Read synchronized with  English  German  Italian  Spanisch 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 10. Kymmenes laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kaupungin muurin ynnä tuskain tuimain välitse tietä kapeaa nyt eespäin käy Mestari, ja minä jäljissänsä.

»Sa korkein viisaus, mi mieles mukaan pimeyden piirein kautta johdat mua, mun täytä toivoni ja vastaa mulle!

Noit' ihmisiä voiko nähdä, jotka viruvat haudoissaan? Näät kannet kaikki on auki eikä ketään vartiata.»

Hän mulle: »Kaikki suljetaan, kun tänne laaksosta Josafatin[39] palajavat he ruumiinensa, sinne jättämineen.

Taholla tällä Epikurus lepää ja hänen oppilaansa, jotka uskoi, ett' elo sielun päättyy ruumiin kera.

Mut kysymys, min mulle teit sa, tuolla sisällä saap' on varman vastauksen, myös toivos salainen, sa jost' et puhu.»

Ma hälle: »Hyvä Oppaani, en peitä sinulta mieltäin, vaikk' en liioin haasta; mun siihen totuttanut oot jo ammoin.»

»Toskanan mies, mi sanoin kaunein kautta tään tulikaupungin käyt elävänä, sua pyydän tähän hetken seisahtumaan.

Sun kieles ilmoittaa sun syntyneeksi jalossa tuossa isänmaassa, jolle lien ollut ehkä liian rasittava.»

Eräästä hauta-arkusta tuo ääni äkisti soi, ma siitä säikähtyen lähenin hiukan Saattajaani. Lausui

hän mulle: »Käänny! Mitä teet sa? Siinä on Farinata,[40] pystyyn noussut on hän, voit hänet nähdä aina uumaa myöten.»

Katseeni häneen kiintynyt jo oli, kohosi rinta tuon ja otsa ylväs kuin ois hän halveksinut helvettiä.

Ja Oppaan kädet uljaat viipymättä mun hänen luokseen hautain kesken johti, ja näin hän virkkoi: »Sanas selvät olkoot!»

Kun tullut olin haudan tuon ma ääreen, mua hetken katsoi ja kuin suuttuneena hän kysyi: »Virka esivanhempasi!»

Ma, joka kärkäs olin tottelemaan, salannut tuota en, vaan kaikki sanoin; hän hiukan nosti kulmakarvojansa

ja lausui: »Vastustajat hurjat oli he mulle, heimollein ja ystävillein, kahdesti siksi karkoitin ma heidät.»

»Molemmin kerroin», vastasin, »he palas paostaan, hajaltansa, vaan tuo taito väelles omalle jäi oudonlaiseks.»

Viereisen haudan kannen alta haamu[41] nyt nousi, näkyi leukaan saakka; luulen, hän että polvin oli ponnistaunut.

Mua katsein kiersi hän kuin kerallani ois toisen nähdä tahtonut. Mut turhaks sen toivon huomaten, hän itki, virkkoi:

»Jos tähän synkkään vankilaan sa saavut vuoks sielun ylevyyden, lausu, missä on poikani? Miks ei sun seurassasi?»

Ma hälle: »Tule itsestäin en tänne, hän saattajani on, mi tuolla vartoo, lie Guidos hänt' ei kyllin arvostanut.»

Nimensä arvannut jo sanoistansa ja tuskiensa laadusta ma olin, siks täyden niin voin vastauksen antaa.

Äkisti kohoten hän huusi: »Kuinka? Sanoitko: arvostanut? Eikö enää hän elä? Nää ei päivän valkeutta?»

Kun vastausta hiukan viivyttävän hän huomas mun, taas takaisin hän putos päistikkaa, eikä enää ilmestynyt.

Mut toinen, ylväs tuo, min vuoksi jäänyt ma olin, muuttanut ei muotoansa, ei kylkeään hän kääntänyt, ei kaulaa.

»Ja jos», hän jatkain puhettamme lausui, »tuo taito meille oudoks jäi, niin mua enempi se kuin tämä vuode vaivaa.

Mut viittäkymmentä[42] ei kertaa kasvot säteile sen, mi tääll' on valtiatar, kun tuta saat tuon taidon painavuuden.

ja suloiseen jos maailmaan sa palaat, niin virka, miks tuo kansa on niin kova kun heimolleni[43] joka säädöksessään?»

Ma hälle: »Teurastus ja taisto suuri,[44] mi aallot Arbian sai punertumaan, lakien noiden laadintaan on syynä.»

Pudisti päätään, huokas hän ja lausui: »En tuossa yksin ollut, enkä varmaan myös syyttä noussut oisi muiden kera.

Mut siinä yksin olin, missä kaikki Firenzen tahtoivat maan päältä poistaa, sit' yksin puolustin[45] ma pystypäisnä.»

»Nimessä siemenenne rauhan», silloin ma pyysin, »purkakaa tuo solmu, joka sitovi järkeni. Jos oikein huomaan,

te näätte ennakolta, mitä tuopa on helmassansa tulevainen aika, mut ette nykyisyyden kohtaloita.»

Hän mulle: »Lailla heikkosilmäisien etäiset erotamme seikat, sallii sen valon meille vielä Tuomar' ylin.

Mut kun he lähestyvät, tapahtuvat, älymme turha on, ja tiedä emme, jos muut ei kerro, maailmasta mitään.

Tajunnet tuosta, että kuollut aivan oleva tietomme on siitä saakka kuin suljetahan vastaisuuden portti.»

Ma silloin lausuin syyni syyttämänä: »Siis hälle kertokaa, mi vaipui alas, poikansa että eläviss' on vielä.

Ja vastaukseni jos hälle viipyi, se tapahtui, tuo hälle selittäkää, kun mietin harhaa, min nyt haihdutitte.»

Mua takaisin jo kutsui Mestarini, siks kiihkeämmin pyysin vainajata minulle virkkamaan, ken kanssaan oli.

Hän lausui: »Enemmän kuin tuhat täällä viruvi kanssasi, myös Fredrik toinen[46] ja Kardinaali, puhumatta muista.»

Hän hautaan vaipui. Mietiskellen tuota puhetta, soipaa vihamieliseltä, päin muinais-ajan laulajaa ma kuljin.

Hän lähti liikkeelle ja käydessämme hän lausui: »Miks niin olet mietteissäsi?» Tunnustin hälle sen. Tuo viisas mua

näin varoitteli: »Mielees kaikki paina, mit' itsellesi vastaista liet kuullut, ja ota vaari nyt!»—hän sormen nosti—

»naissilmän[47] kaikki-näkeväisen, kauniin tuon sulosätehessä koska seisot, elosi kulun kuuleva oot hältä.»

Hän vasempaan nyt askeleemme johti; jätimme muurin, kohti keskipaikkaa tään piirin käyden, tietä laaksoon viepää,

min katku inhoa jo kaukaa nosti.