Read synchronized with  Chinese  Czech  English  French  German  Russian  Spanisch 
Baskervillen koira.  Arthur Conan Doyle
Luku 6. KUUDES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Baskerville Hall.

Sir Henry Baskerville ja tohtori Mortimer olivat määrättynä päivänä valmiit ja sopimuksemme mukaan lähdimme matkalle Devonshireen. Herra Sherlock Holmes ajoi minun kanssani asemalle ja antoi erotessamme minulle viimeiset määräyksensä ja neuvonsa.

"Minä en tahdo vaikuttaa sinun arvosteluihisi esittämällä ja ilmoittamalla omat arveluni sinulle, Watson", sanoi hän. "Minä pyydän sinua vain niin täydellisesti kuin mahdollista kertomaan minulle kaikki eri seikat ja jättämään arvelujen kyhäämisen minun huolekseni."

"Mitä seikkoja sinä tarkoitat?"

"Kaikkia, jotka voivat olla vähimmässäkään yhteydessä kysymyksessä olevan asian kanssa, varsinkin kaikkea, mitä tapahtuu nuoren Baskervillen ja hänen naapuriensa välillä, sekä niitä sir Charlesin kuolemaa koskevia yksityisseikkoja, jotka myöhemmin ovat voineet tulla ilmi. Minä olen itse viime päivinä toimeenpannut muutamia tutkimuksia, mutta, kuten pelkään, ilman tulosta. Vain yksi seikka näyttää aivan varmalta, se nimittäin, että lähin perijä herra James Desmond on vanhanpuoleinen, lauhkea-luonteinen herra, ja että hän ei ole pannut toimeen tätä vainoamista. Minä melkein luulen, että voisimme jättää hänet kokonaan pois laskuistamme. Jäljellä ovat kumminkin sir Henry Baskervillen 'naapurit nummella'."

"Eiköhän ensiksikin olisi viisainta lähettää pois Barrymore-puolisot?"

"Ei missään tapauksessa. Suurempaa erehdystä ei voida tehdä. Jos he ovat syyttömiä, niin olisi se julma vääryys, ja jos he ovat syyllisiä, niin senkautta luopuisi jokaisesta mahdollisuudesta saada se todistetuksi. Ei, antakaamme heidän edelleen olla epäiltyjen luettelossa. Ellen muista väärin, on talossa vielä tallirenki, ja sitten asuu nummella kaksi talollista. Sitten ystävämme tohtori Mortimer, jota uskon täysin kunnialliseksi mieheksi, ja hänen vaimonsa, josta en mitään tiedä. Vielä huomaamme luonnontutkija Stapletonin ja hänen sisarensa, jonka sanotaan olevan hyvin viehättävän nuoren naisen, ja herra Franklandin Lafter Hallissa — hänkin aivan tuntematon — ja pari naapuria vielä. Kaikkia näitä henkilöitä tulee sinun huolellisesti tutkia."

"Minä teen parastani."

"Otit kai aseita mukaasi."

"Otin, pidin sitä viisaimpana."

"Luonnollisesti. Pidä revolveri käsillä yöllä ja päivällä, ja ryhdy kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin."

Ystävämme olivat jo valinneet erään ensi luokan vaunun ja odottivat meitä asemasillalla.

"Meillä ei ole minkään laatuisia uutisia kerrottavana", sanoi tohtori Mortimer vastaukseksi ystäväni kysymyksiin. "Sen kumminkin voin vannoa, että viime päivinä ei kukaan ole vakoillut meidän toimiamme. Emme koskaan ole menneet ulos katselematta tarkoin ympärillemme, eikä kukaan olisi voinut välttää meidän huomiotamme."

"Te olette kai aina olleet yhdessä?"

"Aina, paitsi eilen iltapäivällä. Minä omistan aina Lontoossa ollessani yhden päivän yksinomaan huvituksille, ja minä vietin sen kirurgi-kollegion museossa."

"Ja minä katselin kansaa puistossa", sanoi Baskerville. "Mutta ei meille mitään pahaa tapahtunut."

"Varomatonta se oli joka tapauksessa", sanoi Holmes hyvin vakavasti ja pudisti päätään. "Minä pyydän teitä, sir Henry, älkää menkö yksin ulos. Teitä kohtaa suuri onnettomuus, jos sen teette. Saitteko takasin saappaanne?"

