Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 19. Kahdeksastoista laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Nyt itseksensä pyhä sielu[227] nautti sanoistaan; omastani nautin minä, suloisen sekoittaen katkeralla.

Ja Nainen, joka Luojan luo mua johti, nyt virkkoi: »Muuta mieti, muista, olen lähellä kaiken väärän keventäjää.»

Päin käännyin ääntä hellää lohdutuksen, mut ryhdy kuvaamaan en rakkautta pyhäistä, joka silmistänsä paistoi.

Epäile vain en valtaa sanojeni, vaan muistoakin, jok' ei itsens' yli avutta toisen voi niin loitos lentää.

Niin paljon kertoa ma saatan toki, ett' tunteheni häntä katsellessa muut toivot kaikki tuntui unohtaneen,

niin kauan kuin tuon ijäisyyden ilon, Beatricesta mi suoraan loisti, mulle auvoksi heijastivat kasvot kauniit.

Mun hurmas hymyllään hän kirkkahalla ja lausui: »Käänny, kuuntele, ei yksin mun silmissäni paratiisi ole.»

Kuin kasvoin ilmehestä joskus näkyy maan päällä tunne, jos se on niin suuri, se että sielun kokonansa valtaa,

niin leimunnasta pyhän liekin, jota nyt kohti käännyin, näin ma tahdon haastaa minulle vielä asioita muita.

Hän näin:[228] »Tää viides aste puun, joll' elon on lähde latvassaan ja heelmää kantaa pudottamatta koskaan lehtiänsä,

on asuinsija autuaiden, ennen taivaaseen tuloaan niin kuuluisien, heist' että runottaret kaikki hyötyi.

Siks katso ristin poikkipuuta: kenet ma nimitänkin, sulle ilmestyvi kuin ukonvaaja nopsa pilvest' iskee.»

Samassa sanoi Josuan hän nimen; välähdys pitkin ristinpuuta kulki eik' ollut valo hitaampi kuin ääni.

Nyt ylväs Makkabeus mainittihin; näin valon toisen, joka kulki kaartain, ja riemu oli ruoskansiima hyrrän.

Valoa kahta tähystin ma tarkkaan kuin silmä seuraa haukkaa lentävätä; ne oli Roland sekä Kaarle Suuri.

Senjälkeen Renouard ja Vilhelm veti katseeni pitkin ristinpuuta, vielä Robert Guiscard ja myöskin herttu Gottfrid.[229]

Nyt sielu, joka haastanut ol' äsken, valoihin muihin liittyi, mulle näytti, mik' oli taituri hän taivas-kuoron.

Taas käännyin oikealle saadakseni Beatricen sanoista tai liikkehistä lähimmän tehtäväni osoituksen.

Ja näin niin seijahina silmät hänen, niin riemukkaina, että entisetkin näkönsä voitti hän ja viimeisenkin.

Kuin ihminen, mi hyvää tekee, tuntee ilostaan joka päivä kasvavasta, hyveensä että edistyy ja varttuu,

niin huomasin ma oman kiertotieni avartunehen kera Taivaan, koska näin ihanampana tuon Ihmettären.

Ja niinkuin tuokiossa naisen posket taas vaihtuu valkeiksi, kun kasvoiltansa ujouden punan poistunut on kuori,

niin näkyi silmääni, kun käännyin, katsoin tään tähden valkeutta hillittyä, kuudennen,[230] joka sisälleen mun otti.

Näin tässä sainiossa Jupiterin siin asuvaisen lemmenliekin kieltäin omaani[231] silmihini kirjoittavan.

Kuin linnut, rantamalta pyrähtäneet, ravinnost' onnitellen toistaan, pitkään tai pyöreähän parveen järjestyvät,

sisällä valojen niin sielut pyhät nuo kiersi laulain ynnä kirjaimiksi D:n, I:n ja L:n kirkkahiksi yhtyi.[232]

He ensin tanhus oman laulun mukaan; taas hetkeks seisahtivat, vaikenivat, tekivät noista kuvioista yhden.

Oi laulun Luojatar, mi pitkän ijän neroille suot ja kunnian ja heidän taas kauttaan kaupungeille, valtioille!

Säteesi salli mulle, että voisin näyt piirtää muille niinkuin näin ne itse; sun voimaas kertokoon nää säkeet niukat!

Viis kertaa seitsemän he näyttäytyivät näin kerakkein ja ääntiöin; ma vaarin niist' otin, mikäli ne piirtyi silmään.

Diligite iustitiam ol' alku tuon kirjoituksen, mulle kirkastuvan; ja loppu näin: qui iudicatis terram.

M-kirjain sanan viidennen taas heidät keräsi järjestykseen niin, ett' tähti hopeina paistoi, kulta kulmillansa.

Valoja vaipuvan näin muita sinne,
M missä kärjistyi, ja jäävän laulain
Hyvyyttä kiittämään, mi luokseen vetää.

Ja sitten—niinkuin kekäleitä lyöden tuhansin kipinöitä tuikahtavi, joist' ennustusta houkat joskus etsii—[233]

valoja samoin sieltä sinkoavan ma näin, ja nousevan sen mukaan, minkä suo mitan Aurinko, mi niitä syttää.

Kun paikallensa palanneet ne oli, näin kotkan pään ja kaulan ilmestyvän hohteessa tuossa eriskummaisessa.

Ei tarvis mallia sen Taideniekan, on itse mallinsa, ja hältä tulee, se vaisto lintujen, mi pesät muovaa.

Ja toinen parvi autuas, mi ensin liljoina näytti M:ään liittynehen, vain vähin liikkein täydensi tuon kuvan.

Ah, sulotähti, mitkä jalokivet osoitti mulle siellä, oikeutemme ett' anti taivaan on sun kaunistamas!

Rukoilen henkeä, mi sun on liikkees ja voimas alku, katsomaan, mist' tulee se savu,[234] joka himmentää sun hohtees;

ett' toisen kerran vielä suuttuis niille hän, jotka kauppaa temppelissä käyvät, marttyyriverin, ihmein muuratussa.

Oi taivaan sotajoukko, jonka näen, rukoile niiden eestä, jotka harhaan maan päällä johti esimerkki paha!

Miekoilla muinen sodat käytiin; nytpä se leipä riistämällä sieltä täältä, jot' Isä armias ei kiellä keltään.[235]

Mut sa,[236] mi kirjoitat vain ansaitakses, viel' elää, muista, Paulus, Petrus, kuolleet sun tärvelemäs viinitarhan tähden!

Voit vastata: »Niin mull' on mielihalu hänehen, joka yksin elää tahtoi[237] ja kuoli naisen tanssin vuoks', ett' tunne,

en Kalastajaa enkä Paavalia.»