Read synchronized with  English  German  Russian 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Barrière d'Italien ja Barrière de la Soutèn välillä, Jardin des Plantes'iin johtavalta ulkopuistokäytävältä on näköala, joka voi saattaa haltioihinsa taiteilijankin tahi silmänhuvituksiin tottumisesta veltostuneen matkailijan. Saavuttuanne pienelle kukkulalle, josta suurten tuuheiden puiden varjostama puistokäytävä poikkee sivuun kauniina kuin viheriöitsevä ja hiljainen metsätie, näette jalkojenne juurella syvän laakson, jossa sijaitsee puoleksi maalaismaisia tehdasrakennuksia; siellä täällä vihreikön ympäröimänä ja la Bières'in tahi les Gobelins'in ruskean veden huuhtelemana. Vastapäisellä rinteellä kätkevät muutamat tuhannet katot, tiheään sullotut kuin päät väkitungoksessa, Saint-Marceaun esikaupungin köyhyyden. Panthéonin komea kupukatto, Val-de-Grace'n synkkä ja surullinen tuomiokirkko hallitsevat ylpeästi puoliympyrän muotoon rakennettua kaupunkia, minkä portailta leviää mutkaisten katujen eriskummallinen kudos. Sieltäkäsin näyttävät molempain rakennusten mittasuhteet jättiläismäisiltä; ne aivan kuin musertavat sekä nuo hatarat asumukset että laakson korkeimmat poppelit. Näkötorni, jonka ikkunoiden ja kallerien läpi päivä paistaa, synnyttäen kuvaamattomia, mielikuvituksellisia tauluja, näyttäytyy vasemmalle käsin mustalta, riutuneelta peikolta. Etäämpänä loistaa les Invalides'in siro lyhtysikermä Luxembourgin sinertävien ryhmäin ja Saint-Sulpicen harmaiden tornien välillä. Täältä katsoen ovat nämä rakennustaiteelliset viivat sekoittuneet vihreikköön ja varjoihin, alistettuina taivaan oikuille, jotka lakkaamatta vivahtelevat valolle, väreille ja hohteelle. Kaukaa etäisyydestä pistäytyvät rakennukset korkealle ilmaan, ylt'ympäri huojuvat lainehtivat puut ja kiemurtelevat maalaiset polut. Oikealla, katsoen tähän merkilliseen maisemaan syöpyneen leveän uurroksen läpi, voi huomata Saint-Martinin kanavan pitkähkön, kimaltelevan pinnan punertavien kalliorantojen välissä, lehmusten ja jyvämakasiinien romanilaisten rakennusryhmäin reunustamana. Tuolla kaukana äärimmäisellä tasolla sekoittuvat Bellevilles'in, talojen ja myllyjen tyyten peittämät häämöittävät kukkulat pilvien ääriviivoihin. Mutta kaupunki, jota ei näe, on kuitenkin laaksoa reunustavien kalliorivien ja taivaanrannan, häälyvä kuin lapsuusmuisto, välissä, suunnaton kaupunki, ikäänkuin ripustettuna pohjattoman kuilun yli, La Pitién sairaalan harjan ja Est-kirkkomaan huippujen, kärsimyksen ja kuoleman, väliin. Sieltä kuuluu kumea kohina muistuttaen valtameren ääntä sen mylviessä kallion takaa kuin sanoakseen: "täällä olen". Auringon luodessa valovirtoja tämän Pariisin osan yli, sen jalostaessa ja hillitessä tämän piirteitä, sen sytyttäessä hehkunsa ikkunaruutuihin, kimallellessa kattotiilissä ja saadessa kultaristit välkkymään, sen valkaistessa talojen seinät ja muuttaessa ilman harsonkevyeksi hunnuksi, sen synnyttäessä rikkaita vastakohtia mielikuvituksellisiin varjoihin, taivaan ollessa sinisen, maan väristessä ja kellojen soidessa täytyy teidän tästä paikasta ihailla tätä kaunopuheliasta, tenhoavaa näytelmää, jota mielikuvitus ei milloinkaan unohda ja jota jumaloitte kuin jotakin ihmeellistä Neapelin, Stambulin tahi Floridan näköalaa. Mikään soraääni ei häiritse tämän konsertin sopusointua. Siellä porisee maailman melu ja soi yksinäisyyden runollinen rauha, miljoonien olentojen ja Jumalan äänet. Siellä on pääkaupunki Père-Lachaise'n rauhallisten sypressipuiden alla.

