Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 25. Neljäskolmatta laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

»Valiovieraat Lampaat ehtoollisen[298] tuon pyhän, joka ravitseepi teidät, niin että toivehenne aina täyttyy.

Jos Luojan armo hänen suonut maistaa on siitä, mikä pöydältänne putoo, jo ennen aikaa, jonka kuolo määrää,

pyyteensä ääretön te nähkää, suokaa hänelle pisara: te juotte aina lähteestä, josta aatoksensa tulee.»

Beatrice näin. Ja sielut liedot kääntyi kuin piirit ympär' kiintopisteittensä ja leimusivat niinkuin pyrstötähdet.

Ja kuten rattaat koneistossa kellon niin kiertää, että ensimmäinen näyttää kuin seisois se ja viimeinen kuin lentäis;

niin valopyörät, karkeloiden eri tavoilla, mulle autuudestaan antoi hitaamman taikka nopeamman tunnun.

Ma siitä, jonka kauneimmaksi katsoin, näin liekin liehuvan niin onnellisen, sen etten kirkkautta nähnyt kellään![299]

Ja kolme kertaa ympäri Beatricen se kiersi, laulaen niin tenhoovasti, sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.

Siks sit' en kirjoita, ei sulka suihka, kun kuvat mielen, sanat kielen liian räikeit' on moiseen laskos-maalaukseen.[300]

»Oi, pyhä siskosein, mi hurskahasti niin pyydät, kautta lempes hehkun minut erotat kaunihista piiristäni.»

Pysähtyi sitten pyhä liekki, kääntyi ja henkäs puoleen Valtiattareni nää sanat, jotka mainitsin ma yllä.

Ja hän: »Oi ikivalo miehen suuren, mi Luojalta sai autuutemme ihmeen avaimet, joita hän maan päällä kantoi!

Hänt' tutki helpoista—ja vaikeistakin, jos tahdot—kohdista sen Uskon, joka soi muinoin voiman sulle merta käydä.[301]

Häll' onko rakkaus, toivo, usko vankka, sa ilmi saat, min silmä sinne kantaa, miss' seikat kaikki selvään kuvastuvat.

Tää valtakunta kosk' on kansoittunut kautt' uskon toden, hyvä on, häll' että on tilaisuus sen ylistystä laulaa.»

Kuin pulmaa miettiessä oppi-isän puhele teini[302] ei, vaan asestautuu todisteluhun, ei sen ratkaisuhun;

niin kaikin järkisyin jo jännittäysin ma hänen haastaessaan käydäkseni kysyjän moisen eessä moiseen rippiin.

»Sa, rakas kristiveli, virka: mikä on usko?» Kohotin ma pääni kohden valoa, josta sanat huokui nämä.

Beatriceen käännyin, joka merkit mulle nopeat viittoi, että läikyttäisin sisäisen lähteheni vettä ulos.

»Se armo», aloin, »joka korkealle Ens-Päällikölle suo mun tunnustauta, myös auttakoon nyt muotoon aatokseni.»

Ja jatkoin: »Kuin on totisesti meille, oi taatto, kirjoittanut veljes rakas,[303] mi oikeaan sun kanssas johti Rooman,

on usko uskallusta toivottuihin ja vakaa varmuus näkymättömistä; se minun mielestäin on uskon ydin.»

Ma silloin kuulin: »Oikein ajattelet, jos ymmärrät, miks ensin usko hälle ol' luottamusta, sitten varmuus vakaa.»

Ja minä: »Seikat syvät, jotka eessäin täss' avartuvat, kätketyt niin kauas on katsehelta heimon kuolevaisen,

ett' uskossa vain olemus on niiden, min päällä toivo kaunis, ylväs kaartuu; siks lujittuu se luottamuksen muotoon.

Ja tästä uskosta taas täytyy päättää pitemmä, vaikka silmä nää ei mitään; sentähden varmuudeks se vahvistuvi.»

