Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 24. Kolmaskolmatta laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kuin lintu, jok' on lehvän suojass' armaan pesässä maannut sulopoikinensa, yö jotka häitä kattanut on kaikki,

ja kaivatut nuo hahmot nähdäksensä ja niille ruokaa löytääkseen, mi vaiva samall' on vaikea ja hertas hälle,

jo ennen aikaa oksall' avoimella odottaa Aurinkoa innoin hartain ja tähtää tarkkaan, eikö aamu nouse;

niin pystyss' seisoi Valtiattareni ja tarkkas, kääntyneenä taivaan osaan nyt siihen, miss' on Päivän kulku hitain.[283]

Kun hänet näit tuoss' ikävöimisessään, ma tunsin niinkuin se, mi kaihoin toivoo ja luottaa toivehensa täyttymiseen.

Mut vähän kesti väli-aika niiden, tarkoitan varrontaa ja Taivaan kaiken kirkastumista eessä katseheni.

Beatrice lausui: »Katso, siin' on laumat Kristuksen riemukulun ynnä koko hedelmä kierrännästä näiden piirein!»[284]

Kasvonsa kaikki hehkuvan nyt näytti ja silmistänsä ilo moinen säihkyi, sivuuttaa että vaieten se täytyy.

Kuin kirkkain täysikuudan-illoin Trivia hymyilee keskell' impein ijäisien,[285] jotk' kaunistavat joka puolta taivaan,

niin päällä tuhantisten tuikkehien näin Päivän, josta valon sai ne kaikki kuin tähtösemme meidän auringolta.[286]

Ja halki noiden valomerten paistoi olento valoisa ja häikäisevä, niin ettei sietää sitä voinut silmä.

Beatrice, ah, sa opas armas, kallis!… Hän virkkoi: »Voima, joka voittaa sinut, niin suur' on ettei sitä suista mikään.

Tass' on se viisaus, täss' on se mahti,[287] mi ladut laittoi väliin maan ja Taivaan, joit' ennen toivottiin niin kauan turhaan.»

Kuin ukonvaaja pilvest' iskee siksi ett' avartuu eik' enää mahdu sinne, ja luopuu luonnostaan ja maahan kirpoo;[288]

niin suurtui sieluni näist' armauksista ja siirtyi ulos itsestänsä, enkä menoa tapauksen voi muistaa enää.

»Aukaise silmäs, olemustain katso! Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet hymyni kestämähän kelpoisaksi.»

Ma olin niinkuin mies, mi aavistavi viel' untaan mennyttä, mut turhaan, tuota taas mieleen johtaaksensa, ponnistelee,

kun sain tuon käskyn, joka kiitostani niin suurta ansaitsi, ett'ei se koskaan hävitä kirjasta voi menneisyyden.

Jos avuksein nyt kaikki kielet soisi nuo, joita Polyhymnia siskoinensa on sulomaidoin enin maistattanut,

sadatta osaa lauletuks en saisi totuudesta tuon hymyn taivahisen ja kuinka seesti sitä hahmo pyhä.

Näin kesken Paratiisin kuvailua hypätä täytyy pyhän laulunikin kuin sen, min eessä tie on noussut pystyyn.

Mut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä harteiden heikkouden tään kuorman alla, ei moiti, jos ne siitä vapisevat.

Ei pikku pursille se väylä luotu, tää haaksi jota halkoella tohtii, ei miehille, jotk' itseänsä säästää.

»Sa kuinka rakastut niin kasvoihini, kaunista ettet katso yrttitarhaa, säteissä Vapahtajan kukkivata?

On tässä ruusu, jossa lihaks tuli Jumalan Sana; tuoll' on liljat, jotka hyvälle tielle tuoksullansa johtaa.»[290]

Beatrice näin. Ma, joka altis aivan hänt' olin tottelemaan, käännyin jälleen sotahan, jota silmät heikot kävi.

Kuin joskus nähnyt, vaikka varjoss' itse, oon kukkaniitun päivänpaistehessa, mi pilven haljennehen puhki säihkyy;

niin monet valohenkein laumat näin ma säteissä säihkyvissä korkeuden, en alkulähdettä, ne josta läikkyi.

Oi voima lempeä, mi niin ne leimaat! Sa ylös nousit, suoden silmilleni näin kyvyn nähdä, jok' ois niiltä mennyt.

Tuon kukan kauniin nimi,[291] illoin, aamuin rukoilemani, sitoi mielen multa, niin että valoon suurimpaan vain katsoin.

Kumpaankin silmääni kun kuvautunut ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan, mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,

taivaasta alas liiti soihtu pieni,[292] kehäksi muovaeltu kruunun tapaan, mi sitä saarsi ja sen ympär' kaarsi.

Sävelet maiset sulosointuisimmat ja enin ihmismieltä kiehtovaiset sois suulla särkyneen vain ukkospilven

tuon verrattuna lauluun luutun, jolla safiri se nyt päänsä seppelöitsi jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.

»Oon enkel-lempi, joka kierrän pyhää iloa, helmastasi huokuvaista, jok' oli majapaikka kaiken kaipuun.

Ja olen kiertävä sua, Donna Taivaan, sikskunnes poikaasi sa seuraat piiriin ylimpään, jonka siitä kasvaa kauneus.»

Näin päättyi seppeleen tuon laulu, sitten muut valot kaikki valtavirteen yhtyi nimeä Maarian nyt ylistämään.

Kuningasmantteli,[293] mi kaartuu kaiken maailman yllä, jota henki Luojan ja täydellisyys elähyttää enin,

yllämme kaartui sisäpintoinensa niin vielä loitolla, ma etten nähdä sen kauneutta voinut paikastani.

Eik' ollut silmilläni voimaa myöskään tuon seppel-liekin tietä seuraamahan, mi nousi siemenensä läheisyyteen,[294]

ja niinkuin lapsi, äitiään mi kohden imettyänsä ojentaapi kädet tunteesta, joka ulkoliikkeeks syttyy;

niin valkeudet nuo ojentuivat kaikki nyt ylöspäin, ja siitä näin ma kuinka heill' oli lempi syvä Maariahan.

Mut näköpiirissäni ne viipyi sitten Regina coeli[295] ihanasti laulain; sen muisto mult' ei ole mennyt koskaan.

Kuink' onkaan suuri runsaus, mi mahtuu lippaisiin pyhiin näihin, jotka oli maan päällä kylvämään niin laaja-kädet!

Tääll' elo on ja itkun aarteest' ilo, mi saatiin Babylonin vankeudessa, kun kultaa kerran ylönkatsottihin.[296]

Ja täällä juhlii voittoansa, luona Jumalan ynnä Neitseen Poian ylvään, kerällä vanhan ynnä uuden liiton

hän, jolla avaimet on auvon tämän.[297]