Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 4. Neljäs laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kun sielun täyttää tuska taikka riemu ja jonkun voimistamme jännittävi, päin sitä sielu kaikki siukoo, muita

nyt muistamatta mahtimuotojansa; siks väärin on kuin eräät luulee, että meiss' sielu sielun päälle kerrostuisi.[34]

Ja siks kun jotain näkyy taikka kuuluu, mi mielen voimakkaasti kiinnittävi, me emme huomaa, että aika rientää.

On voima toinen se, mi kuuntelevi, ja toinen, joka sielun muun on summa; sidottu tää on, vapaa edellinen.

Totuuden täyden siitä sain, kun kuulin sanoja vainaan kummastellen; Päivä näät varmaan viisikymment' astemittaa

mun huomaamattani ol' edistynyt, kun tultiin paikkaan, missä sielut meille huus yhteen ääneen: »Tuosta kulkee tienne!»

Isomman täyttää usein aidan aukon vain hangollinen orjantappuroita maamiehen tarhassa, kun viini tummuu,

kuin oli vuorisola, josta käytiin Oppaani kanssa nyt me kaksin; lauma muu meidät jätti näät. Voi Noliin[35] mennä,

San Leoon[36] kiivetä, Bismantovankin kavuta kukkulalle jaloin pelkin. Mut täällä pakko ihmisen ol' lentää,

ma väitän, kaihon suuren siivin nopsin, jos mieli seurata mun Saattajaani, mi tieni valaisija toivon antoi.

Me vaivoin kiipesimme louhten lomaan ja joka puolla vuori uhkas meitä ja jalkaa, kättä vaati nousu jyrkkä.

Kun oltiin ylä-äyrähällä kuilun, rinteellä vuoren avoimella, kysyin: »Mun Mestarini, mitä tietä mennään?»

Hän mulle: »Alaspäin ei askeltakaan! Mua seuraa, vuorta nouse, sikskuin joku näkyvi, joka tiemme varman tietää.»

Huipulle vuoren kantanut ei katse ja jyrkemp' oli rinne sen kuin viiva, mi osoittavi puolet suoraakulmaa.

Väsynyt olin, siksi lausuin: »Isä, ah armas, käänny, katso, kuinka jälkees ma yksin jään, jos käy et hitaammasti!»

Hän vastas: »Poikani, koe kestää tuonne!» ja viittas reunaa vähän matkan päässä,[37] mi koko vuorta vyönä kiersi. Mua

sanansa nuo niin innostutti, että kapusin kaikin voimin jäljessänsä, sikskuin ma seisoin paasiparvekkeella.

Istuimme tuohon kumpainenkin, kasvot päin itää, josta oli käynyt kulku; on usein ilo katsoa näät taakseen.

Loin silmän ensin ala-äyrähille, ja sitten ylös, sekä ihmettelin, kun vasemmalta meihin paistoi Päivä.

Vergilius näki, kuinka tyrmistytti mua vaunut valkeuden nuo, kun siinä ne edessämme pohjan äärtä vieri,

ja virkkoi: »Jospa Castor ynnä Pollux[38] ois seurassa tuon suuren kuvastimen, min valo ylös niinkuin alas virtaa,[39]

näkisit Eläinpiirin punertuvan viel' lähempänä Karhuja, jos suistu ei Päivä radaltansa muinaiselta.

Tää kuink' on mahdollista, selviääpi, kun mieles kooten muistat, ett' tää vuori ja Zion, eri pallonpuoliskoilla,

omaavat silti horisontin saman; jos järkeäs nyt kirkkahasti käytät, sa johdat siitä, että rata, jota

osannut Phaëton[40] ei oikein ajaa, näkyisi sieltä nähden käyvän toiseen ja toiseen suuntaan täältä katsottuna.»

»Varmasti, Mestari», ma virkoin, »koskaan niin selvään nähnyt en kuin nyt ma näen asiat, joissa paljon puutuin ennen.

Näen, että keskikehä taivasliikkeen, jot' tiede kutsuu Päiväntasaajaksi ja etelästä talven erottavi,

syyn vuoks, min sanot, täältä yhtä paljon käy pohjoiseen kuin juutalaiset näkee sen heistä käyvän ilmansuuntaan kuumaan.

Mut tietää tahtoisin, jos sallit, matka kuin pitkä meill' on eessämme; näät vuori ylemmä nousevi kuin katse kantaa.»

Hän mulle: »Moinen on tään vuoren laatu, ett' alhaalt' on se vaivaloinen, mutta sen helpompi, mit' ylemmäksi noustaan.

Siks kun se sulle suloiselta tuntuu, niin että kevyt on sun käydä sitä kuin laivan mennä purjetuulen mukaan,

sa silloin huomaa, määränpäässä seisot; levätä siell' on aika uupunehen. En vastaa enempää. Tään totta tiedän.»

Sai sanat nuo hän lausuneeksi, silloin läheltä ääni meille soi: »Kentiesi sit' ennen istahtaa on pakko sinun.»

Käännyimme ääntä kohden, äkkäsimme kädellä vasemmalla paaden suuren, jot' emme ennen olleet huomannehet.

Menimme sinne, näimme ihmisiä, jotk' istuivat tuon kiven siimeksessä lojuen tapaan laiskojen. Ja eräs,

mi mielestäni uupuneelta näytti, syleili käsivarsin polviansa, välillä niiden päätään riiputtaen.

»Ah, armas Mestari», ma lausuin, »katso, tuo kuinka näyttää kuhnurilta aivan kuin oisi hänen sisarensa laiskuus.»

Hän silloin meihin kääntyi, katsoi meitä, kohotti kasvot sääristään ja virkkoi: »Sa mene, astu ylöspäin, kun jaksat!»

Ma silloin tunsin hänet. Eikä tuska, mi vielä hieman salpas henkeäni, mua pidättänyt menemästä luokseen.

Kun liki päässyt olin, tuskin päätään hän nosti, lausui: »Nähnyt ootko, kuinka vasenta puolta Päivän vaunut vierii?»

Sanansa lyhyet, asenteensa laiskat hymyhyn kiersi hiukan huuliani. Ma sitten virkoin: »Enää en, Belacqua,[41]

sua surkuttele. Mutta lausu, täällä miks istut? Seuraa odotatko? Taikka sun vanha laiskuutesi langettiko?»

Hän mulle: »Veikko, ylöspäin miks nousta? Ei päästäis sentään puhdistuksen piinaan mua Luojan enkeli, mi portill' istuu.

Kun viime hetkeen katumuksen jätin, sen ulkopuolla kiertää täytyy Päivän niin monta kertaa kuin ol' ikävuotein,[42]

mua ellei ennen sitä auta rukous sydämen armoitetun. Muita Taivas kun kuule ei, muut eivät hyödyks mulle.»

Jo edelläni Runoniekka kiipes ja sanoi: »Tule, ehtinyt on Päivä[43] jo korkeimmalle kohdalleen, ja tumma

yön jalka astuu jo Marokkon rantaa.»