Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 23. Kolmaskolmatta laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun puun tuon vehmastohon vehreähän upotin silmäni laill' lintumiehen, mi vaanintahan elämänsä tuhlaa,

näin lausui hän, mi isää enemp' oli: »Nyt tule, poikasein! On jaettava paremmin aika, mik' on meille suotu.»

Ma käänsin kasvoni ja nopsin jaloin lähenin Viisahia, joiden puhe minulta poisti matkan vaivat tyysti.

Kas, silloin kuului itku ynnä laulu Labia mea, Domine! niin että se ilahdutti sekä murhetutti.

»Ah, isä armas, mit' on tuo?» ma kysyin. Hän vastas:[259] »Varjoja vain kulkevia; kenties näin kirvoittaa he synnin kuormaa.»

Kuin pyhiinvaeltajat mietteissänsä, jos jonkun oudon kohtaavat he tiellä, pysähdy eivät, jälkeen katsahtavat,

niin takanamme, kiirehemmin käyden, tuli ja meni, kasvoi, kulki ohi nyt hurskas, vaikeneva varjojoukko.

Syvällä silmät oli heillä, synkät, ja kasvot kalpeat ja ruumis laiha, niin että nahka luita myöten liittyi.

En luule, että Erysikton[260] oli niin nihki laiha nikamiinsa saakka, kun enimmän hän nälän tunsi tuskaa.

Ma sanoin itsekseni: Tää kai kansa on se mi kadotti Jerusalemin, kun lihaa poikansa Maria nokki.[261]

Olivat silmäkuopat heillä niinkuin kivetön sormus; ja ken lukee omo[262] kasvoilta ihmisen, nyt m:n näki.

Ken uskois, että halun suuren nostain niin vaikuttais veen näky, heelmän tuoksu, joll' ei hän tietäis, kuinka tapahtuu se?

Ma siinä kummeksuin, mi heitä kalvoi, näät vielä mulle syy ei selvä ollut laihuuden tuon eik' ihon kuivanehen?

Kas, silloin päänsä syvyydestä silmät mua kohden varjo muudan käänsi, katsoi mua tarkkaan, huus: »Mik' on tää armo mulle?»

En koskaan tuntenut ois kasvojansa; mut hänen äänensä toi ilmi mulle, mik' oli haihtunutta hahmossansa.

Kipuna tuo mun kokonansa sytti, niin että alta muodon muuttuneenkin taas muistaa voin Foresen kasvonpiirteet.

»Äl' ällistele», pyys hän, »kuivanutta kanahkaa ihon valjun, vaisun tämän, äläkä liikaa lihanpuutettani,

vaan virka mulle totuus itsestäsi ja keit' on sielut kaks nuo seuralaises; äläkä enää vaikene, vaan puhu!»

Ma hälle: »Kasvos, joita kuollehina jo itkin, yhtä tuskaisasti mua taas itkettää, kun nään ne vääntyneinä.

Siks lausu Luojan tähden, teitä mikä noin kuorii! Kummastelen; voi ei haastaa, ken muuta miettii, siks en vastatakaan.»

Hän mulle: »Luojan ikineuvo luonut taaksemme jäänehesen puuhun, veteen on voiman, josta niin me näivetymme.

Tää kansa kaikki, joka itkee, laulaa, janoa ynnä nälkää nähden täällä taas pyhittyy vuoks kurkun ahmattiuden.

Herättää halun syödä, juoda tuoksu tuon heelmän ynnä vesisuihkun vihma, mi pirskuu yli lehtein vihreöiden.

Eik' yhtä kertaa vain, tät' uraa kiertäin, uudistu meille tuska tuo—ei 'tuska' mun tulis sanoa, vaan 'onni korkein'—

näät meidät saa puun luokse tahto sama, mi ilohuutohon Eli sai Hänet, ken verellänsä vapautti meidät.»

Ma vastasin: »Forese, vierähtänyt ei viittä vuotta siitä päiväst' ole, kun maisen elon parempaan sa vaihdoit.

Jos ennen tuskan hyvän tuokiota, mi meidät Luojaan liittää, voima loppui sinulla syntiin enempään, kuink' olet

sa tänne ylös tullut jo? Ma luulin tuoll' alhaalla sun vielä näkeväni, ajalla aika kussa korvatahan.»

Hän mulle: »Nopsaan näin mun tänne tuonut suloista tuskan mettä maistelemaan on Nellani,[263] mi eestäin paljon itki.

Hän hurskahilla huokauksillansa mun otti odotuksen rantamalta ja lunasti mun[264] muista kiertoteistä.

Sen kallihimmin Jumalalle kelpaa mun lempimäni pikku, leino leski, min yksinäisemp' on hän kainoudessaan.

Näät siveämmät on Sardiniassa
Barbagian[265] naiset kuin on naiset siinä
Barbagiassa, jonne jätin hänet.

Ah, veljyein, mit' ois mun lausuttava? Tuleva kangastuu jo aika eessäin, etäinen jolle ei tää hetki ole,

kun saarnastuolista Firenzen naiset nuo riettaat kielletähän näyttämästä niin rintojansa, että nännit näkyy.

Barbaarein, Saraseenein naiset koska kuria tarvinneet on hengellistä tai muuta verhottuina käydäksensä!

Mut jos nuo julkeat jo tietäisivät, mit' Taivas nopsa valmistaapi heille, suut heillä auki ois jo ulvomahan.

Näät ennustaitoni jos ei mua petä, he ennen huolta saa kuin parroittuvat nyt laulateltavien lasten posket.

No, veli! Mutta ällös piile enää! Kas yksin minä en, vaan kansa kaikki tää sinne katsoo, missä Päivän peität.»

Ma hälle siis: »Jos mielees johdat, mitä elimme yhdessä ja haastelimme, sen muisto vieläi sua murhetuttaa.

Elosta tuosta mun tää käänsi, joka käy eelläin, joku ilta sitten; silloin tuon sisar»—ja ma näytin Aurinkoa—[266]

»pyöreenä teille paistoi. Hän mun johti pimeyteen synkkään tosi kuollehien lihassa tässä, joka häntä seuraa.

Sielt' tänne nosti sanoin valmistavin hän minut, vuorta kiiveten ja kiertäin, jok' oikaisee, min elo väänsi väärään.

Niin kauas hän mua seuraavansa sanoo kuin pääsen sinne, missä nään Beatricen; mun siellä hänestä on erottava.

Vergilius on se, mi moista sanoo ja toinen tää on varjo se, min vuoksi vapisi äsken kaikki vuoren äyräät,

kun hänet luotaan nyt se kirvoittavi.»