattomasti. — Minusta 'Noidan kirous, laulunsekainen murhenäytelmä' on aika mukava kappale, mutta olisin tahtonut yrittää Macbethia, jos olisimme vain voineet saada lattialuukun Banquoa varten. Minä olen aina toivonut, että saisin kerran näytellä murhaajaa. "Tuo onko tikari min eessäin näen?" hän mutisi pyöritellen silmiään ja huitoen käsillään kuten oli nähnyt erään kuuluisan näyttelijän tekevän.

— Ei, se on paahtohaarukka, jossa leivän asemesta riippuu äidin tohveli. Bethin teatteri-intoilua! huusi Meg, ja harjoitus päättyi naurunmetakkaan.

— Hauska nähdä teidät noin hilpeinä, tytöt, kuului ovelta reipas ääni, ja sekä näyttelijät että katsojat kääntyivät tervehtimään kookasta, äidillistä naista, jonka kasvoilla oli herttaisen sydämellinen ilme. Hän ei ollut piirteiltään suinkaan kaunotar, mutta tyttöjen mielestä tuo harmaa takki ja vanhamuotinen hattu verhosivat maailman ihaninta naista.

— No, kullanmurut, mitä olette puuhanneet tänään? Oli niin kiire, kun piti saada laatikot lähtökuntoon huomiseksi, etten ehtinyt kotiin päivälliselle. Onko täällä käynyt ketään, Beth? Kuinka on yskäsi laita, Meg? Jo, sinähän näytät vallan uupuneelta. Tule suutelemaan minua, Amy.

Näiden äidillisten kysymysten aikana rouva March riisui yltään märät vaatteensa, pani lämpimät tohvelit jalkaansa, istuutui nojatuoliin, veti Amyn polvelleen ja valmistautui viettämään työteliään päivänsä onnellisinta hetkeä.

Tytöt pyrähtelivät sinne tänne koettaen kukin omalla tavallaan edistää yleistä mukavuutta. Meg kattoi teepöydän, Jo kantoi puita sisään ja järjesti tuoleja tapansa mukaan pudotellen, kaataen ja kolhien kaikkea, mihin koski, Beth kulki hiljaisena ja toimeliaana edestakaisin keittiön ja arkihuoneen välillä ja Amy istui kädet ristissä jaellen määräyksiä joka taholle.

Kun sitten kokoonnuttiin pöydän ympärille, sanoi rouva March kasvoillaan onnellinen ilme:

— Minullapa on jotakin teille illallisen jälkeen.

Kirkas hymy valaisi kaikkien kasvoja. Beth taputti käsiään välittämättä teeleivästä, joka juuri oli hänen kädessään. Jo viskasi lautasliinansa ilmaan ja huusi:

— Kirje, kirje! Kolminkertainen eläköönhuuto isälle!

— Niin on, pitkä hauska kirje. Isä voi hyvin ja arvelee selviytyvänsä talvesta paremmin kuin luulimme. Hän lähettää tukun herttaisia joulutoivotuksia ja aivan erityisen tervehdyksen teille tytöille, sanoi rouva March taputtaen taskuaan kuin hänellä olisi ollut siellä aarre.

— Joutukaa, hyvät ihmiset! Älä leikkele sormiasi äläkä tuijota tyhmän näköisenä lautaseesi, Amy, huusi Jo, joka hörppi teetään pitkin siemauksin ja pudotti kiireissään leipänsä matolle voipuoli alaspäin.

Beth ei syönyt enää mitään, vaan hiipi varjoisaan nurkkaansa ja nautti siellä jo etukäteen tulevasta ilosta.

— Minusta oli suurenmoista, että isä lähti mukaan sotapappina, kun hän oli liian vanha reserviin eikä kyllin voimakas vapaaehtoiseksi, sanoi Meg lämpimästi.

— Voi miten minä tahtoisin päästä rummunlyöjäksi, kuormarengiksi tai vaikka sairaanhoitajattareksi, että saisin olla hänen lähellään ja auttaa häntä, intoili Jo.

— On varmaan epämiellyttävää asua teltassa ja syödä kaikenlaisia pahanmakuisia ruokia ja juoda tinakupista, huokasi Amy.

— Koska hän tulee kotiin, äiti? kysyi Beth, ja hänen äänensä värisi hieman.

— Ei vielä moneen kuukauteen, kultaseni, jollei hän sairastu. Hän tahtoo jäädä sinne ja tehdä työtään niin kauan kuin voi, emmekä me pyydä häntä kotiin hetkeäkään aikaisemmin kuin hänen omatuntonsa sallii. Tulkaa nyt kuulemaan kirjettä.

