Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 34. Neljäsneljättä laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

»Vexilla Regis prodeunt Inferni[220] päin meitä» virkkoi Mestari, »siks eespäin sa katso, etkö häntä nää jo ehkä.»

Kuin sumun paksun painuessa taikka yön hämärtäissä yli maamme piirin on kaukaa katsottuna tuulimylly,

rakennus kangastui nyt moinen mulle, samalla tuulen vuoks taa Oppahani vetäysin; ollut siin' ei suojaa muuta.

Vavisten laulan sitä: siellä olin, jää kokonaan jo kussa varjot kattaa, ne että siitä kuultavat kuin oljet

lasista; toiset lepää, toiset seisoo nuo päällään, nuo taas jaloillaan, nuo säärin päin kasvoja, kuin kaari koukistunein.

Kävimme eespäin, sikskuin Mestarini otolliseksi näki mulle näyttää sen olennon, mi kerran kaunis oli.

Mun työnsi eteensä ja seisahutti sanoen: »Tuon on Dis ja tuoss' on paikka, mi suita vaativa on miehen mieltä.»

Lukija, ällös kysy, kuinka silloin vapisin, jähmetyin, näät sit' en sanoin ma kirjoita, kun sanat kaikk' ei riittäisi

En kuollut, enkä jäänyt henkiin itse, lukija, tuumi, jos on järki sulla, kuink' olin vailla tilaa kumpaistakin.

Kohosi päästä puolirintaan saakka tuon tuskan valtakunnan Imperator; ja ennen itse jätti lien kuin hänen

ees käsivartten kokoiset on jätit. Nyt näät, kuink' olla suuren täytyy ruumiin, mi suhtainen on osan moisen kanssa.

Jos oli hän niin kaunis kuin nyt ruma, ja sentään Luojaa vastaan nosti otsan, hänestä varmaan kaikki kurjuus tulee.

Ah, kuinka minusta ol' ihme suuri, kun kasvot kolmet näin ma päässä hänen! Punainen yks, se etupuolia puunsi

ja toiset kaksi siihen liittyi olan kummankin[221] keskikohdall', yhtyin yhteen päälakeen. Se, jok' oikealla oli

valkoisen kellervältä paistoi; väri vasemman oli niinkuin niiden, jotka tulevat Niilin virran vieremiltä.

Läks siipi alta kasvon kumpaisenkin niin suuri kuin ol' lintukin; en nähnyt merellä moisia ma purjehia.

Ne eivät olleet sulkaiset, vaan niinkuin lepakon siivet; niillä niin hän lietsoi, hänestä että kolme tuulta tuli.

Tuost' oli jäätynyt Kokytos kaikki. Hän itki silmin kuusin, veet ja vaahto verinen tippui kolmen leuan alta.

Hän joka suunsa hampain syntist' yhtä kuin loukuin louskutti, niin että tuskaa hän tuottaa kolmelle yht'aikaa saattoi.

Mut etummaista pahemmin kuin hampain hän kynsin raastoi, niin ett' usein iho poiss' oli aivan päältä selkärangan.

»Se sielu, joll' on tuossa suurin tuska», näin Oppaani, »on Judas Iskariotin; pää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy.

Ja noista, jotka nurinpäin noin riippuu, suun mustan murtelema tuo on Brutus; kas, kuin hän kärsii, vaan ei ääntä päästä.

On toinen Cassius, tuo vankka-raaja. Mut yö taas ylenee, on aika lähdön, jo nähneet, katsoneet me kaiken oomme.»

Kuin käski hän, ma kaulahansa tartuin; hän otti vaarin ajan, paikan suhteet ja koska siivet kyllin aukenivat,

hän kiipes kiinni kylkiin karvaisihin ja mätäs mättäält' alas astui sitten, jääjärkälein ja karvankasvun väliin.

Kun kohdall' oltiin lanteen laajan, juuri paikassa, josta reisi kaartuu, Opas nyt vaivoin, ahdistuksin päänsä käänsi

päin suuntaa, jossa oli hällä jalat, ja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee: ma luulin noustavan taas helvettihin.

»Lujasti kiinni pidä», lausui Opas nyt läähättäin laill' uupuneen, »käy matka pahasta tästä moista porraspuuta!»

Lovesta kallion hän astui ulos, sen partahalle istumaan mun pani ja itse viereen jalan johti varman.

Kohotin katseeni ja luulin, että näkyisi Lucifer kuin ennen yllä, mut sääret pystyssä nyt näinkin hänet.

Jos tuosta kovin kömmähdin, sen saattaa tajuta tuhma kansa, jok' ei tiedä, min pisteen[222] kautta tieni käynyt oli.

Oppaani lausui: »Nouse jaloillesi! On matka pitkä, polku huono, päivä ens neljännestään kiertänyt jo puoli.

Ei linnan juhlasali ollut paikka, miss' olimme, vaan luola luonnonluoma, hämärä, himmi, rosopohja.» Lausuin

ma ylös noustuani Mestarille: »Tään ennen kuin ma jätän kuilun, poista minulta harha sekä haasta hiukan!

Miss' on nyt jää? Kuinka tuo nyt päälleen noin keikahti? Ja kuinka on niin äkin Aurinko illan aamuks saada voinut?»

Hän mulle: »Tuollapuolen keskipisteen viel luulet olevas, ma jossa killuin karvoista madon,[223] maata puhkaisevan.

Siell' olit alas astuttaissa, mutta kun käännyin, kuljit läpi pisteen, johon taholta jokaiselta painot painuu.

Nyt päälläs on maanpiiri toinen, sille vastainen, jota manner laaja kattaa ja jonka kukkulalla surmattihin

Hän, joka syntyi, eli synnitönnä. Sun jalkas lepää päällä piirin pienen, min toinen puolisko on paikka Judaan.

Tääll' aamu silloin on, kun siellä ilta; ja hän, min karvat tikapuumme oli, on paikoillaan ja seisoo niinkuin ennen.

Hän tältä puolen taivahasta putos, ja maa,[224] mi ennen siinä kaartui, häntä peläten peittyi mereen, nousten siitä

taas meidän pallonpuoliskolla, ehkä paeten häntä myös tään onton paikan maa muodosti sen päälle vuoren nostain.»

On paikka siellä alahalla, yhtä etäällä kuin on Belzebubin hauta, mi näy ei silmin, mutta tiedon josta

tuo puron ääni, sinne pulputtavan raosta kallion, min syönyt siihen se juoksullaan on hiljaa kaartuvalla.

Salaista tietä tuota Mestarini ja minä läksimme taas nousemahan maailmaan valoisaan, hän eellä, minä

jälessä, uupumatta, lepäämättä, sikskunnes aukosta näin pyöreästä ne kauniit kappaleet, joit' Taivas kantaa;

tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.