Ma silloin kuulin: »Noin jos ymmärretty maan päällä oppi kaikki ois, ei tilaa sofistain nerouksille siellä oisi.»

Näin henkäsi tuo liekki rakkauden ja jatkoi: »Tutkittu jo kyllin tarkkaan on laatu ynnä paino myntin tämän.

Mut lausu, onko se sun kukkarossas!» Ma hälle: »On, niin seesnä, ehjänäkin, epäillä ettei voi sen leimasinta.»

Syvästä tuosta valohohtehesta soi sanat nyt: »Sa kuinka saitkaan kalliin sen aarteen, jok' on pohja kaiken hyveen?»

Ma hälle: »Pyhän Hengen runsas sade, mi vuotanut on pergamenttein vanhain ja uutten yli, johtopäätös-sarja[304]

se mulle ollut on, mi todistanut tuon mulle niin on, ett' on mulle kaikki muut todistelut sitä vastaan tylsät.»

Ma sitten kuulin: »Liitonkirjan vanhan ja uuden, jotka niin sun vakuuttavat, sanana Luojan kuinka voit ne pitää?»

Ja minä: »Etten erehdy, sen ihmeet takaavat, sillä niiden vuoks ei luonto lie lyönyt rautaa eikä tehnyt pajaa.»[305]

Soi vastaus: »Virka, mikä vakuuttaa sun, ett' totta on nää ihmeet? Ehkä siihen, mi juur' on todistettava, sa vetoot?»[306]

»Maailma kääntynyt jos kristin-uskoon», ma virkoin, »ilman ihmeit' on, se ihme jo satakertaa suurempi on muita.

Näät köyhänä ja paastoten sa tulit kedolle, kylvääksesi taimen hyvän, mi muinen oli viinipuu, nyt piikki.»

Kun tämä päättyi, kaikki kaaret Hovin tuon pyhän kaikui 'Kiittäkäämme Luojaa' sävelin, soivin siellä korkeudessa.

Ja hän, tuo ylhäinen, mi tutkimalla mua oksa oksalt' oli vienyt lehtein lähelle viimeisien, jatkoi jälleen:

»Jumalan armo, joka mieltäs hellii, avannut tähän saakka puhumahan on suusi, mitä puhua sen sopii.

Hyväksyn siis, se mit' on julki tuonut; mut nyt sun täytyy selittää, mit' uskot ja mikä syy sun uskomaan on saanut.»[307]

»Oi pyhä taatto, henki oi, mi näet sen, johon uskoit niin, sa että voitit päin hautaa juosten jalat nuoremmatkin»,

ma näin, »sa tahdot eessäs esittämään nyt olemusta uskoni tään alttiin ja myöskin syytä sen sa tiedustelit.

Ma vastaan: Uskon Luojaan ainoahan, ijäiseen, vankkumattomaan, min rakkaus ja kaiho kiertämään saa kaikki taivaat.

Syyt uskon tään ei ole fyysilliset tai metafyysilliset yksin, sillä sen toistaa totuuskin, mi virtaa alas

Moseksen, profeettain ja psalmein kautta[308] ja evankeliumin ja teidän, jotka sen kirjoititte Pyhän Hengen hehkuin.

Ja ijäis-olentoon ma uskon kolmeen, jotk' on yks kolmessa ja kolmess' yksi, niin että sanoa voi: on ja ovat.

Ja tämä syvä jumaluuden yhteys, jota nyt kosketan, on usein mieltäin valaissut oppiin evankeliumin.

Siin' alku on ja säen siinä, sitten mi liekiks suuremmaksi laajenneena minussa tuikkii taivaan tähden lailla.»

Kuin isäntä, mi iloviestin kuulee, syleilee palvelijaa, onnitellen tään vaiettua häntä uutisesta;

niin siunaten ja laulain kolme kertaa mua kiersi, koska vaikenin, tuo liekki apostolin, min määräyksestä olin

puhunut; niin hän puheeseeni mieltyi.