Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 25. Viideskolmatta laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Ol' aika nousta nopeasti: jäänyt jo Härjän haltuun Auringolta oli meridiani, Yöltä Skorpionin.[283]

Siks niinkuin mies, mi viivy ei, vaan samoo tietänsä eespäin, mitä sattuneekin, kun häntä ajaa pakkotarpeen tutkain,

niin solaan astuimme me soukkaan, yksi edellä toisen, nousten portahia, jotk' on niin kaidat, ettei kaksin pääse.

Kuin pikku haikara, mi halais lentää ja nostaa siipeä, mut tohdi jättää pesäänsä ei, ja alas taas sen painaa,

kyselyn halu mulla syttyi, sammui, siks kuin se päättyi liikkeesen, min tekee mies valmistauva jotain virkkamahan.

Vaikk' oli nopsa käyntimme, näin lausui Isäni armas mulle: »Joutsi sanan, jonk' olet jännittänyt, jouahuta!»

Aukaisin suuni silloin turvallisna ja aloin: »Kuinka siellä laihdutahan, miss' ole tarvetta ei syödä, juoda?»

»Jos muistaisit sa, kuinka Meleagros[284] palossa lieden itse paloi loppuun, tajuisit varmaan seikan tään», hän vastas.

»Ja jos sa muistaisit, kuink' oma kuvas kuvastimessa liikahtaa, kun liikut, ois sulle helppo tämä pulma päästää.

Mut että tahtosi sais tyydytyksen, on tässä Statius, jota pyydän, anon, hän että haavais haavuriksi ryhtyis.»

»Ijäisistä jos hälle haastan, missä sa oot, mun olkoon anteeks-anteheni, evätä etten suita voi», näin Statius.

Ja alkoi: »Poikani, jos painat mielees sanani, tarkasti ne tallettaen, ne valon luovat kysymyksehesi.

Täys veri, jota juo ei koskaan suonet janoiset, vaan mi jälelle on jääpää kuin ruoka, pöydältä mi korjatahan,

saa sydämessä luomisvoiman luoda jäsenet kaikki, niinkuin niiden veri vain siltä muoto-luovan mahdin saapi.

Se vielä hienostuu ja painuu paikkaan nimettömään ja siitä vereen toiseen se sekoittuvi luonnon astiassa.[285]

Ne kaksi yhteen yhtyvät, ja toinen on luotu saamahan ja toinen luomaan, niin täydellinen tuoss on alkulähde.

Se toiseen liittyneenä työnsä alkaa, tiivistää ensin, elähyttää sitten, mink' oli aineksensa muodostanut.

Kun luomisvoima elon saa,[286] min laatu kuin kasvin on (vaikk' erilainen siinä, se ett' on tiellä, toinen tien jo päässä),

se luo jo liikunnon ja tuntokyvyn, mi merisienell' on, ja tehdä alkaa kyvyille kylvämilleen elimiä.

Nyt, huomaa, laajentuvi, taajentuvi se voima, jok' on sydämestä luojan, elimet luonnon miss' on ennen valmiit.

Mut kuinka ihmistyy se eläimestä, et vielä ymmärrä; ja seikka sama sua viisahammankin[287] on vienyt harhaan,

kun opissaan hän yleisjärjen irti erotti sielusta, siks ettei sille elintä omaa löytänyt hän mitään.

Tulolle totuuden luo auki mieles ja tiedä, että heti kun on valmiit sikiön aivot sielun-elimineen,

iloiten tuosta luonnon taitehesta ens-Luoja saapuu, siihen puhaltaen nyt hengen uuden, ikivoimaa täyden,

mi kaiken siinä toimivaisen ottaa olentohonsa, yhden sielun siittäin, mi elää, tuntee, tietoiseksi tulee.

Sa ettet sanojani kummeksuisi, Auringon katso lämpöä, mi muuttuu viiniksi yhtyessään köynnösmehuun.

Kun lanka loppuu Lakesiin, se eroo ruumiista, kanssaan vieden kaiken, mikä siin' ihmisen ja Jumalan on voimaa.

Muut kyvyt[288] kaikki silloin mykistyvät, mut muisto, järki ynnä tahto tulee entistä ehommaksi toiminnassaan.

Kuin ihmeen kautta, itsestään se putoo nyt heti rantaan toiseen taikka toiseen,[289] miss' ensi tiedot saa se tuonen-teistään.

Kun paikka sille säätty on, sen samoin säteilee jälleen muoto-luova voima kuin ennen eläessä jäsenien.

Ja niinkuin ilma, sade-usmaa sankka, sätehen sattuen, mi siihen taittuu, väreillä koristaupi kirjavilla,

niin ilma lähin kuolleen ympärillä muodoksi muuttuu, jonka siihen painaa elävän sielun muoto-luova voima.

Ja sitten lailla liekin liikkuvaisen, mi tulta seuraa, kunne vaan se kulkee, myös seuraa sielua sen muoto uusi.

Kun tuossa ilmestyy nyt sielu, sitä varjoksi kutsutaan, ja tuosta kaikki se itsellensä aistit luo, myös näön.

Me sillä haastamme ja hymyilemme, huokaamme sillä, kyynelöimme sillä, kuin kautta vuoren tään sa nähnyt lienet.

Ja varjo muodostuu sen mukaan, kuinka halut ja vaistot siihen vaikuttavat; se syy on seikan, jota ihmettelit.»[290]

Olimme tulleet viime piinanpiiriin,[291] kädelle oikealle kääntynehet, miss' uudet huolet huomiomme vaati.

Yl' äyrään siellä törmä liekin lyöpi, mut äyrähältä ylöspäin käy tuuli, mi taapäin ajaa sen ja luotaan torjuu.

Siis yksitellen avonaista reunaa ol' astuttava; tuolla puolen mua pelotti tuli, tällä puolen syvyys.

Oppaani lausui: »Silmät ohjaksissa paikalla täll' on tarkkaan pidettävä, voi pienin askel täällä syöstä harhaan.»

»Summae Deus clementiae»[292] ma kuulin palosta suuresta nyt kaikuvaksi, niin että innokkaana sinne käännyin.

Ja varjojen näin läpi liekin käyvän; siks vuoroin täytyi heidän askeliaan, omia vuoroin nyt mun tarkastella.

Lopussa laulun pyhän kaikki kovaa noin huusivat he: »Virum non cognosco!»[293] ja jälleen alottivat hymnin hiljaa.

Taas huusivat he: »Jäi Diana lehtoon,[294] mut sieltä karkoitti Helicen, koska tää maistanut Venuksen myrkyn oli.»

Taas laulu soi, ja sitten huus he kovaa nimiä siveellisten naisten, miesten, avio-uskollisten, kunnollisten.

Ja näin he jatkavat, ma luulen, koko sen ajan, jonka tuli polttaa heitä; on moiset keinot, moinen muona tarpeen,

jos mieli umpeen mennä viime haavan.