Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 33. Kolmasneljättä laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Nyt suunsa nosti julmast' atriastaan tuo syypää, kuivaten sen suortuvihin pään saman, jonka niskaa purrut oli.

Hän alkoi: »Tahdot, että uudistaisin sydämen toivottoman tuskan, jonka luo pelkkä aatos, ennen kuin sen lausun.

Mut sanaini jos siemenestä itää häpeä petturille, jota jyrsin, sa miehen näät, mi kyynelöi ja haastaa.

En tiedä, ken sa olet, kuinka tullut liet tänne, vaan kun sua kuulen, varmaan firenzeläiseksi sun arveleisin.

Siis tiedä: olin kreivi Ugolino,[209] tää taas Ruggieri arkkipiispa. Sanon myös syyni tähän huonoon naapuruuteen.

Ma että hänen juoniensa Kautta, kun häneen luotin, ensin vangiks jouduin ja sitten surman sain, lie turha virkkaa.

Mut siitä, jot' et tietää voi, ma kerron: kuink' oli kuolemani julma. Sitten saat päättää, onko loukannut hän mua.

Kuun päivän kierrot monet nähnyt olin jo aukost' ahtaasta tuon kolkon kopin, mi minusta sai 'nälkätornin' nimen

ja jonne toinen kohta suljetahan, kun kerran unta uneksuin ma pahaa, mi mulle nosti vastaisuuden hunnun.

Tään[210] näin ma herrana ja mestarina ajavan koirin laihoin, harjoitetuin, ja kiihkein sutta ja sen poikuetta

päin vuorta, Luccalta mi Pisan[211] kaihtaa, Gualandin ja Sismondin ja Lanfranchin[212] hän oli eelleen eturintaan pannut.

Väsyvän lyhyen matkan juostuansa jo näytti susi poikineen, ja hampaat terävät heiltä kyljet aukaisevan.

Heräsin ennen aamunkoita, kuulin kuink' uness' itki, pyysi leipää pojat omani, jotka kanssain torniss' oli.

Oot julma, ellet sure aavistusta, mi mulle silloin sydämeeni astui! Ja jos et itke, milloin sitten itket?

He heräsivät. Läsnä hetki oli jo meidän saada päivä-annoksemme, ja kukin untaan miettein synkin seuloi.

Ma silloin kuulin kiinni naulittavan alaista usta kauhun tornin; katsoin ma poikiani sanomatta sanaa.

En itkenyt: niin olin jähmettynyt.
He itkivät, ja pieni Anshelm virkkoi:
'Sa katsot niin! Mik' on sun, isä? Mikä?'

En kyynelt' itkenyt, en vastannutkaan, ma koko päivään, yöhön, kunnes toinen kohosi aurinko maanpiirin yli.

Pistäytyi säde pieni vankilaamme tuskaisaan, ja kasvot neljät näytti kuvani oman mulle onnettoman.

Surusta silloin kättä kahta purin, nää luullen, että minun nälkä oli, äkisti nousivat ja virkahtivat:

'Ah, isä meitä syö, se meille tuska vähempi on! Sa meille suonet olet lihamme kurjan, siis se riistä myöskin!'

Ma tyynnyin, etten heitä murhettaisi; sen päivän, toisenkin me vaikenimme. Ah, kova maa, miks auennut et silloin?

Pääsimme päivään neljänteen; nyt syöksyi jalkaini juureen pitkällensä Gaddo ja sanoi: 'Isä, etkö auta mua?'

Hän kuoli siihen. Ja kuin näät mun tässä, ma näin, kun päivä viides, kuudes koitti, raukeevan heidän, toinen toisen jälkeen.

Sokeena hoipuin yli kuollehien; kaks päivää heidän nimiänsä huusin, niin nälkä teki, mit' ei voinut tuska.»

Näin sanoneeksi sai, ja katsein hurjin tuon kurjan kalloon taas hän iski hampaat, kuin koira purren niillä luuta lujaa.