"En, se kyllä näyttää ijäksi menneen."

"Todellako? Sepä merkillistä. Hyvästi, hyvästi!" huusi hän, sillä juna oli jo alkanut lähteä liikkeelle. "Älkää unohtako, sir Henry, eräitä tuossa vanhassa, tohtori Mortimerin meille lukemassa paperissa olevia sanoja: älkää kulkeko nummella 'niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahan valta on korkeimmillaan'."

Lähdettyämme asemasillalta kumarruin ulos ikkunasta ja näin pitkän aikaa vielä Holmesin kookkaan, vakavan muodon katselevan meidän jälkeemme.

Matka kului nopeaan ja oli hauska. Vietin sen tutustumalla matkatovereihini ja leikkimällä tohtori Mortimerin koiran kanssa. Muutamissa tunneissa oli ruskean värinen maa muuttunut punertavaksi, tiilet olivat muuttuneet graniitiksi, ja punaisia lehmiä näkyi laitumella aidatuilla niityillä, joiden mehukkaampi ruoho ja rikkaampi kasvullisuus todisti ilmaston muuttuneen lempeämmäksi vaikka myös kosteammaksi. Baskerville katseli innokkaasti ulos ikkunasta ja huudahti äänekkäästi ihastuksesta huomatessaan Devonshiren maiseman omituisuuksia.

"Minä olen jokseenkin paljon nähnyt maailmaa sittenkuin täältä lähdin, tohtori Watson", sanoi hän, "mutta mitään tämän veroista en ole nähnyt."

"En ole tavannut yhtään devonshireläistä, joka ei olisi ihastunut kreivikuntaansa", huomautin minä.

"Se riippuu rodusta yhtä paljon kuin seudusta", sanoi tohtori Mortimer. "Eihän meidän tarvitse kuin katsahtaa tähän ystäväämme huomataksemme hänellä pyöreän keltiläispään, johon sisältyy keltiläistä innostusta ja ihailemisen kykyä. Sir Charlesin pää oli muodoltaan hyvin omituinen, puoleksi geliläinen puoleksi irlantilainen. Mutta te olitte luultavasti hyvin nuori, kun viimeksi näitte Baskerville Hallin?"

"Isäni kuollessa en ollut vielä ehtinyt äänenmurrokseenkaan, enkä ollut koskaan nähnyt sukutilaamme, sillä me asuimme pienessä huvilassa etelärannikolla. Sieltä lähdin suoraan Amerikkaan. Tietäkää, tohtori Watson, että tämä kaikki on yhtä outoa minulle kuin teille, ja minä olen selittämättömän utelias näkemään nummea."

"Niinkö olette? Siinä tapauksessa uteliaisuutenne tyydyttyy pian, sillä tuolta se jo häämöttää", sanoi tohtori Mortimer viitaten ulos ikkunasta.

Viheliäisten ketojen ja vierteellä kasvavan matalan metsän yli kohosi etäisyydessä harmaa, surumielisen näköinen kumpu omituisine sahahuippuineen, epäselvänä ja häipyvänä niinkuin unessa nähty sadun maisema. Baskerville istui kauan sitä katsellen, ja hänen tutkivasta katseestaan saatoin huomata, kuinka tärkeä hänelle oli sen paikan ensimmäinen näkeminen, jossa hänen sukunsa miehet niin kauan olivat hallinneet, ja johon he olivat jättäneet niin pysyviä merkkejä. Siinä hän istui tweed-pukuineen ja amerikalaisine murteineen, mutta katsellessani hänen tummia ilmekkäitä silmiään tunsin selvemmin kuin ennen, kuinka täydellisesti hän polveutui tuosta pitkästä sarjasta ylimyksellisiä, tulisia ja vallanhimoisia miehiä. Ylpeyttä, rohkeutta ja voimaa todistivat nuo paksut kulmakarvat, nuo herkkätuntoiset sieraimet, nuo suuret, ruskeat silmät. Jos tuohon vastenmieliseen nummeen kätkeytyi joku vaikea ja vaarallinen arvoitus, niin oli tämä mies todella sellainen toveri, jonka puolesta saattoi jotain uskaltaa, varmana siitä, että hän rohkeasti ottaisi osaa taisteluun.

