Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 22. Yhdeskolmatta laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Taas kasvoihin jo valtiattareni ma olin silmät kiintänyt ja sielun, kaikista muista miettehistä vapaan.

Mut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle: »Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]

Näät kauneuteni, kuten nähnyt olet, sikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan palatsin ijäisen tään portahia,

ja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä, ett ihmisvoimas ois sen leimunnalle kuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.

Olemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262] mi Jalopeuran povell' liekkivällä säteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.

Suo mieles seuraella silmiäsi, tee niistä peilit kuvion sen kuultaa, mi tässä peiliss' sulle kangastuvi.»

Jos joku tietäis, kuinka katseheni näöstä nautti autuaasta hänen mun kääntyessä esineihin muihin,

hän ymmärtäis, mik' onni sentään oli totella taivaallista saattajaani, jos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.

Kristallissa, jok' kiertäin maailmata nimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263] min hallitessa paha kaikki nukkui,

näin kullanväriset ma portaat[264] ylös kohoovan, valon läpivälkyttämät, niin ylös, ettei nähdä voinut silmä.

Ja alas asteita sen käyvän näin ma niin monta loistoa kuin kaikki valot taivaalta oisi siihen siroitetut.

Kuin päivän ensi koittehella naakat kokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä lyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,

ja osa lentää pois eik' enää palaa, taas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan ja siihen kaartamahan jäävät toiset;

niin näytti minusta, kun katsoin hehkuun säenten, yhdess' saapuvaisten, koska ne heljät heittyi porras-astehelle.

Ja se, mi seisoi meitä lähimpänä, niin loisti, että lausuin itsekseni: »Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.»

Mut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron puheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa; siks vasten toivoani viel' en kysy.

Siks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma sen katselmuksissa, mi kaikki näkee, näin virkkoi: »Tyydytä jo kuuma halus!»

Ma virkoin: »Tosin vuoksi ansioni en oman vaatia voi, että vastaat; mut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,

ah, sielu autuas, mi piilet riemus sisällä, tee nyt mulle tiettäväksi, mik' on sun saattanut niin liki mua.

Ja lausu, miks ei tässä taivahassa soi Paratiisin sulosoinnut, jotka niin hartahina alemmissa helkkää.»

»Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös», hän vastas; »syystä siitä[266] ei soi laulu, mist' ei myös hymyile Beatrice täällä.

Pyhiä käynyt olen portahia näin alas vain sua ilahduttaakseni puheellain ynnä valo-vaipallani.

Ei rakkaus suurempi mua kiirehtänyt, se hehkuu yhtä suurna, suurempana tääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;

vaan tunne rakkauden, mi meistä tekee maailman-kaitselmuksen orjat alttiit, tääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.»

»Nään kyllä», virkoin, »pyhä soihtu, rakkaus näiss' että kartanoissa riittää vapaa jo totteluhun ikikaitselmuksen.

Mut se on ymmärtää mun työläs, kuinka sa yksin juuri kumppaneistas tähän tekohon ennen muita määrättihin.»

Sanaani viimeiseen en päässyt vielä, kun valo kiertäin keskipistettänsä, nopean myllynkiven lailla pyöri.

Ja vastas rakkaus, mi asui siinä:[267] »Jumalan valkeus mun yltä valaa ja läpitunkee kotelon, miss' olen.

Ajuuni omaan yhtyneenä voima sen kohottaa mun niin, ma että näen Ylimmän Olennon, jok' on sen lähde.

Säteilemäni riemu siitä johtuu; mikäli kirkastuu näät sielun-silmäin, sikäli loistan Luojan rakkautta.

Mut sielu kirkkainkaan ei taivahissa, serafi ei, jok' enin näkee Luojan, voi selitystä kysymyksees antaa.

Näät Ikisäätämyksen onkaloihin syvälle niin sen tutkain tunkee, että ei sinne silmä kuolevainen kanna.

Ja päälle maan kun jälleen saavut, kerro tää siellä, ettei julkeneisi kukaan päämäärää tuota kohti käydä enää.

Valoisa tääll' on sielu, siellä tumma; siis päätä, kuinka päällä maan se mahtais, mit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.»

Sanansa mulle pani paalut moiset, ma että rajoituin vain kysymähän häneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]

»Niin nousevat Italian kahden rannan välillä vuoret kotiseutus luona, ett' ukkonen käy niitä alempana.

Ne Catria-kukkulaksi siellä kaartuu; sen alla luostari on yksinäinen ja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.»

Näin kerran kolmannen hän mulle haastoi ja sitten jatkoi: »Palvelukseen Luojan lujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan

mehusta öljypuun vain valmistettuun, keveesti kestin kylmän, kuuman ajat ja elin elämääni miettiväistä.

Tuo luostar' runsaat näille taivahille hedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään, niin että pian selvinnee sen turhuus.

Pier Damiano olin siellä; Neitseen majassa rannall' Adrian kun asuin, nimeni Pietar' Syntinen taas oli.

Maist' elämääni vähän jäljell' oli, kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.

Laihoina, avojaloin saapui Cephas[269] ja astia tuo Pyhän Hengen suuri jokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.

Mut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden, mi tukee toisen, joka heitä ohjaa, ja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.

He ratsunsa niin verhoo vaipoin, että eläintä kaks käy saman peiton alla: oi pitkämielisyys, mi moista siedät!»

Hän päätti. Näin nyt valoparvein aste asteelta alas kiertävän ja käyvän ja joka kierrokselta kaunistuvan.

Ne pysähtyivät hänen ympärilleen ja huudon päästivät niin kovan,[271] että ei siihen verrata voi mitään; minut

älyttömäks myös ukkonen tuo huumas.