Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 9. Kahdeksas laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Maailma kerran luuli pimeydessään, kehässä kolmannessa että Kypris[83] tuo kaunis lemmentulta houkkaa loistais.

Näin entiserheessänsä muinaiskansat ei yksin häntä kunnioittanehet rukouksin, uhrein, vaan sai kunniata

Dione ja Cupido[84] myös, joist' toinen ol' äiti hänen, toinen poika, jonka ties taru Didon helmass' istunehen.

Häneltä,[85] josta alan, sai he nimen tähdelle, joka silmin hyväilevi Auringon niskaa taikka kulmaluita.

En huomannut ma sinne nousemista; mut siellä-olon oivalsin ma, koska näin kaunistuneen valtiattareni.

Ja niinkuin säen liekin kesken näkyy ja niinkuin äänen äänten kesken kuulee, jos toinen pitää, toinen vaihtaa sävyn,

valossa tässä niin myös toiset valot nopeemmin taikka verkkaisemmin kiersi, mikäli, luulen, kukin tunsi Luojaa.

Pilvestä kylmästä ei tuuli tule, näkyen taikka ei,[86] niin rutto, ettei se tuntuis hitaalta ja hillityltä

hänelle, ken nää jumal-liekit näki tulevan kohti laaten karkelostaan, seraafein alkamasta seesteisimpäin.

Ja siitä, joka ensimmäisnä joutui, soi Hosianna niin, ett' aina olen ma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.

Heist' eräs sitten vastahamme riensi ja yksin alkoi: »Kaikki oomme alttiit sun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.

Kierrämme samoin piirein, samoin kehin, janoten samaa kuin ne vallat ylhät, sa joille kerran maailmassa lauloit:[87]

Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu; niin rakastamme, että hetken lepo sun mielikses ei ikävämpi meille.»

Kun kunnioittain valtiattareeni ma olin katsahtanut ynnä katseen hän mulle suonut suopean ja varman,

valohon käännyin, joka alttiuttaan niin oli tarjonnut, ja lausuin äänin nyt liikutetuin: »Virkkakaa, keit' ootte!»

Ah, kuin ja millaiseks hän kasvoi kautta tuon ilon uuden, josta sai hän lisän, kun moista pyysin, entisriemuihinsa.

Sellaisna lausui hän:[48] »En kauan ollut elossa; kauemmin jos oisin ollut, ei paljon pahaa oisi tapahtunut.

Jään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo mun säteillään ja minut peittää niinkuin kotelo sisällensä silkkitoukan.

Mua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt näät maan jos päälle oisin, heelmin eikä vain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.

Mua vartoi kerran valtiaakseen[89] ranta se vasen, jota huuhtoo aallot Rhônen, kun Sorguen veet on siihen velloutuneet,

Ausonian sarvi myös, mi kantaa Barin, Gaetan ja Crotonan kaupunkeja, merehen missä Trento, Verde vierii.

Säteili otsallain jo maan sen kruunu, Tonava jonka kaltaat kastelevi, kun jälkeen jättänyt on Saksan ääret.

Trinacria kaunis myös, min poukamata Pelorumiin Pachinumista saakka lyö itätuuli ynnä saartaa savu—

ei vuoksi Typheun, vaan tulikiven— ois valtiaita vartoneet mun kauttain Kaarlesta, Rudolfista syntyneitä,

jos huono hallitus, mi kiihkoon saattaa vasallikansat aina, ei ois saanut Palermoa huutamahan: 'Surmaa! Surmaa!'

Tään veljeni jos eeltä nähdä voisi,[90] köyhyyttä Katalonian hän saitaa jo karkkoaisi, ettei heitä loukkais.

Näät hänen taikka toisen huolta pitää on tarvis, ettei hänen laivallensa jo lastatulle lisää lastattaisi.

Luonteensa laaja ahtahaks on käynyt ja kaipais vallanhaltiaa, min huoli ei täyttää oisi omaa arkkuansa.»

»Oi valtias, kun korkean tään riemun, min minuun lietsot puheellas, ma luulen sun siellä, miss' on alku, loppu hyvän,

näkeväs niin kuin nyt sen näen minä, se mulle rakkaamp' on; ja rakkain siksi kun tunnet sen sa Luojaa tuntemalla.

Mun riemastutit; valista nyt myöskin, (näät sanas saanut mun on epäilemään) kuin siemen hyvä katkeran suo sadon.»[91]

Ma hälle näin. Hän mulle: »Toden jos sulle näyttää voin, sa kysymyksees saat kääntää kasvos kuin nyt käännät selän.[92]

Hyvyys, mi valtakunnat, joihin nouset, kaikk' kiertää, autuuttaa, luo kaitsentansa voimaksi näiden suurten kappaleiden.

Eik' yksin luodut kaikki kaitut ole mielessä Luojan itsetäydellisen, vaan myös, mi koskee heidän onneansa.

Siks mitä ampuneekin jousi tämä, se ennen määrättyhyn sattuu maaliin kuin nuoli, jonk' on johto ollut suora.

Jos niin ei ois, nää taivaat nousemasi sais aikaan tuloksia, jotka eivät ois töitä taitehen, vaan raunioita.

Ja näin ei olla voi, jos puuttuvaiset olennot, tähtein ohjaajat, ei ole, ja puuttuvainen Hän, mi niin loi heidät.

Tahdotko totuuden tään selvemmäksi?» Ma näin: »En, en, ma huomaan, ettei luonto väsyä saata välttämättömässä.»

Hän vielä: »Virka, pahemp' oisko, ellei inehmo kuuluis yhteiskuntaan maiseen?» »Ois», vastasin, »sit' todistaa ei tarvis.»

»Ja voiko ihminen sen, ellei elo ois mainen säätty eri säädyin, toimin? Ei, jos on oikeassa mestarinne.»

Hän johti, päätti tähän todistelun ja virkkoi: »Seuraa siis, ett' teoillanne ja elollanne eri juuret ovat.

Yks syntyään on Solon, toinen Xerxes, tuo Melkisedek, tuo taas mieheks syntyi,[93] min poika kuoli ilmaretkellänsä.

Näin luonnon-kierto, joka kuolevaista vahaanne leimaa, hyvin täyttää työnsä, mut samoin toimii, tölli lie tai linna.

Siks Esau siemenessä Jakobista jo eroo ja niin halpa siittää isä Quirinuksen,[94] Mars että sijaan pannaan.

Siitetty luonto aina siittäjänsä tulisi kaltaiseksi, ellei voima ja valta oisi Luojan kaitselmuksen.

Nyt eessäs on, mik' äsken takanasi; mut merkiks, että olet mulle ilo, suon sulle vielä erään täytelauseen.

Kuin kaikki siemen, joka joutuu väärään maaperään, luonto aina turmeltuvi, jos pahansuovan kohtalon se kohtaa.

Ja päällä maan jos pantais huomiota ain perustukseen, jonka luonto laskee, ois sitä seuraten myös kansa hyvää.

Te sitä vastoin kiinnitätte kirkkoon monenkin, joka syntyi kalvankahvaan, ja teette kuninkaaksi saarnamiehen.

Siks taivallatte polun ulkopuolla.»