Juna pysähtyi pienelle, vaatimattomalle asemalle ja me astuimme ulos vaunusta. Matalan, valkoisen aidan takana seisoi kahden hevosen vetämä char-à-bancs. Tulomme herätti jonkun verran huomiota, sillä asemapäällikkö ja asemamiehet tunkeilivat ympärillämme kantaakseen matkatavaroitamme. Paikka oli soma ja miellyttävä, mutta ihmeekseni huomasin veräjällä kaksi tummaan univormuun puettua vahtia, jotka nojaten lyhykäisiin pyssyihinsä katselivat meitä tarkasti, mennessämme heidän ohitseen. Ajuri, joka oli ruma, ikävän näköinen, pienikokoinen mies, teki piiskallaan kunniaa sir Henry Baskervillelle, ja muutaman minuutin päästä ajoimme hyvää vauhtia leveällä, Valkosella maantiellä. Molemmin puolin näkyi laajoja laidunmaita, vanhoja, teräväpäätyisiä taloja pisti esiin tiheästä, viheriästä lehdikosta, mutta rauhallisen, aurinkoisen maiseman yläpuolella näkyi alituiseen synkän nummen tumma, pitkähkö ääriviiva pelottavan näkösten vuorien taittamana.

Käännyimme pois maantieltä, ja sitten kuljettiin pitkiä kyläteitä, joita rattaat vuosisatoja olivat kuluttaneet ja joita rajoitti sammaleiset korkeat vallit. Kellahtavat kuoleman-kourat ja täplikkäät karhun marjapensaat loistivat laskevassa auringossa. Tie kulki yhä ylöspäin. Ajoimme kapean kivisillan yli ja sitten pitkin erään valtavien kivien välissä kuohuen ja kihisten alaspäin syöksyvän puron rantaa. Sekä tie että puro kulkivat erään laakson läpi, jossa kasvoi runsaasti vaivaistammea ja kuusta. Joka käänteessä huudahti Baskerville äänekkäästi ihastuksesta, katseli ympärilleen ja teki lukemattomia kysymyksiä. Hänen silmissään oli kaikki kaunista, mutta minä olin näkevinäni jotain surumielistä maisemassa, jossa selvät merkit osoittivat vuodenajan jo olevan myöhäsen. Teitä peitti keltainen lehtimatto ja puista putosi päällemme kellastuneita lehtiä. Pyörien ääntäkään ei kuulunut mätänevillä lehdillä. Minusta näytti luonto valmistaneen surulliset tervetuliaiset Baskervillen perilliselle, hänen ensi kertaa saapuessaan sukutilalleen.

"Mitä ihmettä tuo on?" huudahti tohtori Mortimer.

Edessämme oli terävä, nummesta esiinpistävä, kanervainen jyrkänne. Sen huipulla näkyi ratsastava sotilas tummana ja ankarana, pyssy käsivarrella, ja niin terävä-piirteisenä, että hän näytti jalustalla seisovalta kuvapatsaalta. Hän vartioi tietä, jota me kuljimme.

"Mitä tuo merkitsee, Perkins?" kysyi tohtori Mortimer.

Ajuri kääntyi istuimellaan.

"Muuan rangaistusvanki on karannut Princetownista, herra tohtori. Hän on ollut irrallaan kolme päivää, ja vaikka kaikille asemille ja kaikille teille on asetettu vahteja, ei häntä kumminkaan ole löydetty. Maanviljelijät näillä seuduin eivät ole siitä hyvillään, se on varma."

"Mutta eivätkö he tavallisesti saa viiden punnan suuruista rahasummaa, jos voivat antaa tietoja karkurista?"

"Niin on kyllä, mutta viisi puntaa on huono palkkio, kun on vaarassa saada puukon kurkkuunsa. Tämä vanki ei ollutkaan mikään tavallinen mies. Hän on niitä, jotka eivät pelkää mitään."

"Kuka hän sitten on?"

"Selden, Notting Hillin murhaaja."

