Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 9. Yhdeksäs laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Titonen[97] vanhan jalkavaimo sylin jo jättänyt ol' armaan ystävänsä itäistä vaalentaen taivonkantta.

Sen kulmaluilla hohtokivet kiilsi eläintä kylmää[98] tuota hahmotellen, mi ihmisiä pyrstöllänsä pistää.

Kaks askeltansa[99] astunut jo oli yö siinä, missä oli paikka meidän, ja kolmannen jo siivet siirtyi alas.

Ma, jossa Aadam vielä jäljell' oli, nukahdin silloin ruohikolle, minne olimme kaikki viisi[100] istunehet.

Ol' hetki, jolloin aamun suussa alkaa jo pääsky[101] laulaa murhevirsiänsä ehk' ensi tuskiensa muiston vuoksi;

ja silloin ruumihista kauimpana on sielumme ja vähin vanki järjen, sen nä'yt[102] että jumalaistuu melkein.

Unessa näin ma silloin liitelevän taivaalla kotkan kultahöyhenisen avoimin siivin alas laskeakseen.

Minusta tuntui kuin ma ollut öisin kedolla, jolta keskelt' omaistensa jumalten pöytään Ganymedes vietiin.

Ma mietin: Ehk' on tapa vaakalinnun vain täällä erästää, ehk' ylenkatsoo muualta mitään kynsissään se kantaa.

Näin sitten, liideltyään, laadeltuaan se kuinka salamana iski alas, mun tempas, kohotti mun tulen kotiin.[103]

Ja tuntui kuin ois tuli meidät syönyt; ja niin nuo liekit kuvitellut poltti, ett' tuokiossa unen valta päättyi.

Niin mahtoi herätä Akilleus kerran haralla silmin, sieluin säikähtynein ja tietämättä paikkaa, missä oli,

kun Keironilta[104] hänet nukkuvana äitinsä kantoi sylissänsä Skyroon, pois mistä sitten hänet vei helleenit.

Ma ylös ponnahdin, pois kasvoiltani pakeni uni, tuli kauhu sijaan, ja kalpenin kuin miesi jähmettyvä.

Vain Lohduttaja vierelläin mun seisoi; kolmatta hetkeään jo paistoi Päivä ja meri siinsi eessä silmieni.

»Ei pelkäämistä!» lausui Mestarini. »Pois epäily! On asiamme hyvin; syy kasvaa voimas on, ei surkastua.

Ovelle tullut olet Kiirastulen; kas, tuoss' on seinä sitä kaartavainen, ja mist' on halki se, on siinä kynnys.

Rusossa aamun, ennen aurinkoa, kun sielu ruumiissasi nukkui päällä tuon laakson kukkasien, jossa oltiin,

läheni nainen, lausui: 'Oon Lucia,[105] mun suokaa viedä se, mi tuossa nukkuu, ma häntä auttaa tiellä tällä tahdon.'

Sordello jäi ja muutkin varjot jalot. Hän otti sun ja päivän koittaessa näin tänne nousi, jäljessänsä minä.

Sun tuohon laski, ensin silmin kaunein osoitti ovea hän aukinaista; samalla haihtui pois kuin unesikin.»

Kuin mies, mi pääsee levottuudestansa ja pelvostaan, mi turvan tunteeks vaihtuu, kun totuus täys on hälle ilmoitettu,

niin muutuin ma; ja kun mun huolta vailla oleva näki Oppaani, hän läksi nyt vuorta astumaan, ma jäljessänsä.

Lukija huomaa, kuinka kohoo aihe runoni tään, siks ällös ihmettele, jos ylhemmän myös olla täytyy taiteen!—

Me paikkaa lähestyimme, loitommaksi mi näytti ensin muurin-murrokselta tai vuorelta, mi oli mennyt halki,

Nyt siinä portin näin ja portaat: kolme[106] niit' oli, kaikki eri värein välkkyi, näin myöskin portinvahdin, vielä mykän.

Kun silmä aukes aukeemistaan, näin ma, hän että portaall' ylimmällä istui, mut katsantoaan kestää en ma voinut.

Kädessä hällä paljas miekka oli, mi säteet säihkytti niin meitä kohden, ma että turhaan tuonne nähdä mielin.

»Ei etemmäks!» hän loihe lausumahan.
»Mit' tahdotte? Miss' onkaan saattajanne?
Tulonne teille vahingoks voi olla.»

Hänelle Mestarini: »Nainen Taivaan, mi hyvin tuntee nämä seikat, juuri näin sanoi: 'Tuonne menkää, siin' on portti!'»

»Hän teidän askeleenne siunatkohon», nyt lausui laupiaasti portinvahti, »siis tulkaa, nouskaa meidän portaitamme!»

Niin teimme. Valkeata marmoria ens porras olija niin kirkas, puhdas, ett' itseni näin siinä kuvastuvan.

Mut toinen tumma, punatumma oli, kiveä karkeaa, kuin poltettua ja rosopintaa pitkin ynnä poikin.

Ja kolmas, muita ylin, näytti tehdyn porfyyrista niin punahehkuvasta kuin veri, joka valtimosta syöksyy.

Nojaten siihen jalkapohjin kaksin Jumalan enkel' istui kynnyksellä, mi näytti kuin ois timantista ollut.

Nuo kolme porrasta ma johdoll' Oppaan alttiisti astuin. Näin hän virkkoi: »Pyydä nyt nöyrästi, hän että avaa lukon.»

Hartaana heityin pyhän jalkain juureen, löin kolme kertaa rintaani ja anoin hält' armoa, ett' aukaisis hän mulle.

Otsaani P:tä seitsemän[107] hän piirsi odalla miekkansa ja lausui: »Pese nää haavat, päästyäsi sisään tuonne!»

Pukunsa alta, jonka väri oli kuin tuhka tai maa lapioitu, kuiva, avainta kaks[108] hän sitten otti; toinen

kultainen oli, hopeainen toinen. Nyt ensin valkeaa hän koetti lukkoon ja sitten keltaista, näin pyynnön täyttäin

Hän meille: »Jos vain toinen avain pettää eik' oikein käänny reiässänsä, silloin tää portti pysyy pyytävälle kiinni.

On toinen kalliimpi, mut toinen vaatii älyä, taitoa taas käyttäjältään, näät siitä riippuu, tokko pulma aukee.

Ne Pietarilta sain. Hän käski, että pikemmin erehtyisin avaamahan kuin sulkemahan polvin pyytäville.»

Nyt pyhän aukaisi hän portin meille ja sanoi: »Sisään! Mutta muistakaatte, ken taakseen katsoo, palajaa taas ulos.»

Kun puolet aukenivat kaksois-oven ja kääntyi haat tuon pyhän portin, jotka olivat vankat, vaskiset ja soivat,

jyminä kaikui kauemmaks kuin kerran Tarpeian vuoren,[109] koska turhaan hyvä Metellus puolusti sen aartehia.

Ma tarkkaan kuuntelin tuot' ensi ääntä, mut sitten tuntui kuin Te Deum laudamus[110] ois sieltä soinut sulosoiton kanssa.

Se minuun moisen teki vaikutuksen kuin kulkee kuvat kuulijalla, koska kanss' urkuin laulu soi, niin että sanat

välistä kuuluu, väliin taas ei kuulu.