Eräänä kevätaamuna, auringon valaistessa koko tätä kaunista maisemaa, ihailin sitä nojautuen isoon jalavaan, joka ripotti tuuleen keltaisia kukkiaan. Katsellessani näitä rikkaita ja suurenmoisia tauluja ajattelin sitten sitä halveksumista, jota yksin kirjoissammekin osoitamme maatamme kohtaan. Kirosin niitä rikasraukkoja, jotka osoittavat vastenmielisyyttä meidän kaunista Ranskaamme kohtaan ostaen kullalla oikeuden halveksia isänmaatansa ja ajaa kiireenkaupalla tämän niin uusmuotiseksi tulleen Italian läpi katsellen sen näköaloja kiikarista. Katselin rakkaudella nykyistä Pariisia, haaveilin, kun äkkiä suutelon ääni häiritsi yksinäisyyttäni ja hajoitti filosofiset mietteeni. Sivukujassa, joka kaunistaa veden poreilemaa jyrkännettä, toisella puolella Les Gobelins'in siltaa, huomasin naisen. Minusta näytti hän vielä nuorelta, oli puettu hyvin hienosti vaikka yksinkertaisesti ja hänen lempeät kasvonsa näyttivät heijastavan maiseman valoisaa onnea. Muuan nuori mies asetti juuri maahan kauneimman pienen pojan, mitä milloinkaan on nähty, enkä minä siis milloinkaan saanut tietää, painettiinko kuulemani suutelo äidin vai lapsen poskelle. Sama hellä ja vilkas ajatus loisti molempain nuorten ihmisten silmistä, liikkeistä ja hymyilyistä. He ottivat toisiansa käsipuolesta niin iloisen nopeasti ja luikahtivat toistensa viereen niin merkillisellä keskinäisellä ymmärtämyksellä joka liikkeessään, että kokonaan syventyivät toistensa ajattelemiseen huomaamatta läsnäoloani. Mutta siellä oli vielä lapsi, lapsi, joka nurpeana ja tyytymättömänä kääntyi heihin selin ja katsahti minuun omituisin, läpitunkevin silmäyksin. Tämä lapsi, yhtä kaunis, yhtä soma kuin tuo toinenkin, mutta hempeämuotoisempi, antoi pienen veikkonsa juosta yksin milloin nuoren parin edellä milloin jälessä, seisten itse liikkumattomana kuin lumottu käärme. Se oli pieni tyttö. Kaunis nainen ja hänen seuralaisensa kävelivät omituisen koneellisella tavalla. Kenties hajamielisyydestä tyytyivät he kävelemään edes takaisin lyhyttä välimatkaa pienen sillan ja vaunujen välillä, jotka seisoivat puistotien mutkassa. He kävelivät lakkaamatta uudestaan tuon lyhyen matkan, seisahtuivat, katsoivat toisiinsa ja nauroivat toisinaan keskustelun aikana, joka vuoroin oli vilkasta, haaveilevaa, pulpahtelevaa ja vakavaa.

Piilostani ison jalavan takaa ihailin tätä kaunista kohtausta, ja olisin aivan varmaan kunnioittanut sen salaisuutta, ellen olisi tämän pienen haaveilevan ja vaiteliaan tytön kasvoissa keksinyt paljon syvempää ajatusta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Äitinsä ja nuoren miehen kääntyessä takaisin oltuaan lähellä häntä, taivutti hän usein salavihaisesti päätään silmäten heitä ja veljeänsä todellakin omituisin katsein. Mutta mikään ei voi kuvata sitä läpitunkevaa viekkautta, sitä lapsellista häijyyttä, sitä hurjaa tarkkaavaisuutta, joka kuvastui näissä lapsen kasvoissa keveine varjoineen silmien ympärillä, kauniin naisen tahi hänen seuralaisensa hyväillessä pikkupojan vaaleita kutria, hellästi silittäessä hänen pehmeätä kaulaansa ja valkeata kaulustansa pojan koettaessa lapsellisessa leikissään kävellä heidän rinnallaan. Tämän pienen omituisen tytön kapeissa kasvoissa oli ihan täysikasvuisen ihmisen intohimoa. Hän joko kärsi tahi ajatteli. Mikä onkaan varmin kuoleman enne näissä nuorissa olennoissa? Ruumiinko kärsimys, vai ennenaikaisesti kypsynyt ajatus, joka kalvaa heidän tuskin kypsynyttä sieluaan? Äiti kenties tuntee tämän. Mitä minuun tulee, en tiedä mitään kauheampaa kuin vanhuksen ajatuksen lapsen otsalla; kirosana neidon suussa on siedettävämpi. Tämän niin aikaisin ajattelevan tytön melkein veltto käytös ja vaiteliaisuus, kaikki kiinnitti mieltäni. Katselin häntä uteliaana. Minua huvitti verrata häntä ja veljeänsä toisiinsa ja koettaa huomata heissä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Pienellä tytöllä oli ruskea tukka ja mustat silmät sekä aikaisin kehittynyttä voimaa, muodostaen räikeän vastakohdan nuoremman lapsen tukan, merivihreitten silmien ja miellyttävän hentouden rinnalla. Tyttö saattoi olla noin seitsemän tahi kahdeksan vuoden vanha, poika tuskin nelivuotias. He olivat puetut samalla tavalla. Jos katseli heitä tarkkaan, saattoi kuitenkin huomata heidän kauluksissaan erilaisuutta, joka näytti mitättömältä, mutta joka vast'edes ilmaisi minulle kokonaisen romaanin menneisyydestä, kokonaisen murhenäytelmän tulevaisuudesta. Ja eroavaisuus oli kuitenkin niin pieni. Yksinkertainen päärme reunusti pienen tummaverisen tytön kaulusta, kauniiden koruompelusten koristaessa pojan samallaista pukinetta ilmaisten sydämen salaisuutta, äänetöntä etusijaa, minkä lapset lukevat äitiensä sieluista kuin Jumalan henki asuisi heissä. Leikkisä ja iloinen pieni poika muistutti tyttöä, niin hieno oli valkea hipiänsä, niin sulavat hänen liikkeensä ja niin lempeät kasvonsa samalla kuin sisar huolimatta voimastaan, kauniista piirteistään ja puhtaasta hipiästään oli kivulloisen pojan näköinen. Hänen vilkkaat silmänsä olivat vailla sitä kosteata kalvoa, joka tekee lasten katseet niin miellyttäviksi, ollen kuten hovimiesten, kuivuneet sisällisestä tulesta. Hänen kalpeutensa oli himmeätä oliivimaista sävyä, lujan luonteen merkki. Kaksi kertaa oli hänen pikku veljensä tullut ja liikuttavan hienosti, kauniin katsein ja ilmehikkäästi ojentanut hänelle pienen torvensa, jota aina välillä puhalsi, mutta joka kerta oli sisar ainoastaan epäystävällisellä katseella vastannut hänen hyväilevään kysymykseensä: "Tahdotko tämän, Helena?" Synkkänä ja pelottavana näköään välinpitämättömine ilmeineen punastui pikku tyttö ja säpsähti jotenkin kiivaasti veljensä lähestyessä, mutta pienokainen ei näyttänyt huomaavan sisarensa huonoa mielialaa, ja hänen iloisuutensa ja vilkkautensa suurensi vielä enemmän todellisen lapsenluonteen ja aikaihmisen huolestuttavan tietoisuuden välistä vastakohtaa, joka tietoisuus jo oli luettavana pienen tytön kasvoissa synkistyttäen ne tummilla varjoillaan.

