Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 22. Kahdeskolmatta laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jo Enkeli, mi piiriin kuudentehen meit' oli ohjannut, ol' seisahtunut, minulta merkin ohimoilta poistain.

Sanonut oli 'Autuaiksi' niitä,[240] jotk' oikeutta halas; toisen sanan, ei muuta, vielä oli tainnut: 'jano'.

Ja minä, päästen helpommin kuin muiden solien kautta, vaivatonna nousin, nopeita seuraten näin vainajia.

Vergilius virkkoi: »Rakkaus, min hyve on syttänyt, myös aina toisen syttää, jos vain sen liekki ulkopuolle näkyy.

Siit' asti siks kuin esikartanohon Manalan astui Juvenalis,[241] joka ilmaisi mulle kiintymykses ylvään,

sua kohtaan samaa tunsin niin, ett' outoon se tunne henkilöön vain harvoin syttyy; ja siks nää portaat nyt on lyhyet mulle.

Mut lausu, anteeks anna ystävänä, jos liika rohkeus multa ohjat ottaa, ja ystävyksin nyt me haastelkaamme:

Kuink' olla saattoi sijaa ahneudelle sun sielussas, min oma huoles oli niin täyteen luonut viisautta syvää?»

Nuo sanat ensin hymyilytti hiukan Statiusta, vaan hän vastas: »Kallis merkki rakkauden mulle on sun joka sanas.

Esiintyy, totta, asioita usein, jotk' antaa aiheen moneen harhaluuloon, salassa kun syyt oikeat on niiden.

Tuo kysymykses ilmi, että uskot elossa toisessa mun olleen ahnaan, kai vuoksi piirin tuon, miss' ollut olen.

Siis tiedä, että liian loitoll' oli minusta ahneus, ja tuopa liika tuhannet kuut nyt kiusannut on mua.

Ja jos en ohjannut ois oikein mieltäin, kun luin sen kohdan, missä huudat sinä kuin ihmisluontehelle suuttuneena:

'Kirottu kullan nälkä, kunne johdat maan päällä, ah, sa kuolevaisten himot!'[242] vihaista vieläi taakkaa vyöryttäisin.[243]

Ma silloin huomasin, ett' antamaankin käs' olla liian auki voi, ja kaduin tuon synnin sitten kaikkein muiden kanssa.

Kuin moni ylösnousee kaljupäänä, kun tietämättömyys heilt' esti synnin tään katumisen kuolinhetkelläkin!

Ja tiedä, että syy, mi vastakkainen on suoraan syylle jollekin, sen kanssa yhdessä täällä kuihtuu, kuivatetaan.

Siis puhdistuaksein jos joukoss' ollut ma olen ahneuttaan itkeväisten, sen vastakohta mulle tuon on tehnyt.»

Ja Laulaja nyt paimenvirtten virkkoi:
»Mut julmat kun sa taistot lauloit ynnä
Iokasteen myös murheet kaksipäiset,[244]

ei siitä, jota kanssas haastaa Klio, näy viel', ett' ollut ois se usko sulla, jot' ilman eivät kevättyömme riitä.

Jos niin on, mikä aurinko, mi soihtu niin poisti pimeytes, ett' tohdit purjees suuntailla suoraan jälkeen Kalastajan?»[245]

Näin hälle toinen: »Sa mua kutsuit ensin Parnasson luolain lähtehistä juomaan ja sitten valaisit mua Luojan luokse.

Teit niinkuin se, mi kulkee öin ja kantaa takana lyhtyä eik' itseänsä valaisekaan, vaan jälkeentulevia,

kun sanoit: 'Vuosisata uudistuvi; taas palaa oikeus ja ens ihmiskausi, ja alas astuu heimo uuden taivaan.'[246]

Sa teit mun laulajaks, sa kristityksi; mut että käsittäisit piirrokseni, sen kädelläni värittää nyt tahdon.