Kaikki kokoontuivat tulen ääreen. Äiti asettui isoon nojatuoliin, Beth hänen jalkojensa juureen, Meg ja Amy istuivat käsipuilla ja Jo kiikkui selkänojalla, jottei kukaan voisi nähdä hänen kasvojaan, jos kirje sattuisi olemaan liikuttava. Noina kovina aikoina kirjoitettiin hyvin harvoin kirjeitä, jotka eivät olleet liikuttavia — varsinkin rintamilta kotiin. Tässä kirjeessä puhuttiin vähän kestetyistä kärsimyksistä, voitetuista vaaroista, lannistetusta koti-ikävästä; se oli iloinen, toiveikas kirje, täynnä vilkkaita kuvauksia leirielämästä, marsseista ja sotatapahtumista: ja vasta lopussa kirjoittaja päästi rakkautensa ja ikävänsä valloilleen.

"Rakkaat terveiset ja suudelma tytöille. Kerro heille, että ajattelen heitä päivällä ja rukoilen heidän puolestaan illalla; heidän kiintymyksensä on paras lohdutukseni kaikkina aikoina. Tuntuu vaikealta odottaa kokonainen vuosi ennen kuin saan nähdä heidät, mutta muistuta heille, että odottaessamme meidän kaikkien tulee tehdä työtä, niin että nämä kovat päivät eivät mene hukkaan. Tiedän että he muistavat kaiken mitä sanoin heille, että he tekevät velvollisuutensa tunnollisesti, taistelevat urhoollisesti sydämensä vihollisia vastaan ja saavat niin kauniita voittoja omasta itsestään, että palattuani voin olla pikku naisistani ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan ennen."

Tytöt olivat hyvin liikuttuneita kun tultiin tähän kohtaan, Jo ei hävennyt suurta kyyneltä, joka tipahti hänen nenänsä päästä, eikä Amy välittänyt, vaikka hänen kiharansa pörrööntyivät, kun hän kätki kasvonsa äidin olkapäähän ja nyyhkytti:

— Minä olen itsekäs tyttö, mutta koetan todellakin tulla paremmaksi, niin etten tuota hänelle pettymystä.

— Me koetamme kaikki, huudahti Meg. — Minä ajattelen liian paljon ulkomuotoani enkä viitsisi tehdä työtä, mutta jos yrittämisestä on lainkaan apua, niin minusta tulee toinen tyttö.

— Minä koetan olla oikea 'pikku nainen' enkä vallaton ja raju. Yritän täyttää velvollisuuteni täällä enkä ikävöi minnekään muualle, sanoi Jo, jonka mielestä oman itsensä hillitseminen kotona oli paljon vaikeampi tehtävä kuin parin kapinan kukistaminen Etelässä.

Beth ei virkkanut mitään, vaan kuivasi kyynelensä siniseen sukanteelmään ja alkoi kutoa kaikin voimin, jotta ei hukkaisi hetkeäkään lähintä velvollisuuttaan täyttäessään. Samalla hän päätti hiljaisessa mielessään olla juuri sellainen kuin isä toivoi hänen olevan, kun onnellinen kotiintulon hetki vuoden päästä vihdoinkin koittaa.

Rouva March katkaisi hiljaisuuden, joka oli seurannut Jon puhetta, sanomalla herttaisesti:

— Muistatteko, kuinka pieninä aina leikitte 'Kristityn vaellusta'? Mikään ei teistä ollut hauskempaa kuin että sidoin pienen taakan selkäänne, annoin teille hatut ja sauvat ja paperikääröt ja te saitte sitten vaeltaa läpi talon. Te lähditte aina kellarista, joka oli Turmeluksen kaupunki, ja kiipesitte katolle asti, jonne olitte koonneet kaikki hauskat asiat tehdäksenne siitä Taivaan kaupungin.

— Kuinka hauskaa olikaan mennä jalopeurojen ohi, taistella
Apollyonia vastaan ja kulkea haltijalaakson läpi! Jo muisteli.

— Minä pidin eniten siitä paikasta, missä taakat putosivat maahan ja kierivät portaita alas, sanoi Meg.

— Minun lempipaikkani oli tasainen katto, jonne olimme tuoneet kukkia ja lehtiä ja kaikenlaista hauskaa ja jolla seisoimme iloisina auringonpaisteessa ja lauloimme. Beth hymyili aivan kuin tuo hauska hetki olisi tullut takaisin.

