Nuo varjot jättänyt jo olin, jälleen jälessä Oppahani astuin eespäin, kun takanani, sormell' osoittaen,

yks huusi: »Katsokaapa, vasemmalla alemman tuon[44] ei valo päivän paista, elävän lailla kulkevan hän näyttää.»

Kun sanain noiden kaiun kuulin, käännyin ja heidän katsovan näin kummastuksin vain mua, mua ynnä varjoani.

»Mi niin sun sielus hämmentää, sa että hidastat käyntiäs?» näin Mestarini. »Sua liikuttaako, mitä moiset suhkaa?

Mua seuraa, heidän laverrella anna! Lujana seiso niinkuin torni, jonka ei huippu taivu myötä tuulenhumun.

Näät mies, joll' aate aatteen päällä kuohuu, päämäärästänsä loittonee, kun toinen vie aatos hältä aina toisen voiman.»

Mitä ma saatoin sanoa kuin: »tulen»? Sen sanoin, puna poskillain, min vuoksi me anteeks-annon joskus ansaitsemme.

Mut nytpä, meitä hiukan ylempänä, vaelsi poikki vuorta joukko,[45] jonka huulilta säkeet Misereren[46] kaikui.

Kun huomasivat, ettei ruumihini lävitse paistaa päivä voinut, huuto käheä, pitkä: »Oh!» tuon laulun särki.

Ja kaksi heistä airueiden lailla päin meitä juoksi, pyysi: »Selittäkää, keit' ootte ynnä mikä on tää tapaus?»

Näin Mestarini: »Palata te voitte ja virkkaa niille, jotka vartoo teitä, tään ruumis ett' on todellista lihaa.

Jos häntä nähdäkseen he seisahtuivat, niinkuin ma luulen, vastaus tää riittää; he häntä kunnioittakoot, hän heitä

voi hyödyttää.»[47] Niin nopsaan tähdenlennon, kalevan tulten elokuisin illoin en nähnyt taivast' ole halkaisevan

kuin nuo nyt nousi ylös vuorta jälleen ja muihin yhdyttyään meitä kohden taas rajun ratsasparven lailla syöksyi.

»On noita monta, jotka tänne ryntää sua pyytämään», nyt virkkoi Mestarini, »mut mene vain ja käyden kuule heitä!»

Tulivat huutain: »Sielu oi, mi samoot jäsenin syntymässä saaduin tietä autuuden, askelias hiljentäös!

Ja katso, tokko meistä tunnet jonkun, hänestä että viedä viestin voisit! Mut miksi menet? Miks et seisahdukaan?

Me kaikki oomme murhan kautta kuolleet ja olleet syntisiä viime hetkeen; silmämme silloin valo taivaan aukas,

niin että katuen ja anteeks antain elosta erosimme, luottain Luojaan, mi meille suo nyt kaipuun nähdä häntä.»

Ma virkoin: »Vaikka kuinka katson teitä, en ketään tunne, vaan jos suvaitsette, te puhukaa, ja vannon kautta rauhan,

jota ma maailmasta maailmahan tään Oppahani johdoll' etsin, että teen minkä taidan, sielut onnelliset!»

Ja eräs[48] alkoi: »Kukin meistä luottaa myös valattakin lupaukseesi hyvään, kun tahtos vain ei mahdotonta kohtais.

Ma siis, ken yksin ennen muita puhun, sua pyydän, maan jos koskaan nähnyt lienet välillä Kaarlen maiden ja Romagnan,[49]

sa että kehoittaisit Fanon kansaa mun puolestani rukoilemaan paljon; näin saisin anteheksi synnit raskaat.

Ma sieltä olin. Mutta haavat syvät, joist' tippui veri—siinä asuin silloin— sain alueella Antenorin poikain,[50]

ma varmin missä luulin olevani. Sen teki Esten miehet. Kauan kantoi hän vihaa mulle, mutta kohtuutonta.

Paennut jospa Miraan[51] oisin silloin, kun tavattiin ma Oriacon luona, viel' oisin siellä, missä hengitetään.

Mut suolle juoksin, jossa kaaduin mutaan ja kaislikkoon, ja kohta järven näin ma jo hurmeestani maahan muodostuvan.»

Näin toinen nyt: »Niin totta kuin sun toivees tään vuoren päälle päästä täyttyköhön, minulle ollos armias ja auta!

Buonconte[52] olen, Montefeltron Kreivi; Giovanna ei, ei muutkaan huolta pidä minusta, siksi allapäin nyt astun.»

Ma hälle: »Turma, väkivalta mikä niin kauas vei sun Campaldinon luota, sun hautas paikkaa ettei tiedä kukaan?»

»Oh!» vastasi hän, »Gasentinon juurta käy joki, Archiano, jonka lähteet on Apennineilla, pääll' luostar-talon.[53]

Nimensä missä muuksi muuttuu,[54] sinne pakenin jalan, haava kurkussani, punaten verelläni virran rantaa.

Mun siinä sumentuivat silmät, viime sanani oli nimi Neitseen; siihen ma kaaduin, jäi vain sinne ruumis kuollut.

Ma totta puhun, eläville kertaa: Jumalan enkel' otti mun, mut piru pimeyden huus: 'Miks viet sa saalihini?

Ijäisen hänestä, laps Taivaan, saanet vuoks kyyneleen, mi hänet multa riistää, mut muuhun nähden mull' on toiset tuumat.'

Sa hyvin tiedät, että höyryt kosteet, joit' ilmaan kertyy, jälleen veeksi jäähtyy, kun ovat nousseet kylmiin kerroksihin.

Tajusi paha-tahto[55] tuo, mi pahaa vain miettii, keinotkin, ja tuulen nosti ja usman voimallansa luontaisella.

Hän päivän päättyessä laakson peitti ain Pratomagnost'[56] asti vuoriin suuriin sumulla, tihentäin niin taivaan kaiken,

veeks että muuttui ilma kohdullinen, ja sade lankesi, ja mit' ei juoda maa voinut, vieri virroin ynnä puroin,

ja kun ne suistui jokiin suuriin, syöksyi nää vihdoin kymiin kuninkaallisehen[57] vauhdilla vastaan-pitämättömällä.

Ruumiini kylmän Archiano hurja löys alajuoksustaan, sen heitti Arnoon, ja hajos rinnaltani risti, jonka

tein käsistäin, kun tuska voitti minut; näin pitkin rantoja ja pohjaa vierin, mun kunnes peitti muta virran tuoma.»

»Palannut päälle maan kun olet jälleen ja tiestäs pitkästä taas levähtänyt», näin kolmas alkoi heti toisen jälkeen,

»mua silloin muistele, ma Pia[58] olen, Siena siitti, murhas mun Maremma; sen tietää hän, mi hohtokivellänsä

mun, kerran ennen kihlatun jo, kihlas.»