»Deus, venerunt gentes»[386] itkein alkoi suloista virttä vuorotella naiset, ja milloin kolme, milloin neljä lauloi.

Beatrice hellä, huokaavainen heitä niin kuuli kalpeana, että surrut enempi Maaria ei ristin alla.

Mut koska vaikenivat toiset neitseet, hän nousi korkeana, kasvoiltansa kuin tulenleimaus, ja sanat virkkoi:

»Modicum, et non videbitis me, et iterum,[387] ah, siskot armahaiset, modicum, et vos videbitis me.»

Hän sitten eellään heidät käski käymään, vain viittas seuraamahan mun ja Naisen[388] ja Viisaan, joka joukkoon jäänyt oli.

Näin kulki eespäin, enkä usko, että hän kymment' astunut ol' askeltakaan, kun silmänsä hän iski silmihini

ja tyynnä hahmoltansa mulle haastoi: »Nopeemmin riennä, että valmis olet sa kuuntelemaan, jos ma kanssas puhun!»

Kun olin siinä, missä olla piti, hän virkkoi: »Veli, miks et tohdi mitään kysyä, vaikka kuljet vierelläni?»

Kuin joskus eessä esimiesten haastaa on pakko liikaa kunnioittavaisten eik' ääni lähde läpi hampainen,

niin kävi mun, mi sammalkielin loime nyt lausumaan: »Madonna, tarpeheni te hyvin tunnette ja niihin avun.»

Hän mulle: »Tahdon, että pelkos ynnä häpeäs poistat, etkä enää puhu minulle lailla miehen uneksivan.

Sa huomaa: kulho, jonka käärme särki, ei ole, oli;[389] mutta tietköön syypää, ett' Taivaan kostoa ei torju mikään.

Jää iki ilman perillist' ei kotka, mi heitti höyhenensä vankkureihin, ne täten tehden hirviöks ja saaliiks.

Ma näen selvään, ja siks siitä kerron: lähellä tähtimerkki on, mi antaa viel' ajan maailmalle varman, vapaan.

Ja mies tuo viisisataa viisitoista,[390] Jumalan ase, porton ahnaan tappaa ja peikon, joka hänen kanssaan rikkoo.

Puheeni, himmeä kuin Temiin,[391] Sfinksin, vain vähän sua vakuuttaa kentiesi, kun noiden tapaan kärkensä se kätkee.

Pian tosiseikat todistaa ja päästää tään pulman pahan, lailla vellamoiden, mut ilman karjan taikka viljan vaaraa.

Sa huomaa: niinkuin sanat nää ma sanon, ne kirjoita ja eläville kerro elämän sen, mi juoksua on kuoloon.

Ja kun ne kirjoitat, sa muista, että et salaa, millaisna puun nähnyt olet, mi täällä ryöstetty on kaksi kertaa.[392]

Jokainen, ken sen heelmän, oksan ottaa, hän työllä herjaisella loukkaa Luojaa, mi pyhään luonut on sen palveluunsa.

Kun siitä söi ens sielu, vuotta viisi tuhatta tuost' on tuska, kaiho soinut Hänelle, joka syyn sen otti päälleen.

Sun henkes nukkuu, ellei huomaa, miksi niin erikoisen korkeaks se kasvoi ja miksi nurinpäin sen latva lautui.

Ja jos kuin Elsan[393] veet, ei turhat aatteet ois mieltäs saartaneet sen muuttain, kuten Pyramus[394] silkkipuunsa, hekkumallaan,

monesta niin jo merkist' ymmärtänyt puun tarkoituksen oisit siveellisen ja Luojan mielen, kiellossaan vanhurskaan.

Mut koska nään sun järkes kivettyneen ja käyneen kivenkarvaiseks, niin että sanaini valkeus sun huikaisevi,

kuvina tahdon, vaikk' en kirjaimina, tään että kanssas kantaisit kuin sauvaa pilgriimi palmulehvin kierrettyä.»

Ma hälle: »Niinkuin leimasin lyö vahaan sinetin vaihtumattoman ja lujan, sananne aivoni nyt samoin leimaa.

Mut miks niin yli silmänkantamani sananne ikävöity lentää, että se katoaa, mit' enemmän ma katson?»

»Siks että huomaisit», hän virkkoi, »suunnan,[395] jot' olet seurannut, ja oivaltaisit, kuink' oppis soveltuu mun sanoihini,

ja näkisit, ett' eroo Luojan teistä elonne niin kuin erotettu kauas on maasta alhaisesta taivas korkein.»

Ma hälle vastasin: »En muista, että ma oudoks oisin teille tullut koskaan, ei tuosta mua omatunto soimaa.»

»Ja jos et sitä nyt sa jaksa muistaa», hymyillen virkkoi hän, »sa mielees johda, ett' olet tänään Leten[396] vettä juonut.

Ja savusta jos todistaa voi tulen, todistaa unhotus tuo juuri syypääks sun tahtos, jännitetyn toisahanne.

Sanani totisesti tästälähtein niin selvät olkohot kuin järjellesi jäykälle niitä ilmoitella sopii.»

Hitaammin kulki kultaloistossansa Aurinko kautta puolipäivä-piirin, mi muuttaa paikkaa näkökulman mukaan,

kun seitsemän nuo neittä seisahtuivat— kuin seisahtuu se, joll' on joukon johto, jos tiellä outoa hän jotain äkkää—

äärelle metsän varjon kuolon-valjun, min moista Alppein purot kylmät heittää all' oksain mustien ja lehväin nuorten.

Ja oli kuin ois heidän eessään juossut samasta lähteestä Euphrat ja Tigris, eroten verkkaan, ystävällisesti.

»Oi kunnia, oi valkeus ihmisheimon! Mit' on nää veet, jotk' alkuhettehestä samana hersyy, haarautuu ja katoo?»

Sain vastaukseksi: »Mateldaa pyydä, hän että selittäis sen sulle.» Lausui nyt niinkuin se, mi syytä luotaan torjuu,

tuo kaunis Nainen: »Tään ja paljon muuta sanonut hälle oon ja varma olen, hält' ettei vienyt sitä Leten vesi.»

Beatrice näin: »Hält' ehk' on sielun silmät huolesta suuremmasta sumentuneet, mi usein uuvuttavi muiston kaiken.

Mut kas, Eunoë tuolla vieno virtaa; vie sinne hänet, siellä virkistäös voimansa voipunehet kuin on tapas.»

Kuin kursaile ei sielu ylväs, jalo, vaan toisen tahdosta luo tahdon oman, kun viittaus tuon vain on selvittänyt,

niin tarttui kätehein tuo kaunis Nainen, läks liikkumaan ja Statiukselle virkkoi hän lailla vallattaren: »Myötä tule!»

Lukija oi, jos kirjoittaa ois tilaa minulla vielä, laulaisin ma juomaa[397] suloista, jot' en kyllin juoda voinut.

Mut koska täydet ovat lehdet kaikki mun aikomani tähän toiseen Lauluun, ei taiteen lait mun salli laajentua.

Palasin luota pyhäin lainehien ja olin uudistunut, niinkuin nuortuu puu nuori saatuansa lehdet uudet,

ja puhdas, altis nousemaan nyt tähtiin.