— Minä en muista tuosta kaikesta paljonkaan paitsi että pelkäsin kellaria ja pimeätä sisäänkäytävää ja iloitsin kakuista ja maidosta, jotka odottivat meitä katolla. Jollen olisi liian iso sellaiseen, tahtoisin melkein leikkiä sitä vieläkin, sanoi Amy, joka saavutettuaan kahdentoista vuoden kypsyneen iän ei enää voinut kuvitellakaan ottavansa osaa lapsellisiin leikkeihin.

— Emme ole koskaan liian vanhoja siihen, kultaseni, koska se on leikki, jota tavalla tai toisella leikimme koko ikämme. Taakkamme ovat tässä, tie on edessämme, ja kaiken hyvän ja onnellisen ikävöiminen on opas, joka johtaa meidät monien vaivojen ja erehdysten läpi rauhaan. Ja nyt, pienet vaeltajani, mitähän jos alkaisitte alusta, ei leikillä, vaan oikein todella, niin nähdään kuinka pitkälle pääsette ennen kuin isä tulee kotiin.

— Ihanko todella, äiti? Missä ovat taakkamme? kysyi Amy, joka oli hyvin kirjaimellinen nuori neiti.

— Jokainen teistä mainitsi äsken taakkansa, paitsi Beth. Luulen melkein että hänellä ei olekaan mitään kannettavana, sanoi äiti.

— On kyllä, minun taakkani ovat pestävät astiat ja tomuriepu ja se että pelkään ihmisiä.

Bethin taakka oli niin hullunkurinen että kaikkia nauratti, mutta kukaan ei nauranut, sillä se olisi suuresti loukannut häntä.

— Tehdään niin, sanoi Meg miettiväisenä. — Se on vain toinen nimi sille että koettaa olla hyvä, ja kertomus voi auttaa meitä, sillä on vaikeata olla hyvä vaikka tahtoisikin, ja ihminen unohtaa aina eikä pane parastaan.

— Me olimme Epäilyksen suossa tänä iltana, ja äiti kiskoi meidät sieltä pois niin kuin Apu kirjassa. Meillä pitäisi olla paperikääröön kirjoitetut ohjeet, kuten Kristitylläkin. Mistä saamme sellaiset? kysyi Jo iloiten keksinnöstä, joka heitti pienen romanttisen hohteen velvollisuuksien täyttämisen harmauteen.

— Katsokaa jouluaamuna tyynyjenne alle, niin löydätte ohjekirjan, vastasi rouva March.

He puhelivat uudesta suunnitelmasta sillä aikaa kun vanha Hanna tyhjensi pöytää, sitten otettiin esille neljä pientä ompelulipasta, ja neulat lentelivät vinhasti tyttöjen päärmätessä lakanoita Marchin tädille. Se oli ikävää työtä, mutta tänä iltana ei kukaan nurkunut Jon ehdotuksesta pitkät saumat jaettiin neljään osaan ja niille annettiin nimeksi Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Amerikka. Sillä tavalla työ sujui mainiosti, varsinkin kun tytöt aina puhelivat siitä maasta, jonka läpi neulat kulloinkin lentelivät.

Yhdeksältä he lopettivat työnsä ja lauloivat tapansa mukaan ennen nukkumaan menoa. Ei kukaan muu kuin Beth saanut juuri ääntä vanhasta pianosta, mutta hän osasi painaa keltaisia koskettimia pehmeästi, juuri oikealla tavalla, säestäessään noita yksinkertaisia lauluja. Megillä oli huilun heleä ääni, ja hän ja hänen äitinsä johtivat pientä kuoroa. Amy siritti kuin sirkka, ja Jo lauleli oman mielensä mukaan pannen aina väärään paikkaan jonkin lirityksen tai sorahduksen, joka pilasi hartaimmankin sävelen.

Näin he olivat laulaneet siitä ajasta asti, jolloin he olivat oppineet lepertämään ensimmäisen äänensä, ja siitä oli tullut vakinainen tapa kodissa, sillä äiti oli synnynnäinen laulaja. Aamulla varhain kuului hänen äänensä, kun hän kulki ympäri kodissaan laulellen kuin leivonen, ja viimeisenä illalla kaikui sama suloinen ääni, sillä tytöt eivät koskaan tulleet liian vanhoiksi kuulemaan tuota kotoista kehtolaulua.

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >