Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 10. Yhdeksäs laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun Kaarlesi, sa kaunis, oi, Clemenza, tuon oli opettanut, kertoi mulle hän vilpit,[95] jotka heimons' saisi tuta.

Mut »Vait», hän sanoi, »vuodet vieriköhöt!» Siks virkan vain, ett' oikea on suru kohtaava niitä, jotka teitä loukkas.

Ja henki jo tuon valon pyhän oli päin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa, kuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää.

Oi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät, te, jotka Hyvää moista hyljeksitte ja turhuutehen kiinnitätte katseen!

Ja katso, toinen näistä hohtavista[96] mua lähestyi ja kirkkaudessaan kasvain osoitti tahtonsa mun mieleen olla.

Beatricen silmät, mua tarkkaavaiset, kuin äsken antoi mulle merkin armaan, hän että suostui sulotoivohoni.

»Ah vastaa, sielu autuas», ma virkoin, »pyyntööni heti ynnä näytä, että sinussa heijastella voin, mit' tuumin.»

Ja valo, mulle vielä outo, äsken jost' ääni lauloi, loihe lausumahan kuin se, jonk' ilo vain on tehdä hyvää:

»Tienoossa ilkeän Italian siinä,[97] mi välillä Rialton on ja Brentan, Piaven virranvetten, kumpu kohoo,

ei korkea, mut kummun kukkulalta laskeusi alas kerran soihtu,[98] joka sen seudun kaiken saattoi kauhun valtaan.

Olimme vesat saman juuren; minä Cunizza nimeltäin, ja täällä loistan, kun minut voitti valo tähden tämän.

Mut iloll' itsellein suon anteheksi syyn kohtalooni enkä sure sitä, mi rahvaallenne oudolt' ehkä näyttää.

Tää valo,[99] mulle lähin, taivahamme ihastus kirkas ynnä kallis, jätti maan päälle maineen, jonka sammumista

saa monet uottaa uudet vuosisadat. Siis päätä, kannattaako hyvin elää, ett' ensimmäistä elo toinen seurais!

Noin eipä tuumi nykyrahvas tämä, min rajat määrää Etsch ja Tagliamento[100] ja jok' ei kadu kuritettunakaan.

Mut pian on Padova värittävä veet suonsa, jotka huuhtelee Vicenzaa, kun niin on väärämielinen sen kansa.[101]

Ja missä Sile ja Cagnan[102] käy yhteen, päin pystyin eräs hallitsee, mut häntä jo varten valmistetaan linnunpaulaa.

Siks itkevä on Feltro paimenensa tuon pahan tekoja, niin riettahia, ett' tullut kukaan moisten vuoks ei Maltaan.[103]

Ois tarpeen sammiota liian laajaa, jos mieli mahtua Ferraran veren, ja uupuisi, ken unssein punnitseisi

tään papin kiltin vuodattamaa verta vuoks puolueen; mut moiset lahjat taitaa sopia hyvin seudun elintapaan.

Jumalan tuomioita heijastavat kuvastimet, joit' Troneiks[104] nimitetään, ja siks, min virkoin, oikeaa on meistä.»

Hän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen hän kääntynyt, näät samaan tanhupiiriin palasi hän, miss' ennen ollut oli.

Tuo toinen autuas, jo mulle kuulu, säteili silmänäni niinkuin hieno rubini, joka auringossa säihkyy.

Näät ilo synnyttävi siellä hohteen kuin hymy täällä, mutta helvetissä käy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.

»Jumala kaikki näkee, hänet sinä», ma lausuin, »sielu autuas, niin että ei tahto mikään sua piillä saata.

Kuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat ja yhteissointuun soi serafein kanssa, pukuna joill' on kolmet siipiparit,

sa et mun toivoani tyydyttäisi? En vartois kysymystäs, jos sun nähdä syvältä voisin niinkuin sinä minut.»

»Avarin allas,[105] johon virtaa vesi merestä siitä, joka seppeleenä maanpiirin kaiken kiertää», näin hän alkoi,

»välitse rantain riitaisten niin kauas välähtelee, se että, ennen missä loi horisontin, luo meridianin.

Tään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran välillä, joka juoksuin lyhvin leikkaa Toskanan maiden ynnä Genuan rajan.

Ja melkein samat päivänlaskut, -nousut Buggeall' on ja kotikaupungillain, min hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]

Nimeni Folco[107] oli maassa tuossa, mi tunsi mun, ja niinkuin taivas tämä minuhun vaikutti, nyt siihen minä.

Enempi lempinyt näät ei lie Dido[108] Sikeuksen, Kreusan murheeks, siksi kuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]

eik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti Demophoon, eikä myös Herakles, koska hän Iolea sydämessään kantoi.

Mut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän; syyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin, mi kaitsee, järjestää, on meille autuus.

Havaitaan täällä taide, luomakuntaa mi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa alemmat alat ylempäinsä mukaan.

Mut että toivees, tämän taivaan luomat, sa kaikki täytettyinä täältä veisit, mun vielä täytyy etemmäksi mennä.

Sa tahdot tietää, ken mun vierelläni säteilee valkeudessa säihkyvässä kuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.

Se Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii; hän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle tää tarjoo korke'imman autuus-asteen.

Tää taivas, jossa maailmanne varjon on päätepiste,[112] hänet otti vastaan Kristuksen voittotieltä muita ennen.

Johonkin taivahasen jätettävä hän oli varmaan merkiks voiton, joka käsillä molemmilla[113] kerran saatiin.

Pyhässä maassa, joka paavin mieltä niin vähän murhettavi nyt, hän kerran ens voittokunniata Josuan auttoi.

Sun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka muit' ennen kääntyi selin Luojahansa ja jonka niin on kyynelöity kateus,

tuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115] mi harhaan vienyt lampaat on ja vohlat, kun tehnyt suden on se paimenesta,

Sen vuoksi Evankelium laiminlyödään ja kirkko-isät, Dekretalioita vain tutkitaan, niin että reunat mustuu.

Sit' etsii paavi ynnä kardinalit; ei aatos heillä Nazzaretiin jouda, miss' siivet suihki kerran Gabrielin.

Mut Vatikani ja muut paikat Rooman pyhäiset, haudoiks urhojoukon tulleet, mi tietä Pietarin on taivaltanut,

pian pääsevät on irstaudesta irti.»[116]