Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 21. Kahdeskymmenes laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun se, mi valaisee maailman kaiken, pois painuu pallonpuoliskolta meidän ja päivä kaikkialta katoavi,

näkyvi äkkiä taas taivas, valoin tuhansin, vaikka yhtä heijastavin, joit yksin äsken sai se valkeutensa.

Tuo taivas-ilmiö mun muistui mieleen, kun maailman ja kuninkaitten kuvan tuon vaikeni taas pyhä valtanokka.

Ja valot vilkkaat, vielä kirkastuen säkeitä haihtuvia, haihtuneita mun muistostani, loihe laulamahan.

Oi, sulorakkaus, hymy-hunnullinen, sa kuinka paloit noissa kynttilöissä, vain täyttämissä ajatusten pyhäin!

Kun laanneet oli enkel-lauluistansa nää kalliit hohtokivet, joilla näin ma koristetuksi kuudennen sen tähden,[248]

ma kuulin niinkuin virran kuohun kirkkaan, mi vierii paaterelta paaterelle ja osoittaa, kuink' on sen lähde runsas.

Kitaran kaulassa kuin ääni saapi sointunsa ynnä puhallettu ilma saa muodon päästen reikiin säkkipillin,

niin äkkiä ja arvaamatta kohu tuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa, mi soi kuin ontto ois se ollut aivan.

Se siinä ääneks muuttui, siitä lähti sanoina kautta nokan, joita sydän, ma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.

»Sit' osaa minusta», soi laulu, »joka maisissa kotkissa voi sietää päivän säteitä,[249] katsele nyt tarkkaavasti.

Valoista, jotka minut muodostavat, näät silmistäni sinkoovaiset ovat korkeimmat koko tässä asteikossa.

Se, joka säihkyy silmäteränäni, ol' lauluniekka Pyhän Hengen,[250] kantoi hän arkin kaupungista kaupunkihin.

Nyt laulunsa hän arvon tuntee, oma mikäli siinä tahtons' ilmi tuli, siit' yhtä arvokkaan kun saa hän palkan.

Viidestä, jotka kulman kaaren viittoo, se, joka lähinnä on nokkaa, kerran lohdutti leskeä, mi suri lastaan.

Nyt tietää hän, kuink' kallihiksi käypi Kristusta olla seuraamatta, auvon koettuaan ja auvon vastakohdan.[251]

Seuraava kaaressa mun kertomassain ylemmän kulmakarvan, lykkäystä sai kuolostaan,[252] kun syvästi hän katui.

Nyt tietää hän, ett' iki-oikeus Taivaan ei muutu, vaikka tehdä arvon rukous maan päällä päivän tään voi huomiseksi.

Seuraava,[253] tilaa Paimenelle tehden, kerällä lain ja minun kreikkalaistui; tarkoitus hyvä pahan heelmän kantoi.

Nyt tietää hän, ett' työnsä hyvän seuraus tuo paha hänt' ei vahingoita, vaikka se turmelusta tuotti maailmalle.

Ja se, min kaaren alapäässä näet, ol' Vilhelm,[254] jonka surmaa maa se itkee, mi suree, että Karl ja Fredrik elää.

Nyt tietää hän, kuink' kuningasta Luoja rakastaa oikeaa, ja hohtavalla hän hahmollaan sen kyllä ilmi tuokin.

Ken uskois erheen maailmassa siellä, kehässä tässä että Troijan Rifeus on viides kaune valosarjan pyhän.

Nyt Luojan armosta hän paljon tietää mik' outoa on maailmalle, vaikka näkönsä kannakaan ei saakka pohjaan.»[255]

Kuin kiuru alla avaruuden laulaa sitten vaikenevi tyytyväisnä, sulouteen viime virren uuvahtaen,

niin näytti minusta nyt leimakuva tuo iki-ilon, jonk' on toivo tehnyt jokaisen seikan semmoiseks kuin on se.

Ja vaikka olin epäilyyni nähden kuin lasi värin peittämänsä suhteen, en vaiti varrota ma voinut, suusta

nää sanat: »Mitä mahtaa olla tämä?» omalla voimallansa tunkeutuivat; ja silloin sielut kirkkahammin juhli.

Nyt silmin vielä säihkyvämmin vastas minulle pyhä lintu, etten jäisi ma kauan kummastuksen kuorman alle:

»Nään, että uskot, mitä virkan sulle, mun vuoks, et tietäin, kuin ne tapahtuvat, siks, vaikka uskot, salass' on ne sulle,

teet niinkuin mies, mi hyvin tuntee seikan nimeltä, vaan ei olemukseltansa, jos sitä selvitä ei toinen hälle.

Regnum coelorum[256] väkivaltaa sietää rakkauden kuuman taikka toivon hartaan, mi voittaa saattaa Jumalankin tahdon;

ei niinkuin kuolevainen kuolevaisen, vaan Taivas tahtoo voitetuksi tulla ja voitettuna voittaa hyvyydellään.

Ens sielu silmäkulman ynnä viides sua kummastuttaa, koska heillä näet koristetuksi tämän enkel-kodin.[257]

He kuolleet pakanoina ei kuin luulet, vaan kristittyinä, uskoin Vapahtajaan vast'edes kärsivään tai kärsineesen.

Näät helvetistä, joss' ei käänny kukaan hyvähän tahtoon, luustoonsa tuo palas, ja palkka toivon palavan se oli;[258]

tuon toivon palavan, mi voimin kaikin rukoili luojaa, että ruumistuis hän ja muuttua vois vielä tahto miehen.

Se sielu mainehikas, josta puhun, lihaansa palas, siinä hetken oli ja uskoi Häneen, joka voi hänt' auttaa.

Ja uskoen hän tuleen moiseen syttyi rakkauden toden, että riemun tämän hän ansaitsi, kun toisen kerran kuoli.

Kautt' armon, joka lähtehestä läikkyy syvästä niin, ett'ei sen alku-aaltoon viel' ole koskaan luodun silmä nähnyt,

tää toinen rakasti niin oikeutta, ett' armost' armoon Luoja hälle katseen valisti lunastukseen vastaisehen.[259]

Hän siihen uskoi, sietänyt ei enää hajua pahaa pakanuuden kansain, vaan moitti, soimas heidän turmelustaan.

Ne kolme naista, jotka oikealla sivulla vaunun näit, ol' hälle kaste jo tuhat vuotta ennen kasteen aikaa.

Oi, armon-valitsemus, kuink' on juures etäällä niiden katsehilta, jotka ei syytä ensimmäistä täysin näe!

Ja teidän, kuolevaisten, arvostelmat on ahtaat; mekin, jotka Luojan näämme, viel' emme tunne joka valittua.

Mut meist' on suloinen tuo puute, sillä täss' autuudessa autuutemme kasvaa, me että samaa tahdomme kuin Luoja.»

Näin kuva jumalallinen tuo mulle suloisen rohdon antoi, että lyhyt näköni siitä selväks seijastuisi.

Ja niinkuin kielten helinällä hyvää säestää laulajata luutun-lyöjä, niin että laulu soreammin sointuu,

niin muistan, että hänen haastaessaan nuo valot autuahat kaksi,[260] niinkuin molemmat silmät räpäykseen yhtyy,

säesti heitä helohohtehillaan.