»Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää radalta käänsi kantataaton, joka Lavinian otti, vuosisataa kaksi

ja yli pysyi Luojan lintu hiljaa sopessa Europan[52] ja kukkuloita lähellä, joilta ensin lähti lentoon.

Vallitsi pyhäin sulkain varjon alla, kädestä käteen mennen, maailmata; näin vaihtui valta, joutui käteen minun.

Ma keisar' olin, oon Justinianus,[53] mi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen, laeista otin liian pois ja turhan.

Jo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin, ma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin, en enempään, ja tyydyin uskohoni.

Mut Agapetus siunattu, mi silloin ol' ylipaimen, sanoillansa minut sai ohjatuksi oppiin oikeahan.

Hänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen oppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen todeksi, vääräks toisen vastakohdan.

Kun tielle Kirkon nyt ma tullut olin, suvaitsi antaa mulle Luojan armo työn suuren aatteen, siihen antauduin ma

ja jätin aseet Belisariukselle,[54] jot' turvasi niin käsivarsi Taivaan, se että mulle oli merkki levon.

Tää vastaus ensi kysymyksees liittyy; mut laatu vastauksen pakottavi jotakin lisäämään mun vielä siihen,

ett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55] ne, jotka nousee keisar-kotkaa vastaan sen anastain tai sitä uhmaellen.

Näe, mikä voima kunnioitettavaks sen tehnyt on!» Hän tuokiosta alkoi, kun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56]

»Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa se sitten kolme, sikskuin taistelohon sai kolme vastaan kolmea sen vuoksi.

Myös tiedät, ryöstöstä sabinitarten Lucretian tuskaan saakka, kuinka voitti se lähi kansat kuninkaiden aikaan.

Ja tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman jaloimmat, koska ryntäs Brennus,[58] Pyrrhus ja muutkin kansanpäät ja liittolaiset.

Niin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka ja Deciukset, Fabiukset[59] maineen sen, jota mielelläin ma kunnioitan.

Se maahan löi arabialaiset[60] ylpeet, nuo, jotka Hannibalin johdoll' yli menivät alppein, mistä Pon on juoksu.

Sen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius voittonsa voittivat, ja tuimaks tuli se kummulle,[61] min alla synnyit sinä.

Lähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi lepoonsa lempeään maailman kaiken, sen Caesar otti Rooman mielen mukaan.

Työt kotkan silloiset Rhein-virta näki ja Var, Isère ja Saône ja Seine ja laakso jokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63]

Ravennan jätti, Rubiconin yli se kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan, sit' ettei seurata voi kieli, kynä.

Espanjaan viskas legionat, sitten Durazzoon, iskun niiltä sai Farsalus,[64] min tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka.

Antandroon[65] taas ja Simoiin se näki, jost' oli noussut, Hektorin myös haudan, ja lens ja turmaks Ptolemaion tuli.

Taas salamana Juban[66] päähän iski, päin kääntyi länsimaailmaanne, josta Pompeiuksen jo sotatorvi soitti.

Seuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se, sit' Tuonelassa Brutus, Cassius ulvoo ja murehtii Modena ja Perugia.

Sit' itkee vieläi Kleopatra tumma, mi kotkaa paeten sai käärmeheltä niin äkillisen ynnä synkän surman.[68]

Punaiseen mereen saakka kaarsi kotka tuon johdolla ja maailmaan loi rauhan, niin että Janus-templi suljettihin.

Mut kaikki edelliset työt sen, joista nyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss' elämän maisen, sille alistetun,

vähäksi jää ja himmeäks sen rinnan, mit' teki sillä kolmas Caesar,[69] silmin jos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain.

Jumalan oikeus, joka haltioi mun, näät hälle myönsi, käteen sen, min sanoin, suuruuden olla kosto Taivaan vihan.

Nyt hämmästy, ma mitä virkan vielä: Tituksen kanssa sitten kostamahan se riensi verisyytä synnin vanhan.

Ja koska Longobardin hammas[70] puri taas Pyhää Kirkkoa, sen siipein alla apuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui.

Nyt näistä päättää saatat niiden suhteen, joit' yllä syytin, ynnä syntiensä, jotk' ovat turmionne kaiken lähde.

Yks yhteismerkin puolueesen sitoo, sen sijaan toinen keltaliljat keksii:[71] on nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.

Muun merkin alla ghibellinit tehkööt temppunsa; sillä pahoin seuraa kotkaa, ken sen ja oikeuden erottavi.

Eik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä lyö maahan, mutta peljätköön sen kynttä, mi leijonat jo suuremmatkin nylki.

Jo usein itki isän syytä pojat, älköönkä luulko, että vaakunaansa Jumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain!

Tään pienen tähden[73] kaunehena henget on hyvät, jotka niin on toiminehet, heit' että kunnia ja maine seuraa.

Ja kun näin harhautuen sinne lentää halumme, luonnollista on, ett' toden rakkauden säteet hitaammasti nousee.

Mut juuri palkan ynnä ansiomme vertailu onpi ilostamme osa, kun ovat kummatkin ne yhtä suuret.

Elävä oikeus näin meissä tunteet niin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan mihinkään kääntymähän enää koskaan.

Kuin eri äänin sointu kaunis syntyy, niin eri asteet elämässä täällä luo tähtitarhain sopusoinnun armaan.

Sisällä päärlyn tämän päilyväisen palavi valo Romeon,[74] min suuret ja kauniit työt niin pahoin palkittihin.

Mut ei Provence, mi häntä vastaan oli, nyt siitä nauti; näät se väärään kulkee, ken toisen onnen turmionaan pitää.

Tytärtä neljä kuningattariksi Raimondo Berlinghieri naitti, tämän sai aikaan Romeo, mies vieras, halpa.

Sai hänet pyytämähän sanat kateet tiliä sitten tuolta vanhurskaalta, mi kymmenestä kaksitoista antoi.

Läks sitten köyhänä ja harmaapäänä palalta pala kerjäämään hän; miehen tuon mielen maailma jos tuntis, sitä

enempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.»