Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 33. Kolmasneljättä laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

»Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas,[447] nöyrin ja korkein kaiken luomakunnan luotu, valittu Luojan ikineuvostossa!

Se olethan, jok' ihmisluonnon olet niin aateloinut, että Luoja itse ei halveksinut tulla luoduks siinä.

Sun kohdussas tuojalleen syttyi Rakkaus,[448] min hehkun kautta hempeän tää ruusu on kukoistanut rauhass' ijäisessä.

Tääll' olet Lemmen keskipäivä meille ja alahalla, kuolevaisten maassa, sa olet toivon lähde läikkyvainen.

Niin suuri, valtava oot, Valtiatar, ett' armon pyytäjän, ken ei sua etsi, sen siivetönnä kaiho kaunein lentää.

Hyvyytes yksin pyytäjää ei auta, vaan monta kertaa vapahasti lankee ja rukouksen eelle ennättävi.

Sinussa armo on ja sääli, laupeus ja ylevyydessäsi yhdistyvi se kaikki, mitä luoduissa on hyvää.

Nyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut kuilusta syvimmästä kaikkeuden on yksitellen asteet henki-elon,

rukoilee voimaa suita armossasi niin suurta, että nostaa vois hän katseen nyt vihdoin viimeisehen Autuutehen.[449]

Vuoks oman näkemykseni en koskaan enemmän leimunnut kuin hänen, siksi rukoilen, ettei rukouksein ois turha,

ja että usmat kuolevaisuutensa sa kaikki haihduttaisit rukouksillas ett' ilmestyisi hälle Korkein ilo.

Rukoilen, Kuningatar kaikkivaltaas ma vielä, että säilyttäisit hänen tunteensa tervehinä näyn sen jälkeen.

Sun suojas voittakohon ihmisvaistot! Beatrice, katso, ja niin monta pyhää pyyntööni yhtyäkseen ristii kädet.»

Ne silmät, joita Luoja lempii sekä rakastaa, rukoilijaan kiintyi, näytti, kuink' kelpaa hälle esipyyntö hurskas.

Ijäiseen valoon suuntautui ne sitten, johonka varmaan kenenkään ei luodun niin kirkkaasti voi kimallella silmä.

Ma, joka lähestyin nyt viime rajaa kaihoini kaikkein, sammutin jo hehkut ijäisen ikäväni, niinkuin sopi.[450]

Hymyillen Bernhard mulle viittas, että katsoisin ylös; mutta itsestäni jo samaa tein, hän mitä tahtoi multa.

Näköni, silmän seijastuissa, tunki syvemmä aina säteesen tuon Valon ylhäisen, joka itsessään on Totuus.

Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy.

Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä jää vaikutus viel' ollen valvehilla, mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,

näin minun käy, näät haihtunut on melkein näkyni aivan, mutta sulous, siitä mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.

Näin myöskin lumi Auringossa sulaa, ja näin Sibyllan ennustukset[451] tuuleen keveillä kylvettihin lehtisillä.

Oi, Valo korkein, paistavainen yli niin ihmis-aatosten, suo sielulleni taas hiukka siitä, miltä näytit mulle!

Ja tee mun kieleni niin valtavaksi, kipinän että kunniastas antaa se voisi vastaisuuden ihmisille!

Näät jotakin jos muistuu mieleheni, jos soi se hiukan säkehissä näissä, paremmin ymmärretään voittos suuruus.

Niin tuima oli hohto säteen kirkkaan,[452] ett' uskon, varmaan öisin häikäistynyt, jos kääntänyt ma siitä silmät oisin.

Ja muistaa voin, ett' tuosta uljastuin ma enemmän kestämään niin että liittyi katseeni kera Voiman äärettömän.

Oi, armon runsaus, mi mulle antoi rohkeuden nähdä Ikivalkeutta, niin että siihen valo silmäin haihtui!

Sen syvyydessä näin ma yhdistyvän yhdeksi kirjaks' rakkaudella kaiken, sen, mikä kaikkeudessa näkyy hajan.

Oliot,[453] niiden lisäkkeet, ja niiden työtavat siellä kietoutuu niin kokoon, ett' yhdenlaist' on valo laulamani.

Maailmankaikkeuden yhteismuodon nähneeni luulen, koska laajemmaksi käy nautintoni laulaessa tätä.

Yks hetki suuremman soi mulle unhon[454] kuin kaksikymmentä vuossataa työlle, miss' Argoon haahta hämmästyi Poseidon.

Mun sieluni niin katsomistaan katsoi ihmeissään, liikkumatta, tarkkaavaisna, enempi syttyen vain katsonnastaan.

Tään valon eessä tulee sellaiseksi, siit' ettei silmää mihinkään voi muuhun inehmo kääntää vapaaehtoisesti.

Näät kaikki hyvä, johon tahto pyrkii, on koossa siinä ja sen ulkopuolla puutteellist' on, mi siinä täydellistä.

Sanani siitä, mitä muistan, käypä täst' asti lyhemmäksi on kuin lapsen, min kieltä kastaa vielä äidinrinta.

Ei siksi, että Valkeudella tuolla muut' ois kuin näkö aina yks ja sama, ijäti se, mik' ollut on se ennen.

Mut silmäni, mi katsoessa vahvoi, tuon Yhden katsannon niin mulle muutti, kun sillä aikaa itse muutuin minä.

Syvässä, kirkkahassa substansissa tuon Valon korkean näin kolme kehää,[455] väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.

Kuin sateenkaaret näytti heijastavan niist' yksi toistaan, ja kuin liekki kolmas kahdesta uloskäyvän näytti tasan.

Kuink' onkaan kielen sanat tuhmat, heikot mun aatteillein! Ja näkemäini verran niin pienet, että kannata ei haastaa.

Oi Valkeus, ymmärtäjä, ymmärretty kautt' itses vain, mi itsessäs vain elät ja itseäsi rakastat ja hymyyt!

Se kaaristasi, joka näytti mulle valolta heijastunehelta,[456] koska ma tuokion sit' olin tuijottanut,

nyt näytti kantavan kuin ihmiskuvaa sisällään, mutta jumalaistunutta, siks häneen kääntyi koko katseheni.

Kuin matemaatikko; mi turhaan pyrkii mittaamaan ympyrätä eikä löydä aatetta etsimäänsä miettienkään;

niin näyn tuon uuden eessä olin minä: ma nähdä tahdoin, kuinka kehään sopi tuo kuva ja mik' oli suhde niiden.

Mut riittäneet ei siihen siivet omat;[457] salama äkkiä mun halki sielun löi häikäisten ja täytti toiveheni.

Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima; mut kaihoain ja tahtoain nyt johti kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,

mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >