Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 2. Toinen laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Jo päivä painui, hämy illan lankes, vapautti vaivoistansa luodut kaikki, maan päällä jotka asuvat ja ovat.

Ma yksin valmistauduin kestämähän niin sotaa tien kuin säälin; nyt on muisti mik' erhettyne ei, sen kuvaileva.

Mua Musat auttakaa ja ylväs henki! Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma, on aika aateluutes ilmoittua!

Näin aloin: »Runoniekka, oppahani, mun katso kuntoani, liekö luja, sa ennen kuin mun johdat yöhön jylhään.

Sa sanot, että Silviuksen isä,[9] näyssä ei, vaan vielä täysin aistein vaelsi valtakuntaan ijäisehen.

Jos Herra, vastustaja kaiken pahan, hänt' auttoi, muistain, mitä mahtavata hänestä johtuis, keitä, kuinka suurta,

niin myöntää järkeni sen oikeaksi: isäksi Rooman, Rooman vallan oli valittu hänet Tulitaivahassa.

Ne molemmat, mun totta haastaakseni, pyhäksi paikaks säättiin sille, joka suurimman Pietarin on jälkeläinen.

Retkellä tällä, mistä kiität häntä, hän tuta sai ne seikat, joissa piili syy hänen voittonsa ja paavinviitan.

Myös saapui sinne Vas electionis[10] tukea noutamahan uskoon siihen, mi juur' on alku pelastuksen polun.

Mut ma miks sinne käyn? ja ken sen sallii? Aineias en, en Paavali lie, heihin en itse itseäin, ei muutkaan vertaa.

Siks jos ma tuolle taipaleelle myönnyn, ma pelkään, että on se taival turha; sa viisas, enemp' ymmärrät kuin puhun.»

Ja niinkuin se, mi tahdo ei, jot' tahtoi, ja tuumain uutten vuoksi mieltään muuttaa, niin että jättää koko alkamisen;

ma niin tein rantamalla synkeällä, näät harkiten ma aikomuksen jätin, johonka ensin olin ollut nopsa.

»Sanasi oikein tajunnut jos olen», minulle vastasi tuon Suuren varjo, »povessas pelkuruus nyt vallitsevi,

tuo, joka usein ihmisen niin iskee, ett' aikeen jalon jättää hän kuin eläin, kun silmät oikein eivät nää yön tullen.

Täst' että pääsisit sa pelvostasi, siis kerron, miksi saavuin, minkä kuulin, kun ensi kerran sua surkuttelin.

Ma epäröitsevien joukoss' olin, mua Nainen[11] kutsui autuas ja kaunis, niin että pyysin häntä kestämähän.

Kuin silmät sen ei aamutähti loista, solisi sorja, enkel-kirkas kieli näin mulle suloisesti, hiljaa haastain:

'Oi sielu seijas sa mantovalainen, min maine vielä maailmassa soipi ja soipa on maailmanloppuun saakka,

mun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa nyt astuessaan vuorta autiota, niin ett' on pelko hänet käännyttänyt;

ja pelkään, että niin on erheen vanki, mikäli kuullut olen taivahassa, ett' apuun lähtenyt lien liian myöhään.

Nyt mene, käytä sanaas ynnä muuta, mi olla saattaa pelastukseksensa, hänt' auta niin, ma että lohduttaudun.

Beatrice on se, joka käskee sua; ma tulen sieltä, jonne jälleen halaan: lähetti Lempi näin mun haastamahan.

Kun eessä Herrani taas seison, hälle nimeäs usein mainin ylistäen.' Hän vaikeni, ja sitten aloin minä:

'O nainen siveä, min kautta yksin inehmon heimo kohoo kaiken yli tarhoissa taivaan pieni-piirisimmän.

Niin mua miellyttää sun määräykses, ett' tehty jos jo ois, ois myöhää mulle; enempi ei sun tarvis haastaa. Mutta

syy mulle virka, minkä vuoks et säiky sa alas tulla tähän keskuksehen paikasta, jonka laajuuteen jo halaat?'

'Kun tiedustaa noin tarkoin tahdot tuota', hän lausui, 'kerron lyhyesti sulle, ma miks en pelkää alas tulla tänne.

Ne seikat yksin ovat peljättävät, joill' onpi valta vahingoittaa toista; muut seikat eivät, niit' ei säikkymistä.

Jumala tehnyt, hälle kiitos, minut[12] niin on, mua ettei koske kurjuutenne, ei yllä minuun tuli tuskan tämän.

Taivaassa Neitsyt sulo on, mi säälii niin retkes vaivaa, johon käsken sua, hän että lientää kovaa tuomiota.

Lucian puolehen hän kääntyi, pyysi: 'Nyt uskollises tarvitseepi sua, ma hänet suljen sinun suosioosi.'

Lucia, vihollinen kaiken julman, nous, saapui paikkaan, missä istuin minä yhdessä Rakelin, tuon vanhan, kanssa.

Hän näin: 'Beatrice, tosi kiitos Luojan, miks auta häntä et, mi niin sua lempi, hän että jätti rahvaan raa'at laumat.

Sa etkö kuule vaikerrusta kurjan? Nää etkö, kuin hän kera kuolon sotii joella,[13] jost' ei kehumista meren?'

Niin nopsa kukaan vuoks ei hyödyn maisen tai vuoksi vaurion, mi häntä uhkaa, kuin minä, kuultuani moiset sanat.

Sijaltain autuaalta tänne astuin, puheesi voimaan luottaen, mi sulle ja kuulijoillesi on kunniaksi.'

Noin mulle haasteli Beatrice, nosti silmänsä kirkkahat ja kyyneltyvät; se entistäin mun teki nopsemmaksi.

Ja tulin luoksesi, niinkuin hän tahtoi, pedolta pelastin sun tuolta, joka ties sulki kaunihille kukkulalle.

Siis mikä nyt? Miks, miksi viivyttelet? Niin suuri miks on mieles arkuus? Miksi ei sulia uljuutta, ei rohkeutta,

kun kolme Naista armon-autuasta sinua huoltaa kartanoissa Taivaan ja puheeni niin paljon hyvää lupaa.»

Kuin kukat, sulkeuneet ja kumartuneet yökylmän alla, paistaessa päivän taas kaikki aukee, kohoo korressansa

niin kävi kuntoni nyt uupunehen, ja sydämeeni uljuus moinen syöksyi, ma että aloin vapahalla miellä:

»Ah, armiasta, joka auttoi mua, ja sinä, ystävä, mi kuulit heti totuutta sanain sulle lausuttujen!

Mun sydämessäin halun moisen matkaan sa olet puheellasi synnyttänyt, ma että ensi aikeeseeni palaan.

Siis yks nyt olkoon tahto kumpaisenkin, sa saattaja, sa Mestari, sa herra!» Näin lausuin. Läksi hän; ja astumahan

tiet' aloin vaikeaa ja vaarallista.