Jo hedelmöittänyt maailman kaiken ol' usko tosi, jonka kylvi kerran ijäisen valtakunnan kuuluttajat;

ja sanas, jotka äsken toistin, sattui niin yhteen uutten saarnamiesten kanssa, ett' usein heitä kuulemassa kävin.

Pyhiltä niin he minuun vaikuttivat, ett' itkin, nähden heidän kyyneleitään, kun heitä vainosi Domitianus.

Ja ollessain maan päällä aina autoin ma heitä, ja muut lahkot kaikki multa he himmensivät tapain-puhtaudellaan.

Sain kasteen, ennen kuin ma kreikkalaiset jo'ille Teban johdin laulussani; mut kauan, pakanuutta teeskennellen,

pelosta pysyin salakristittynä; ja penseys tää mun kiertämään sai kehää neljättä yli neljä vuosisataa.

Nyt sa, ken poistit multa verhon, joka niin paljon peitti hyvää kertomaani— kun aikaa meill' on noustessamme—virka,

jos tiedät, missä on Terentius vanha, Cecilius, Plautus, Varro; virka, onko[247] he tuomitut ja mihin kuolonkuiluun?»

Oppaani näin: »He ynnä Persius, ma, ja monta muuta tuon oomme kera kreikkalaisen,[248] jota imetti enemmän kuin muita Musat;

ens ympyrässä tyrmän tumman oomme. Siell' usein haastelemme kukkulasta,[249] joll' aina asuu ruokkijamme armaat.

Euripides ja Antiphon on siellä, Simonides ja Agaton ja monta myös muuta seppelpäistä poikaa Hellaan.[250]

Runoutes henkilöistä siellä ovat
Antigone, Deïphile, Argia,
Ismene myös, kuin muinen murheellinen.

On hän,[251] mi osoitti Langia-lähteen, tytärkin on Teiresiaan[252] ja Tetis ja Deidamia sisaruksinensa.»

Molemmat vaikeni nyt runoilijat, taas tahtoivat he nähdä ympärilleen vapaina noususta ja seinämistä.

Ja neljä oli Päivän neittä[253] jäänyt jo taakse, viides vehmarolla oli ja ylös päätä palavaa sen ohjas.

Oppaani lausui: »Luulen, reunan puoleen on olka oikea nyt käännettävä ja vuorta kierrettävä niinkuin ennen.»

Näin tapa entinen nyt meitä johti; ja tietä taivalsimme rohkeammin, kun suonut oli sen tuo sielu ylväs.

He eellä kulkivat, ma yksin astuin takana, kuullen heidän haasteloaan, mi mulle antoi runoudesta opin.

Mut kesken armahan tuon keskustelun polulla näimme puun,[254] mi hedelmiä hyviä kantoi, sulotuoksuisia.

Kuin kuusi kapenee päin latvaa oksa oksalta, tämä pienentyi päin juurta; siks, luulen, ettei kiivettäisi siihen.

Taholla, jolta tiemme kiinni oli, äyräältä korkealta neste kirkas solisi läikkyen sen lehtein yli.

Läheni puuta Runoniekat; silloin sen lehväin läpi ääni huusi muudan: »Puun tämän ruoka teiltä puuttukohon!»

Noin sitten: »Enempi Maria[255] muisti, häät kuinka kunnollisiks sais ja suuriks kuin suutaan, mi nyt puolestanne pyytää.

Ja vanhat roomattaret tyytyi juomaan vain vettä;[256] halveksuipa herkkupöytää myös Daniel[257] ja viisahaksi tuli.

Ens kausi kaunis oli niinkuin kulta; makeiksi nälkä tammenterhot teki ja jano nektariksi joka puron.

Hunaja ynnä heinäsirkat oli eväänä erämaassa Kastajalla;[258] siks niin on suuri hän ja kunniassa

kuin evankelium sen teille kertoo.»