Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 7. Seitsemäs laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun kolme, neljä kertaa syleillehet he oli riemuiten ja kunnioittain, Sordello taantui, kysyi: »Keitä ootte?»

»Jo ennen kuin tää vuori sielut näki luo Luojan pääsemähän ansiokkaat, mun luuni hautasi Octavianus.

Vergilius olen. Kadotin ma taivaan, syyn vuoks en muun, vain uskon puuttuvaisen.» Noin hälle silloin vastas Oppahani.

Kuin se, mi eessään jonkun seikan äkkää niin oudon, ettei tiedä, uskoako vai ei, ja virkkaa: »Totta on! Ei totta»,

näin nyt Sordello. Sitten päänsä painoi tää nöyrästi ja kohti astui, halas alemman lailla hänen polviansa.

»Oi kunnia Latiumin!» hän lausui, »sinä, latinankielen kirkkain laulu-mahti, ijäinen kaune synnyinkaupunkini!

Mink' ansion tai armon vuoks sun kohtaan? Sua kuulemaan jos lienen arvollinen, sa virka, miltä tulet teiltä Manan!»

»Kaikk' käyden piirit tuskan valtakunnan», näin Mestari, »ma tänne tullut olen, mua auttoi, seuraa yhä voima Taivaan.

Tekoni ei, vaan mit' en tehnyt, multa epäsi ikävöimäs Päivän ylvään, kun liian myöhään tuntemaan sen tulin.

Alhaalla siell' on paikka,[76] jota painaa yö vain, ei tuska; jossa vaikerrukset soi huudoin ei, vaan huokauksin haikein.

Siell' asun syyttömien lasten kanssa, jotk' kuolon hammas ennen ehti purra kuin kaste heistä perisynnin pestä.

Siell' asuu kanssa niiden, joille oudot ol' hyveet pyhät kolme nuo, mut jotka muut kaikki tunsi, täytti vailla vikaa.

Mut jos sa tiedät ja voit virkkaa, virka, mist' alkaa oikein polku Kiirastulen, nopeemmin että ehtisimme sinne.»

Hän vastas: »Paikkaa tääll' ei pantu varmaa; mun ylös, ympäri on käydä lupa, niin kauas kuin ma voin, sua tahdon saattaa.

Mut katso, kuinka alenee jo päivä! On yöllä käydä mahdotonta, siksi tyyssija hyvä nyt on tuumittava.

Eräitä tääll' on oikealla, heidän luo sinut johdan, jos niin tahdot; luulen, kun heihin tutustut, sun ilahtuvan.»

»Kuink' oli?» kysyi Mestari. »Jos joku yletä yöllä tahtois, estäisikö hänt' toinen? Vaiko hältä voima puuttuis?»

Sordello maata[76] sormellansa piirsi ja sanoi: »Katso, et ees viivan yli tään päästä voisi päivänlaskun jälkeen.

Muu kyllä ei, vain pimeys öinen estää mäkeä nousemasta, mutta sepä vie voiman kaiken, vaikk' ois tahto altis.

Sen sijaan alaspäin voi astuskella ja vuorenrintehiä pitkin kiertää, vaikk' kammitsoikin taivaanranta valon.»

Kuin kummastellen virkkoi Mestarini: »Vie meidät sinne siis, sa jossa sanot iloa tuottaa voivan viipymyksen!»

Vain vähän matkaa käytyämme siitä, näin että halki oli vuori, kuten maan päällä rotkopaikat muodostuvat.

»Kas tuonne», varjo lausui, »astukaamme, miss' ontto näkyy luola uurtuvaksi; me siellä vartokaamme uutta päivää.»

Vei alhon suulle meidät polku kiero, ei jyrkkä eikä tasainenkaan; siinä puolt' alemmaksi painui rotkon seinä.

Hopea, kulta, puna-, valkoväri, puu Intian, mi kirkkahasti kiiltää, smaragdi, saatu juuri louhimosta,

kaikk' kalvenneet ois eessä kasvein, kukkain, joit' oli täys tää laakso kirjavia, kuin aina pienempänsä suuri voittaa.

Eik' yksin maalannut siell' ollut luonto, vaan tuoksuin tuhantisin, vienoin, oudoin sen hyvähajuiseksi suitsuttanut.

Salve Regina[77] kaikui kaikkialta, kukista, kentiltä, miss' istui sielut, näkyen vasta sisäpuolle laakson.

»Kun painunut on päivänkehrä», virkkoi mies Mantovan, mi meidät tänne johti, »on aika käydä heidän joukkohonsa.»

Äyräältä tältä liikkeet, kasvot kaikki paremmin nähdä voitte te kuin ollen alhaalla laaksossa, miss' itse ovat.

Tuo, joka ylimpänä istuu, näyttäin kuin oisi tehtävänsä unhottanut eik' yhdy huulillansa muiden lauluun,

ol' Rudolf keisari, mi voinut hoitaa Italian sairaan haavat ois, ne jotka nyt myöhään muiden kautta paranevat.

Tuo, joka näyttää häntä lohduttavan, kuningas maan sen, josta pursuu vesi, min Moldau Elbeen, Elbe mereen kantaa,

on Ottokar.[78] Hän kapaloissa oli parempi jo kuin parrallisna Wentzel, poikansa, torkku, toimeton ja irstas.

Ja Nykänenä[79] tuo, ken neuvottelee keralla tuon niin kaunis-katsantoisen, paeten kuoli, polkein Ranskan liljan.

Kas, kuinka lyö hän rintoihinsa! Toista myös katsokaa, mi huokaellen tehnyt on poskellensa vuoteen kämmenestään!

Isä ja appi on he 'Ranskan turman'. Sen riettaaksi ja likaiseks he tietää, ja siit' on tuska, heitä tutjuttava.

Tuo vankka-vartinen,[80] mi rinnan laulaa kerällä tuon, joll' on niin suuri nokka, hyveillä kaikill' oli sonnustettu.

Jos kuninkaaks ois hänen jälkeen jäänyt tuo nuori mies,[81] mi istuu taempana, ois hyve käynyt porras portahalta.

Sanoa samaa ei voi veljistänsä. Jakob ja Fredrik peri valtakunnan, mut kumpikaan ei sitä, mik' on paras.[82]

Harvoinpa haarautuvi ihmiskunto tyvestä oksiin; tuo on tahto Hänen, mi antaa sen: se Hält' on rukoiltava.

Mitä ma puhunut oon Pietarista, suur-nenäistä myös koskee kumppaliaan, min vuoks Provence, Apuliakin itkee.

Niin paljon pahemp' oli juurta vesa kuin paremp' olla voi Constanzan[83] miesi Beatricen sekä Margaretan miestä.[84]

Englannin Henrik,[85] tavoiltansa karu, te nähkää myös, hän tuolla yksin istuu; paremmat hälle vesat versoi puusta.

Ja tuo,[86] mi alempana muit' on tuolla, mut ylös katsoo, on markiisi Wilhelm, min sota vastaan Alessandriata

sai suruun Monferraton, Canavesen.