Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 26. Kuudeskolmatta laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Iloitse suuruudestas, oi Firenze! Käy siipes yli maiden, merten, tuttu on nimes kautta helvetinkin kuiluin.

Viis löysin rosvoa, sun kansalaistas, sellaista, että häpeän ma, eikä myös sulia kunniaa lie suurta heistä.

Mut totta jos on unet aamuhetken, saat pian tuntea sa, Prato[145] mitä sinulle toivoo, puhumatta muista.

Jos kävis niin, ei varhaist' ois se. Jospa jo käynyt ois, kun niin on käydä pakko! Enemmän suren, jos oon vanha silloin.

Poistuimme, jälleen porrastietä, äsken pimeyden vuoksi alas astumaamme, Oppaani nous ja minut kanssaan veti.

Astuimme autiota uraa, paatten, kivien, kallioiden kaartamata, miss' ilman kättä eestynyt ei jalka.

Ma tunsin tuskaa silloin, tunnen vielä, kun muistan, mitä siellä näin, ja mieltäin enemmän ohjaan kuin on mulla tapa,

se ettei juoksis ohjaksitta hyveen ja etten tuhlais, mitä ennen tähti minulle soi tai valta valkeampi.

Kuin maamies, siihen vuoden-aikaan, jolloin maailman valo kasvojansa meiltä vähimmän kätkee, kunnahalla istuu,

lepäilee suristessa iltasääsken ja näkee allaan laakson kiiltomadot pelloiltaan taikka viinitarhoistansa;

niin tuohon tultuani, kunne näkyi jo pohja kuilun kahdeksannen, täynnä näin tulenliekkejä sen tuikehtivan.

Ja niinkuin hän,[146] mi karhuin kosti kerran, Eliaan vaunut näki viereviksi hevosten kohotessa korkeutehen,

mut silmin, seurata ei niitä voinut, vaan näki liekin pelkän leimuavan ja haihtuvan kuin pilvi taivahille;

niin liekit täällä läpi kuilun kulki jokainen sulkein sylihinsä vainaan, mut varkauttaan julki näyttämättä.

Sillalla seisoin, tarkoin nähdä tahdoin, ja jos en tarttunut ois kiveen kiinni, pudonnut oisin suoraan syvyytehen.

Oppaani, nähden mun niin tarkkaavaisna, nyt virkkoi: »Henget liekkilöissä piilee, jokainen omassaan, mi häntä polttaa.»

Ma hälle: »Mestari, sen suita kuullen varmempi oon, mut aavistin jo itse asian ynnä tietää vielä tahdoin,

ken vanki tuon on tulen, huipussansa kaksjakoisen, kuin roviolta nousis, joll' Eteokles veljinensä[147] paloi.»

Hän mulle: »Helmassa sen liekin kärsii Odysseus ynnä Diomedes: veljet olivat vilpin, nyt sen koston veljet.

Ja heidän liekissään nyt huoatahan vuoks hevon viekkahan, mi aukas portin, jost' ulos astui jalo Rooman siemen.

Siin' ilkityö, min vuoksi vielä suree Akilleusta kuollut Deidamia,[148] ja ryöstö Pallaan kuvan[149] rangaistahan.»

Ma virkoin: »Mestari, jos haastaa voivat tulesta he, sua tuhannesti pyydän, rukoilen, pyydän vielä uudellensa,

mua ettet tässä vartomasta epäis, siks kuin tuo tuli kaksipäinen saapuu; näät, kuinka halu kallistaa mun heihin.»

Hän mulle: »Kiitost' ansaitsee sun pyyntös ja pyytehesi, siksi myönnyn siihen, mut näytä, että osaat kieles suistaa.

Mun haastaa suo, kun kyllin oivaltanut jo tahtos oon, he ollen helleenejä sun puhettas ehk' ylenkatsoisivat.»

Kun liekki saapui siihen, missä oli Oppaani mielest' aika, paikka parhain, ma hänen kuulin haastavaksi täten:

»Te kaksi, liekin yhden kätkemätä, jos joku ansio on mulla, olkoon se suuri taikka pieni, teidän eessä,

siit' että lauloin kerran laulun ylhän, pysähtykää! Ja toinen virkkakohon, hän kussa kuoli harharetkillänsä.»

Pitempi pää tuon liekin vanhan alkoi nyt räiskyä ja roihahdella, aivan kuin oisi tuuli tutjutellut sitä.

Se sinne tänne karkeansa käänsi kuin ois se ollut kieli haasteleva ja vihdoin viskas sanat nää ja puhui:

[150]»Kun jätin Kirken, mua kahlehtivan jo toista vuotta saaressaan, mi sitten sai Aineiaalta nimekseen Gaëta,

ei rakkaus poikaani, ei hartaus kohtaan isääni vanhaa, lempi ei, jot' olin ma velkaa vaimon ilon alttarille,

minussa voineet kaukomieltä voittaa avara tulla tuntemaan maailma ja paheet ihmisten ja ihmiskunta.

Ma lähdin kyntämähän merta laajaa vain yhdell' laivalla ja ystävien kerallä harvain vielä uskollisten.

Molemmat rannat näin Marokkoon saakka ja Espanjaan, Sardinian myös saaren, ja muutkin, joita meri siellä huuhtoo.

Olimme vanhat, seurani kuin minä, ja verkat, salmeen saavuttaissa, johon Herakles kerran pani merkkipatsaat,

inehmo ettei etemmäksi pyrkis; ja sitten oikealle jäi Sevilla ja vasemmalle ohi jäänyt Ceuta.

'Oi veljet', virkoin, 'sadan vaaran suitse samonneet saakka päivänlaskuun, älkää lyhyttä iltavartiota iän

kun vielä valveilla on aistimenne, kieltäykö käyttämästä tutkimahan kanss' Auringon maan-osaa kansatonta.

Sukunne alkujuurta muistakaatte: ei luotu teitä elämään kuin pedot, vaan tietä kunnon ynnä tiedon käymään.'

Puheella tällä lyhyellä lietsoin ma seurani niin innokkaaksi matkaan, heit' ettei hillitä ois voinut enää.

Päin itää peräkeula pursi juoksi, airoista saimme siivet lentoon hurjaan vasenta aina suuntaa suosiellen.

Yö näki tähdet jo maanpiirin toisen ja niin ol' alhaalla jo pohjantähti, pinnasta meren ettei noussut enää.

Viis kertaa syttyi, viisi kertaa sammui kuun alakairan valkeus sillä aikaa kuin oli rannatonta purjehdittu.

Nous silloin näköpiiriin vuori tumma,[151] etäinen, näyttävä niin korkealta, sen vertaist' etten ollut ennen nähnyt.

Iloittiin, mutta ilo kääntyi murheeks: uudelta maalta pyörremyrsky tuli, mi purren kokkaan iski. Kertaa kolme

se pyöri meren kaikkein vetten kanssa, mut neljännellä perä nousi ilmaan ja kokka painui—Toisen tahdon mukaan

sikskunnes meidät meri aava peitti.»