Minä muistin hyvin koko jutun, sillä se oli erityisesti herättänyt Holmesin huomiota rikoksen harvinaisen julmuuden ja murhaajan kaikissa toimissa ilmenevän epäinhimillisen raakuuden kautta. Kuolemantuomion muuttaminen elinkautiseksi vankeudeksi oli johtunut siitä, että oli epäilty miehen täysijärkisyyttä, sillä niin kamala oli hänen menettelytapansa ollut. Olimme ehtineet mäen päälle ja edessämme leveni nummi koko laajuudessaan, siellä täällä kiviröykkiöitten ja rosoisten kallioitten peittämänä. Kylmä tuuli puhalsi vastaamme ja pani meidät värisemään. Tällä autiolla ylätasangolla väijyi jossakin tuo pirullinen mies petoeläimen tavoin, sydän kuohuen kiukkua koko sille ihmissuvulle, joka oli hänet hylännyt. Tätä vaan tarvittiin saattamaan täydelliseksi sitä kamalaa vaikutusta, jonka autio nummi, viluinen tuuli ja pimenevä taivas tekivät. Näytti siltä kuin Baskervillekin olisi tullut hieman kolealle mielelle, sillä hän veti päällystakin ympärilleen.

Hedelmällinen seutu oli jäänyt taaksemme ja allemme. Me voimme sitä katsella ylhäältäpäin. Aurinko oli matalalla, ja sen vinot säteet muuttivat purot kultaisiksi langoiksi ja hehkuivat äsken kynnettyä punertavaa maata ja leveän metsäkaistaleen lehtiryhmiä vasten. Edessämme tuli tie yhä autiommaksi ja kulki pitkin punakellertäviä rinteitä, joilla siellä täällä näkyi mahtavia kallioita. Tuon tuostakin kuljimme asumusten ohi, joiden seinät ja katto olivat kivestä ja ilman ainoatakaan köynnöskasvia, joka olisi voinut lieventää niiden tekemää vastenmielistä vaikutusta. Äkkiä näimme maljanmuotoisen laakson, jonka ryhmittäin kasvavat vaivaistammet ja kuuset olivat vääntyneet kieroon vuosikausien taistelussa myrskyä vastaan. Kaksi korkeaa, kapeaa tornia kohosi puiden yli. Ajuri osoitti niitä piiskallaan.

"Baskerville Hall", sanoi hän.

Omistaja nousi seisomaan posket hehkuvina ja tuijottavin katsein. Muutaman minuutin päästä saavuimme puiston portille, joka oli omituinen, pakotetusta raudasta tehty ristikko, sekä molemmin puolin varustettu korkeilla pylväillä ja koristettu Baskervillen vaakunan villisianpäillä. Portinvartijan tupa oli ollut rakennettu mustasta graniitista, mutta oli nyt rauniona; sitä vastapäätä kohosi kumminkin uusi, vasta puolivalmis rakennus — ensimmäinen hedelmä sir Charlesin Etelä-Afrikkalaisista rikkauksista.

Kuljimme portin läpi ja tulimme kujaan, jossa rattaat taaskin pyörivät lakastuneilla lehdillä, ja vanhat puut ojentelivat oksiaan muodostaen synkän holvin päittemme yli. Baskervillea pudistutti, kun hän näki edessään pitkän, pimeän ajotien, jonka päässä talo aavemaisesti loisti meitä vastaan.

"Tässäkö?" kysyi hän matalalla äänellä "Ei, kuusikujassa rakennuksen toisella puolen."

Nuori perijä katseli ympärilleen synkän näköisenä.

"Eipä ollut kumma, jos setäni aavistikin, että onnettomuudet kohtaisivat häntä tällaisessa paikassa", sanoi hän. "Tässä voi kuka tahansa ruveta pelkäämään. Puolen vuoden päästä tässä on sähkövalo pitkin tietä ja eteisen ovella voimakas valonheittäjä."

Kuja johti suurehkolle ruohokentälle, ja talo oli edessämme. Hämärässä näin sen keskiosan olevan suuren ja raskaan sekä varustetun ulospistävällä pilaristolla. Rakennuksen koko etupuolta peitti muurivihreä, jonka muodostamaan tummaan verhoon oli sinne tänne ikkunoita tai jotain vaakunamerkkiä varten leikattu aukkoja. Tästä mahtavasta keskiosastosta kohosi kaksi tornia, jotka näyttivät vanhanaikaisilta, olivat huipuiltaan hammasreunaisia ja sitäpaitsi varustettuja useilla ampumareijillä. Tornien oikealla ja vasemmalla puolella olivat rakennuksen uudenaikaisemmat, mustasta graniitista rakennetut sivustat. Himmeä valo tunkeutui esiin pielillä varustetuista ikkunoista ja terävän, suippokulmaisen katon yli nousi yksi ainoa musta savupatsas.