Voi, Pisa, tahrapilkku kansain kesken maan kauniin, missä soi si-kieli[213] kirkas! Kun viipyy naapureisi kosto, nouskoon

Capraia ja Gorgona[214] kansoinensa ja padon pankoon Arnon suulle, että sun kaupungissas joka henki hukkuis!

Näät vaikka kreivi Ugolino oiskin sun linnas pettänyt, kuin kertoi huhu, ois hänen poikiaan sun tullut säästää.

Sa uusi Teeba![215] Syyttömät ja nuoret olivat Uguccione ja Brigata ja kaks nuo muuta ennen mainittua.

Kävimme eespäin, sinne, missä kytkee iljanne kansaa toista, jonka kasvot ei alaspäin, vaan taa on taivutetut.

Siell' itse itku itkemästä estää ja tuska, jot' ei silmä päästä ilmi, takaisin palajaa ja vaivaa lisää;

ens kyyneleet näät kiinni jäätyy ripsiin ja lailla kristallisten silmikkojen ne täyttää laakson alla silmälautain.

Ja tapahtui, vaikk' kylmyys kaiken oli mun kasvoiltani vienyt tuntokyvyn ja niinkuin känsäks ihon kovettanut,

ma että tuntevani luulin tuulta. Siks virkoin: »Mestari, mit' on tää liike? Tääll' eikö ole höyryt kaikki laanneet?»

Hän mulle: »Pian sinne saavut, missä sun oma silmäs sulle vastaa, nähden sen syyn, mi tuulenleyhkän synnyttävi.»

Nyt kurja muudan huus jääkuorestansa: »Oi sielut, joiden niin on julma rikos, ett' teille määrätty on viime paikka!

Nää kovat kohottakaa silmän hunnut, ett' itkisin ma sydäntuskaa tuimaa ees vähän, ennen kuin taas kyynel hyytyy.»

Ma hälle: »Jos mua anot apuun, lausu, ken olet! Ellen sua auta, itse ma joudun alas jäässä jähmettymään.»

Hän silloin: »Olen Frate Alberigo,[216] mi tarjos heelmät huonon tarhan, saaden sijahan viikunain nyt taateleita.»

»Oh», hälle lausuin, »sa jo kuollut ootko?» Hän mulle: »Kuink' on laita ruumihini maan päällä, siitä en ma tiedä mitään.

Tään Ptolemean[217] etu näät on moinen, ett' usein tänne sielu putoo ennen kuin Atropos[218] on häneen koskenutkaan.

Ja että kyyneleeni lasittuneet mieluummin siirtäisit sa silmistäni, sa tiedä, sielun, heti kun se pettää,

kuin minä tehnyt olen, ottaa piru, mi sitä siihen saakka hallitsevi kuin päättyy siltä elon päiväin määrä.

Tällaiseen onkalohon sielu syöksyy; maan päällä ehkä vielä näkyy ruumis sen varjon, takanain mi talvehtivi.

Sa tiennet sen, jos tänne juur' oot tullut; hän Branca d'Oria[219] on, ja vuotta monta on vierryt siitä kuin hän tänne joutui.»

Ma hälle: »Luulen, että petät mua, näät kuollut viel' ei Branca d'Oria ole, hän syö ja juo ja pukeutuu ja nukkuu.»

Hän mulle: »Kuiluun kynsi-perkeleiden, miss' sitkas kiehuu piki, viel' ei ollut, Mikael Zanche tullut, ennen kuin hän

jo ruumiiseensa pirun päästi, sijaan itsensä, ja myös sukulaiseen siihen, mi hänen kanssaan pattotyön sen teki.

Ojenna kätes tänne nyt ja silmät mult' aukaise!» En tuota tehnyt, sillä hänelle oikein tein, kun häntä petin.

Ah, Genualaiset, kaiken hyvän tavan viholliset ja pahan kaiken kuomat, miks teit' ei vielä syösty maailmasta?

Näät luona huonoimman Romagnan sielun teist' erään kohtasin, mi hengessänsä jo kylpevi Kokyton vettä, vaikka

maan päällä vielä ruumihinsa elää.