Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 32. Kahdesneljättä laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Niin karut, kolkot jos mull' oisi säkeet kuin kuuluis kuvailuun tuon luolan tumman min päällä kalliot muut kaikki painaa,

paremmin pusertaisin aineestani ma mehun; vaan kun mull' ei niitä ole, vavisten nyt ma lähden laulun työlle.

Näät ei oo lastenleikki laulaa pohjaa maailman kaikkeuden; kieli siihen, mi »mammaa, pappaa» sopertaa, ei sovi.

Mut auttakoot mua Neiet armaat,[194] joiden avulla Teeban piiritti Amphion, sanani ettei asiasta erois!

Oi, rahvas kurjaa kurjempi tään paikan, jost' on niin virkkaa vaikeaa: ois ollut parempi syntyä sun raavahina.

Olimme onkalossa kaivon synkän jo jätin jalkain alapuolla, katsoin ma vielä vuoriseinää korkeata,

kun sanat kuulin: »Askeleitas varo, sa ettet tallaa jalkapohjillasi pään päälle meitä, kahta veljesraukkaa!»

Siks käännyin, eessä näin ja jalkain alla ma järven, joka jäätyneenä näytti lasia olevankin eikä vettä.

Niin paksuun kanteen vettään talvin kata Tonava ei, mi Itävaltaa leikkaa, ei myös Don-virta alla taivaan kylmän,

kuin tässä oli; jos sen päälle syössyt ois Tambernik[195] tai vielä Pietrapana, se ei ois rannastansa rauskahtanut.

Kuin sammakko, mi seisoo kurnuttaen, veen päällä kuono, siihen vuoden-aikaan, kuin tähkäpäitä maalaisvaimo tuumii:

niin jäässä seisoi sinivaljut varjot, siit' esiin pisti vain päät häpeävät, kalisi hampaat haikaroiden nuottiin.

Jokainen katsoi alaspäin; suu kantoi kylmyyden todistusta, silmä kertoi sydämen todistusta murheellisen.

Hain silmin haastajaa, näin jalkojeni juuressa kaks niin lähekkäistä päätä, ett' yhteen kietouneet ol' hapset heiltä.

»Keit' ootte, virkkakaa, te seisovaiset noin rinta vasten rintaa?» lausuin. Kaulaa he taivuttivat, sitten silmät minuun

he suuntasivat kyyneleitä täydet; veet virtas huulille, mut kylmyys kohta ne hyyti, sulkein silmäluomet jälleen:

puu puuta ei niin kiinteästi salpaa. Kuin pukit puskemaan nyt toisiansa tuost' alkoivat nuo vihan villitsemät.

Ja yks, min korvat pakkanen pois oli puraissut, lausui alasluoduin katsein: »Miks meissä kauan niin sa kuvastelet?

Jos tietää tahdot, ketkä on nuo kaksi, se laakso, josta Bisenzio-virta[196] vierii, isänsä Alberton ja heidän[197] oli.

Samasta äidist' ovat he; ja Kainan voit kaiken etsiä, et löydä ketään, mi jäässä jäätyä niin ansaitsisi;

ei hän,[198] jolt' Arthur rinnan ynnä varjon samalla puhkas peitsenpistollansa; Focaccia[199] ei, ei tuo, mi häiritsevi

mua päällään, peittäin multa näköalan, ja jonk' on nimi Sassol Mascheroni;[200] jos mies Toskanan lienet, tunnet hänet.

Ja ettet haastattais mua enää, tiedä, oon Camicion de' Pazzi,[201] varron tässä, Carlinoa syyn-sovituksekseni.»

Tuhannet sitten näin ma kasvot, roudan niin runtelemat, että kauhu karsi ja karsii aina mua, kun jäätä näen.

Päin keskikohtaa käydessämme, jossa jokainen paino pyrkii yhtymähän, mun väristessä ikipakkasesta,

en tiedä, sattuma vai sallimusko vai tahto Jumalan lie ollut, mutta noin päiden kesken käyden yhtä poljin.

Se huusi[202] valittain: »Mua miksi tallaat? Jos saavu kostoa et suurentamaan vuoks Montapertin, mua miksi kiusaat?»

Ma Mestarille: »Nyt mua varro, erään tuo että epäilyni haihduttaisi; mua sitten kiirehdi kuin paljon tahdot.»

Pysähtyi Opas, minä virkoin tuolle mua vielä tuimin sanoin soimaavalle: »Ken olet sa, mi muita haukut täten?»

»Ken itse oot», hän vastasi, »mi astut kautt' Antenoran,[203] muilta posket polkein? Jos oisit eläväkin, ois se liikaa!»

»Elävä oon», ma virkoin, »mainehesen jos halaat, mieluista voi olla sulle, jos nimes muiden kuuluin kanssa kerron.»

Hän mulle: »Juuri vastakkaista toivon. Siks poistu kauemmin mua kiusaamatta, sun turhat tääll' on mairitukses kaikki.»

Ma silloin tartuin häntä tukkapäähän ja virkoin: »Itses nimittää sun täytyy, tai jää ei karvaakaan nyt kallohosi!»

Ja mulle hän: »Jos teet mun kaljupääksi, en sano, näytä sittenkään, ken olen, en, tuhat kertaa vaikka pääni tallaat.»

Jo käsin kiersin hänen hapsiansa ja moni irtautui jo tuhkatupsu; hän haukkui, silmin alasluoduin yhä.

Nyt toinen huus: »Mik' on sun, Bocca? Eikö sinulle riitä leukaloukun lyönti, kun vielä haukut? Ken on kiusahenkes?»

Ma virkoin: »Tahdo sult' en enää sanaa, kavala petturi, vaan häpeäkses sinusta vien maan päälle tiedot todet.»

Ja hän: »Jo poistu! Mitä tahdot, kerro! Mut älä vaikene, jos täältä pääset hänestäkään, mi noin on nopsa-kieli

ja ranskalaisten rahan vuoksi kärsii. Voit virkkaa: 'Näin Dueran miehen[204] siellä, miss' syntisillä kylmä on.' Jos tietää

myös tahdot muista asukkaista paikan, sun vierelläs on Beccherian miesi,[205] Firenze jolta kaulahuivin katkas.

Gianni del Soldanier[206] lie tuonnempana, ja Ganellone,[207] lisäks Tribaldello, mi unen aikana Faenzan aukas.»

Olimme hänet jättäneet, kun kaksi lovessa yhdessä näin jäätynyttä, niin että toisen pää ol' hattu toisen.

Ja niinkuin puree leipää nälkähinen, ylempi hampaat toiseen iski, siihen, miss' yhtyy takaraivo selkärankaan.

Ja niinkuin Tydeus,[208] mi raivoissansa myös Menalippon ohimoita raatoi, pään kuorta tää ja sisällystä puri.

»Oi, sa mi vihaas eläimellisesti osoitat häneen, jota syöt», ma virkoin, »miks teet sen: lausu! Lupaan sulle, että

jos jostakin sa syyllä syytät häntä, ja kerrot syntinsä ja keitä ootte, sen sulle korvaan ylämaailmassa,

ellei mun kuivunut lie kieli silloin.»