Read synchronized with  German  English  Spanisch  Italian 
Jumalainen näytelmä.  Dante Alighieri
Luku 1. Ensimmäinen laulu
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Elomme vaelluksen keskitiessä[1] ma harhaelin synkkää metsämaata[2] polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli tuo salo kolkko, autio ja sankka! Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene; mut koska hyvää myös ma löysin sieltä, kuvata muutkin tahdon tapaamani.

En tiedä, kuinka tuonne tullut olin; niin horroksissa ollut lien ma silloin, kun jätin, koito, tien ma todellisen.

Mut päästyäni juureen kummun, missä tuo laakso loppui, jonka kauhistukset sydämen multa oli lävistäneet,

ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti säteissä tuon jo tähden,[3] kaikki joka jokaista tietä ohjaa oikeahan.

Tyventyi silloin hiukan pelko multa, mi pauhas sydämeni järvell' äsken, kun vietin kauhun yötä kaameata.

Mut niinkuin se, mi vielä huohottaen mereltä päässyt juur' on rantamalle ja katsoo taapäin vettä vaarallista;

niin sielunikin, hädissänsä vielä, taa kääntyi katsomahan paikkaa, joka ei salli elää kenenkään. Kun olin

ruumistain väsynyttä virkistänyt, taas nousin vuoren jylhän jyrkännettä alemman aina lujaan lyöden jalan.

Mut katso! Vuorenrinteen alkupäässä sai siro, nopsa pantteri[4] mua vastaan, min verho oli talja täplikkäinen.

Ei väistynyt se eestä silmieni; ja siihen määrään esti tieni, että jo monta kertaa taaksepäin ma käännyin.

Ol' aika aamun varhaisen. Nous Päivä taivaalle kaikkein niiden tähtein kanssa, jotk' oli seurassaan, kun ensi kerran

loi Taivaan Rakkaus kiertoansa käymään nää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla pedosta hyvää kaunis-karvaisesta

soi aika armas vuorokauden, vuoden. Mut silti ollut taas en säikkymättä, kun näön uuden, jalopeuran, näin ma;

tuo ilmestyi ja tuli vastahani päin pystyin, nälästä niin raivokkaana, tuost' että ilma tuntui vapisevan.

Ja suden näin, mi laihuudessaan näytti himojen kaikellaisten täyttämältä; se monen elämän jo katkeroitti.

Tuo niin mun toperrutti kammollansa, näkönsä jota mulle huokui, että kadotin toivon päästä kukkulalle.

Ja kuin on voiton kilpa jollakulla ja saapuu aika häviönkin hälle, min mieli murtuu, sydän itkee silloin,

niin mulle peto rauhaton tuo teki, mi käyden vastahani verkallensa mun tunki sinne, kuss' on Päivä vaiti.

Alemma noin kun aina vierin, sattui silmiini miesi, jolta vaitiolo jo pitkä näytti kielen kangistaneen.

Tuon koska erämaassa autiossa ma näin, »Mua sääli», hälle huusin, »kuka lienetkin, ihminen tai varjo vainen!»

Hän vastas: »Olin ihminen, en ole, mun oli taatto, maammo Mantovasta, isäini luita maa Lombardian painaa.

Sub Julio ma synnyin,[5] vaikka myöhään, näin hyvän Augustuksen aikaan Rooman jumalten vääräin vielä vallitessa.

Mies runon olin, lauloin hurskahasta Ankiseen pojasta, mi jätti Troian, kun Ilion ylväs hiiltyi raunioina.

Mut sa miks palaat kovan onnen paikkaan? Miks et sa nouse vuorta valoisata, mi alku on ja aihe kaiken ilon?»

»Vergilius olet siis, tuo lähde, josta jokena vierii sanantaito kirkas!» hänelle virkoin otsa ujostuen.

»Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden, lue hyväksein nyt pitkä into, rakkaus, joll' olen teostasi tutkistellut.

Mun mestarini oot, mun tekijäni: sinulta yksin oppinut ma olen sen tyylin kauniin, jok' on kunniani.

Näe peto, jonka tähden käännyin; auta sen ohi mua, viisas kuulu! Multa se vapisuttaa poven ynnä ponnen.»

»Sun paras ottaa onkin suunta toinen», hän vastas, nähdessään mun kyynelöivän, »jos päästä aiot erämaasta tästä.

Näät juuri peto tuo, min vuoksi huudat, ei laske ketään tielle oikealle, vaan estää jokaista, sikskuin hän sortuu.

Sen luonto on niin pahansuopa, häijy, ett'ei sen täyty himo herja koskaan, vaan syötyään se kaht' on nälkäisempi.

Se moneen eläimeen on sekaantunut, on sekaantuva vielä moneen, kunnes tulevi jalo Koira[6] turmaks sille.

Tää kultaa, maista mammonaa ei etsi, vaan viisautta, rakkautta hyvää; välillä siinnyt on hän Feltron[7] kahden.

Italia-raukan on hän vapauttava, maan, jonka vuoks Camilla[8] impi kuoli, sai surman Euryalos, Turnus, Nisus.

Ajava kaupungista kaupunkihin hän sutta tuota on Infernoon saakka, mist' ensi kateus sen irti päästi.

Siks katson ynnä uskon parhaaksesi, mua että seuraat; oppaas olla tahdon ja johtaa sinut paikkaan ikuisehen,

ja jossa kuulet epätoivon huudot, näät henkein muinaisien kärsimykset, todistavaiset toista kuolemata.

Näet nekin, jotka tyytyväiset ovat tulessa, koska heill' on toivo päästä ees kerran asuntoihin autuaitten.

Mut noihin jos sa nousta tahdot sitten, mua arvokkaampi sinut sielu kohtaa, min huomaan jätän sun, kun itse eroon.

Näät Keisari, tuon korkeuden Herra, ei salli, koska kapinalla koetin, lakinsa väistää, mun sua sinne johtaa.

On hänen kaupunkinsa kaikkialla ja kaikkialla vallitsee hän; suuri ah, autuus, tulla valituksi sinne!»

Ma hälle: »Kautta Jumalan sen, jota et tuntenut, sua Runoniekka, pyydän, pahaa ja pahempaa mun välttääkseni,

mun että johdat paikkaan, josta puhuit, ja näytät mulle pyhän Pietron portin ja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.»

Hän lähti, hänen jäljessänsä minä.

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >