Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 23. Kahdeskolmatta laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kuin laps, mi aina sinne juoksee, missä sen lohtu varmin on, ma tyrmistynyt myös käännyin oivaan ohjaajattareeni.

Ja hän kuin äiti, joka rientää pojan avuksi kalpean ja huohottavan ja haastaa äänin tätä tyyntäväisin,

nyt mulle: »Tiedät, olet Taivahassa, ja että Taivahass' on kaikki pyhää ja mitä tehdään, rakkaudesta tehdään.

Kuink' oiskaan laulu ja mun hymyilyni sun muuttaneet, nyt arvaat, koska tää huuto noin on sua hirvittänyt.

Tajunnut jos sen rukoukset oisit, sa tietäisit jo Herran koston, jonka näkevä olet ennen kuolematas.[272]

Korkeuden kalpa lyö ei liian varhain, ei liian myöhään, vaikka niin ehk' uskoo, ken sitä vartoo toivoin taikka kauhuin.

Mut käänny nyt myös puoleen näiden, olet näkevä heissä monet kuulut henget, jos, kuten sanon, silmäs sinne suuntaat.»

Ma katsoin, kunne käski hän, ja sata näin pyörylätä, jotka toisiansa säteilyin keskinäisin kaunistivat.

Ma seisoin niinkuin mies, mi itsehensä toiveensa kärjen painaa eikä tohdi kysyä, ettei työlästyisi toinen.

Ja suurin, heljin noista helmilöistä nyt esiin astui vastauksellansa vain tyydyttämään minun tahtoani.

Sisältä sen ma kuulin:[273] »Jos mun lailla näkisit rakkauden, mi meissä palaa, sa ilmi tuonut oisit aatoksesi.

Mut että vartoen ei viipyis sulta päämääräs korkea, ma kohta vastaan sun mietteeseesi, jota niin sa varot.

Huipulla vuoren sen, min rinne kantaa Cassinon, kulki paljon kansaa ennen erehtynyttä, tietävää ei toden.[274]

Ma ensimmäisnä siellä julki lausuin sen nimen, joka kuolevaisten maahan totuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa.

Ja päälleni niin runsas paistoi armo, ma että harha-uskonnosta, joka maailman kiehtoo, pelastin sen seudun.

Muut valot nää kaikk' yksin-miettiviä ol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö, mi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.

Tää on Macarius, tää Romualdus,[275] nää veljiäni, jotka luostareissa eläen sydämensä säilyttivät.»

Ma hälle: »Hyvyys, jota haastamalla osoitat mulle, ynnä hohtojenne katsanto kaunis, jonka nään ja huomaan,

mun luottamuksein niin on laajentaneet kuin ruusun Aurinko, min aukaisevi niin paljon se kuin aueta se jaksaa.

Siks pyydän, ja sa, taatto, vastaa mulle, niin suuren armon voinko saada, että näkisin sinut kasvot paljahina.»[276]

Ja hän: »Ah, veli, ylväs toivehesi toteutuva on viime taivahassa, muut kaikki missä täyttyvät, myös minun.

On siellä täysi, kypsä, täydellinen jokainen toivo; vain sen piirin osat ijäti pysyy paikallansa kukin.

Näät niill' ei paikkaa ole eikä napaa ja niihin saakka portahamme nousee, siks sinne ei sun kanna katsehesi.

Niin korkealle patriarkka Jakob kohoovan näki tikapuiden huipun, kun kulki Enkelit niit' ylös, alas.

Mut maasta jalkaansa nyt nosta kukaan[277] ei niitä noustakseen, ja luostar-säännöt paperin haaskuuta maan päällä ovat.

Ne muurit, jotka oli Herran majat, pesiksi paheen tulleet on, ja hiipat ne säkkejä vain jauhon tärveltyneen.

Mut koronkisko kovinkaan niin loukkaa hyvyytt' ei Luojan niin kuin saalis, joka sydämet munkkien nyt hulluttavi.

Näät kaikki, mitä Kirkko tallettavi, on niiden, jotka 'Luojan tähden' kerjää, ei suvun eikä vielä pahempien.

Mut liha kuolevaisten on niin heikko, ett' enempää ei kestä alku hyvä kuin tammen synnystä on terhoon saakka.

Kullatta, hopeatta Pietar' alkoi, ma aloin paastoin, rukouksin, nöyryys perustus oli Franciskani-kunnan.

Ja kummankin jos alkujuurta katsot ja näet, niissä niiden nyt on meno, sa huomaat: valkeast' on musta tullut.

Mut taapäin että Jordan kääntyi, että pakeni meri Luojan tahdon mukaan, ol' oudompaa kuin hän ett' tässä auttais.»

Näin mulle hän; ja sitten seurahansa hän liittyi, seura kaikki kokoon kertyi, kohosi tuulispäänä korkeutehen.

Tuo sulo Nainen heidän jälkeen ohjas vain viitaten mun noita portahia; niin luontoni hän voitti voimallansa.

Ja verrattava vauhtiin siipieni maan pääll' ei ole liike nopsin, missä on nousu ynnä lasku luonnollinen.

Lukija oi,[278] kuin totta toivon tuohon hartaaseen voittokulkuun, jonka vuoksi lyön rintaani ja itken syntejäni,

niin ennemmin et saanut sormeasi tulehen ois ja pois, kuin kaksoisien ma merkin näin ja siinä itse olin.

Oi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus, voiman valtaisan täyttämä, ma jolle kaiken neroni velkaa oon, kuin olleekin se!

Keralla syntyi, kera teidän piili hän, jok' on taatto kaiken maisen elon, kun ensin hengitin Toskanan ilmaa.

Kun mulle sitten armo suotiin päästä sees-piiriin korkeaan, mi teitä kiertää, sain onnen tulla taivahanne tarhaan.

Hartaasti teidän puolehenne huokaa nyt sieluni, se että saisi kyvyn nousuunsa vaikeaan, mi viittoo, viehtää.

»Ylintä autuutta niin lähell' olet», Beatrice virkkoi, »että silmäis täytyy terävät olla nyt ja nähdä selvään.

Siks ennen kuin sa enemp' astut siihen, luo alas katsees, näe, kuinka paljon oon maailmaa jo jalkais juureen pannut;

niin että esiintyisit mielin liedoin, mikäli voit, tuon eessä voittoparven, mi riemuin saapuu ikipiiriin tähän.»

Ma katsoin taapäin kehään seitsemähän ja tämä taivaankappaleemme näytti niin pienelt', että hymyilin ma sille.

Ja viisain on se, ken sen piennä pitää, ja joka muuta miettii, toista toivoo, sen vasta mainita voi järkeväksi.

Latonan tyttären[279] näin hehkussansa, vapaana varjosta, min vuoksi uskoin ma muinen harvaks sen ja tiivihiksi.

Sun poikas näyn, oi Hyperion, siedin ma siellä, näin sen lähistöllä Majan, Dionen taivahisen piiritanhun.[280]

Näin sitten, kuinka isää ynnä poikaa Jupiter välittää, ja siellä selves minulle, miten majaansa ne muuttaa.[281]

Ja kaikki seitsemän ne näytti mulle niin nopeutensa kuin myös suuruutensa ja kuinka mitatut on matkat niiden.

Se soppi, josta meill' on kiista tuima,[282] myös näkyi merineen ja vuorinensa, kun kiersin kanssa iki-Kaksoisien.

Taas sitten kauniit näin ma silmät Naisen.