Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 18. Seitsemästoista laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Sellaisna kuin luo Klymenen hän, joka viel' itaroittaa isät lapsillensa, kyselemähän saapui synnyntäänsä,[217]

ma siinä seisoin; sellaisena näki Beatrice hänet ja tuo soihtu pyhä mi vuokseni jo vaihtanut ol' paikkaa.

Siks Valtiattareni virkkoi: »Päästä sanoiksi kaihos hehku, jotka kantaa sun oman sielus leimaa leimuavaa.

Ei niin, ett' tietoamme kartuttaisi sun puhees, vaan ett' tottuisit sa julki janosi tuomaan sammutettavaksi.»

»Oi kallis juureni, niin ylhä, että näät ennen luomista jo luodut seikat tajuten pisteen,[218] missä ajat kaikki

on nykyisiä, niinkuin ymmärtävät maan lapset, ettei koskaan kolmiohon voi mahtua kuin yksi tylsäkulma!

Kun seurassa Vergiliuksen olin vuorella, jolla sielut lääkitähän, ja matkallani kuolon valtakuntaan,

ma vastaisuudestani ankaria sanoja kuulin,[219] vaikka pantsaroitu hyvinkin olen vastaan kohtaloa.

Toiveeni täyttyis siksi nyt, jos kuulla ma saisin, mikä mua vartoo arpa, näät nuoli tietty satu ei niin syvään.»

Valolle samalle näin virkoin, ennen mi mulle oli haastanut, ja ilmi toiveeni toin Beatricen mielen mukaan.

Eik' arvoituksin,[220] jotka houkkaa kansaa kietoivat ennen kuin ol' kuollut Luojan karitsa, kantaja maailman synnin,

vaan sanoin säntillisin, selvin vastas minulle isän-rakkaus, hunnutettu ja näkyväinen autuus-hymyilyssään:

»Ajallinen, mi ainehenne äärten ja mittain ulotu ei ulkopuolle, kuvastuu kaikki Luojan katselmukseen.

Mut siit' ei välttämättömyyttä voita se enempää kuin pursi virran viemä katseesta, johon heijastuu sen kulku.

Ja sieltä, niinkuin urkuin harmoniat suloiset saapuu korvahan, nyt näkyy silmääni aika, joka kypsyy sulle.

Kuin jättää sai Hippolytus Ateenan[221] vuoks emintimän häijyn, julman, viekkaan, niin sunkin pakko jättää on Firenze.

Sit' tahdotaan ja siihen pyritähän; ken tuota tuumii, koht' on onnistuva, miss' itse Kristus joka päivä myödään.[222]

Syyn saapa kansan suussa on, ken hävii, kuin tavallista; mutta todistaja oleva toden loukatun on kosto.

Sun kaikk' on jätettävä kalleimpasi, syvimmin lempimäs; ja tää on nuoli maanpaon jousen sulle ensimmäinen.

Kokea saat sa, kuinka syödä karvas on leipä muiden sekä kuinka raskaat on nousta, laskeutua mieron portaat.

Mut enin painava sun hartioitas on seura huono,[223] tuhma, jonka kanssa kurjuuden alhoa tuot' astuskelet.

Ilkeyttä houkkain, kiittämättömyyttä sa heiltä niität; vaan senjälkeen pian punertuu otsa heiltä eikä sulta.

On heidän raavas-raakuutensa käypä niin julki, ett' on sua kaunistava, kun ollut olet oma puolueesi.

Tyyssijas, ensi lietes lämpö suopeus oleva suuren on Lombardialaisen,[224] mi ylös portaita vie kotkaa pyhää

ja jok' on hoitava niin hyvin sua, ett' teillä pyyntö ja sen täyttäminen jää toiseen järjestyksehen kuin muilla.

Sa hänen luonaan tapaat sen, min syntyyn tää tähti vankka vaikutti niin syvään, tekonsa että kuuluisiksi tulee.

Vuoks nuoruutensa huomattu ei vielä hän ole, sillä yhdeksän vain vuotta nää häntä kiertäneet on piirit pyhät.

Mut ennen kuin Gascognelainen pettää ylevän Henrikin, lyö tulta hänen kykynsä halveksua rahaa, vaivaa.

Tekonsa jalot tunnetuiksi tulee, niin ettei niistä kieliänsä vaiti voi pitää hänen vainolaisensakaan.

Sa häneen usko ynnä suosioonsa; monien kohtalot hän muuttaa, vaihtaa rikasten sekä kerjäläisten osat.

Tuo muistoos kirjoitettu olkoon, mutta sit' älä sano…» Ja hän kertoi paljon, jot' tuskin uskoo, ken sen itse kokee.

Ja jatkoi: »Poika, selitys on tässä sen, mitä sulle lausuttiin; nää paulat aurinkokierron harvan taa vain piilee.[225]

Sua tahdo silti vihaamaan en kansaas; näät elos jatkuva on siitä yli kuin heidän vilppinsä saa rangaistuksen.»

Kun vaieten tuo pyhä sielu näytti valmiilta kankaan kudontaan, min hälle ma olin virittänyt kangaspuille,

ma aloin niinkuin se, mi neuvon vielä epäillen vaatii joltakulta, joka rakastaa, näkee, tahtoo vilpitöntä:

»Näen, taatto armas, kuinka ratsastavi mua vastaan aika antaaksensa iskun, mi tuntuvin on sille, ken ei torju.[226]

On silloin paras olla kaukaa viisas, menetä muita etten lauluillani, jos multa riistetähän paikka rakkain.

Ma maailmassa tuskan äärettömän ja vuorella, min sulokukkulalta mun tänne nosti silmät Naisen kauniit,

valosta valoon sitten halki Taivaan oon kuullut moista, joka, jos sen kerron, monelle maistuva on katkeralta;

mut jos ma pelkään totta tuoda julki, epäilen, saanko elää niiden kesken, oleva joille on tää aika vanha.»

Se valo, jossa loisti löytämäni tuo kalleus, nyt vasta leimahtikin kuin kultapeili, johon päivä paistaa.

Ja vastas: »Varmaan omatunto, oman häpeän taikka muiden hämmentämä, sanasi arvaava, on ankariksi.

Mut silti jätä kaikki sievistely, tuo julki kaikki, mitä nähnyt olet, ja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.

Näät laulus vaikka karkealta soiskin ens kuulemalla, jättää terveellisen ravinnon voi se vatsaan sulattajan.

Siks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli, mi enin puskee puita korkeimpia; tää koituva on sulle kunniaksi.

Siks sulle näytetty on taivahissa ja vuorella ja syvyyksissä vaivan vain olentoja, jotka tuntee maine.

Näät kuulijan ei mieli tyydy eikä hän usko esimerkkiin, jonka juuret on tuntemattomat ja piilotetut,

ei epäselviin todistuksiin myöskään.»