"Tervetuloa, sir Henry, tervetuloa Baskerville Halliin."

Eräs pitkä mies oli tullut esiin pilariston hämärästä aukaisemaan vaunun ovea. Joku nainen häämötti eteisen kellahtavaa valoa vasten. Hänkin tuli ulos auttamaan miestä matkalaukkujemme kantamisessa.

"Minä toivon, sir Henry, että sallitte minun nyt ajaa kotiin", sanoi tohtori Mortimer. "Vaimoni odottaa minua."

"Luultavasti kumminkin viivytte päivälliselle asti?"

"En, sitä en voi. Arvattavasti on minulla työtäkin siellä kotona. Kernaasti jäisin näyttämään teille huoneita, mutta sen voi Barrymore tehdä paremmin. Hyvästi toistaiseksi, ja lähettäkää arvelematta minua noutamaan kun tarvitsette minua, joko yöllä tai päivällä."

Rattaat vierivät pois samalla kun sir Henry ja minä menimme sisään ja ovi sulkeutui jälkeemme. Me tulimme kauniiseen etuhuoneeseen, joka oli avara ja korkea ja jonka tammipalkit olivat vanhuudesta mustuneet. Suuressa, vanhanaikaisessa takassa räiskyi pystyvalkea. Me lämmittelimme molemmat käsiämme, sillä olimme hieman viluisia pitkän ajomatkan johdosta. Ja sitten me katselimme ympärillemme ja ihailimme korkeaa ja ohutta, vanhasta värillisestä lasista tehtyä ikkunaa, tammipaneeleja, hirvenpäitä, seinillä olevia vaakunakilpiä, jotka kaikki näyttivät himmeiltä ja synkiltä keskellä huonetta olevan lampun verhotussa valossa.

"Aivan näin olin kuvitellutkin", sanoi sir Henry. "Onhan tämä oikea esikuva vanhan suvun kodista. Kyllä on omituista ajatella, että tässä samassa huoneessa minun sukuni jäseniä oleskeli viisisataa vuotta sitten. On oikein juhlallista sitä kuvitella."

Hänen tummat kasvonsa loistivat nuorekkaasta innostuksesta. Hän seisoi valossa, mutta pitkiä varjoja laskeutui seinille ja ne liehuivat mustana verhona hänen ylitseen. Barrymore oli vienyt matkakapineet huoneisiimme ja palannut takasin. Hän seisoi nyt edessämme tottuneen palvelijan ryhdillä. Hänen ulkomuotonsa oli jokseenkin tavallisuudesta poikkeava. Vartaloltaan hän oli pitkä, kasvoiltaan jokseenkin kaunis, ja hänellä oli musta, tasaiseksi leikattu parta ja kalpeat, henkevät piirteet.

"Onko päivällinen heti tuotava pöytään?" kysyi hän isännältään.

"Joko se on valmis?"

"Muutaman minuutin kuluttua. Huoneisiin on viety lämmintä vettä. Minä ja vaimoni olemme mielellämme luonanne, sir Henry, kunnes olette toimeenpannut uuden järjestyksen, mutta on itsestään selvää, että talo näissä muuttuneissa olosuhteissa tarvitsee melkoisen palvelijakunnan."

"Missä muuttuneissa olosuhteissa?"

"Minä tarkoitin vaan, että sir Charles eli hyvin yksinkertaisesti, ja me saatoimme pitää huolta siitä, mitä hän vaati. Teillä tulee luonnollisesti olemaan laajempi seurustelupiiri ja senvuoksi tarvitsee järjestää asiat toisin."

"Tarkoitatteko, että te ja vaimonne tahdotte muuttaa pois?"

"Vasta sitten, kun se sopii teille, sir."

"Mutta onhan sukunne palvellut täällä monta miespolvea, eikö niin? Minulle olisi vaikeaa alkaa elämäni täällä, luopumalla vanhoista, uskollisista palvelijoista."

Olin huomaavinani liikutusta hovimestarin kalpeilla kasvoilla.

"Minulle se myöskin on vaikeaa ja samoin vaimolleni. Mutta ollakseni suora, olimme molemmat hyvin kiintyneet sir Charlesiin, ja hänen kuolemansa koski meihin syvästi ja teki meille tuskalliseksi jäädä tänne. Minä en luule, että me voimme saada lepoa Baskerville Hallissa."

"Mutta mihin sitten aiotte ryhtyä?"

"Luultavasti perustamme jonkun kaupan. Sir Charlesin jalomielisyys teki sen mahdolliseksi meille. Ja nyt saan ehkä opastaa herrat huoneisiinne?"

Vanhasta etuhuoneesta vei kahdet portaat nelikulmaiselle, rintanojan ympäröimälle parvelle, ja siitä kulki läpi koko talon kaksi käytävää, joista päästiin makuuhuoneisiin. Minun huoneeni oli samassa käytävässä kuin sir Henryn ja melkein sen vieressä. Nämä huoneet tuntuivat paljoa uudenaikaisemmilta kuin talon keskiosa, ja iloiset tapetit sekä lukuisat kynttilät poistivat jossain määrin sen synkän vaikutuksen, jonka alussa olimme saaneet.

Mutta ruokasali, johon vei ovi etuhuoneesta, oli oikea synkkyyden pesäpaikka. Se oli pitkä huone, ja yksi porras erotti siinä toisistaan isäntäväen osaston ja sen, jossa palvelijakunta aterioi.

Toisessa päässä oli soittolava. Päittemme päällä oli ristiin asetettu tummia palkkeja, ja niiden yläpuolella kohosi savuinen katto. Leiskuvien tulisoihtujen valaisemana ja kajahdellen siitä iloisuudesta, joka ennen vallitsi juhlaseurassa, saattoi huone olla toisen näköinen, mutta nyt, kahden mustapukuisen herran istuessa siinä valopiirissä, jonka varjostimella varustettu lamppu loi, aleni ääni ja mieli masentui. Himmeä rivi esi-isiä kaikenlaisissa puvuissa, kuningatar Elisabetin aikuisesta ritariasusta holhojahallituksen pukinnahkaan saakka, tuijotti meihin lannistaen meidät äänettömyytensä kaunopuheisuudella. Monta sanaa emme puhuneet, ja ainakin minä olin iloinen päästessämme lopuksi ajanmukaiseen biljardihuoneeseen tupakoimaan.

"Tämä paikka ei todellakaan ole hauska", sanoi sir Henry. "Otaksun että siihen voi tottua, mutta vielä en ole sopusoinnussa sen kanssa. Minua ei kummastuta, jos setäni tulikin hieman hermostuneeksi asuessaan yksin tällaisessa talossa. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin menemme varhain levolle tänä iltana, toivoen että kaikki näyttää iloisemmalta huomenna."

Ennenkuin menin vuoteeseeni, vedin uutimet syrjään ja katselin ulos akkunasta, joka avautui sisäänkäytävän edessä olevalle ruohokentälle päin. Sen toisella puolen näkyi pari puuryhmää valittaen kiemurtelevan yltyvän myrskyn käsissä. Puolikuu pilkisti esiin kiitävien pilvien railoista. Sen kylmässä valossa näin puiden takaa muutamia repeytyneitä kallioselänteitä ja surullisen näköisen nummen pitkän, matalan kaaren. Vedin uutimet kiinni ja tunsin tämän viimeisen vaikutuksen olevan sopusoinnussa edellisten kanssa.

Viimeinen se kumminkaan ei ollut. Olin tosin väsynyt mutta täysin hereillä ja kääntyilin levottomasti vuoteessani. Jossakin etäisyydessä ilmoitti kimeä kello tuntien joka neljänneksen, mutta muuten vallitsi aavemainen äänettömyys koko talossa. Mutta äkkiä osui korvaani keskellä yötä selvä, vihlova ja helposti tunnettava ääni. Kuulin naisen tukahdettuja nyyhkytyksiä ja sitten katkeran surun vastustamattoman purkauksen. Nousin istumaan vuoteessani ja kuuntelin. Ääni ei tullut kaukaa ja aivan varmaan rakennuksen sisäpuolelta. Puolen tunnin ajan odotin ankarassa jännityksessä kuulevani lisää, mutta en enää kuullutkaan muuta kuin kellon lyönnit ja köynnöskasvien kahinan seinää vasten.