"Äiti, Helena ei tahdo leikkiä!" huudahti pienokainen, joka käytti tilaisuutta hyväkseen valittaakseen, äitinsä ja nuoren miehen seisahtuessa vaieten les Gobelins-sillalle.

"Anna hänen olla, Charles. Tiedäthän, että hän aina on pahalla tuulella."

Äiti lausui nämä sanat hajamielisesti, kääntyen heti senjälkeen takaisin nuoren miehen keralla. Tämä houkutteli kyyneleitä Helenan silmiin. Hän nieli ne hiljaa, silmäsi veljeänsä syvällä, aivan kuin tutkimattomalla katseella, ja tarkasti ensin levottomuutta herättävällä älyllä rinnettä, jonka huipulla seisoi ja sitten Bièvre-jokea, siltaa, maisemaa ja minua.

Pelkäsin tämän onnellisen parin huomaavan minut, jolloin olisin varmaankin häirinnyt heidän keskusteluansa. Vetäydyin hiljaa takaisin koettaen piiloutua selja-pensaikon taakse, jonka lehdikkö peitti minut täydellisesti kaikilta katseilta. Istuuduin rauhallisesti rinteen huipulle katsellen väliin näköalan vaihtelevaa kauneutta, väliin pientä hurjaa tyttöä, saattaen vielä vilaukselta nähdä hänet lehtien ja seljan-rungon välitse, johon nojasin päätäni, melkein puistokäytävän tasalla. Kun Helena ei enää nähnyt minua, näytti hän levottomalta; mustat silmänsä etsivät minua lehtikujan toisesta päästä puiden takaa, harvinaisella uteliaisuudella. Minkätähden mahtoikaan hän välittää minusta? Juuri nyt kaikui Charles'in lapsellinen nauru keskeltä äänettömyyttä, kuin linnun viserrys. Kaunis nuori mies, joka oli vaaleanverinen kuten hän, leikki hänen kanssaan, nosti hänet korkealle ylös, suuteli häntä ja tuhlasi hänelle runsaasti sanoja vailla keskinäistä yhteyttä, irtikiskaistuja tavallisesta merkityksestään, kuten meillä on tapana puhutella lapsia. Äiti hymyili tälle leikille ja sanoi toisinaan varmaankin aivan hiljaa sanoja, jotka tulivat suoraan sydämestä, sillä hänen seuralaisensa seisoi onnellisena katsellen häntä loistavin silmin täynnä jumaloivaa kunnioitusta. Heidän äänensä sekaantuivat sanomattoman hyväilevinä lapsen lepertelyyn. He olivat ihastuttavia kaikki kolme. Tämä siro näytelmä ihanan maiseman helmassa loi siihen jotakin uskomatonta tuoreutta.

Kaunis, hienoihoinen, hymyilevä nainen, rakkauden lapsi, nuoruutta uhkuva mies, puhdas taivas, sanalla sanoen, kaikki luonnon sopusoinnut yhtyneenä ilahuttamaan mieltä. Yllätin itseni hymyilemästä, juurikuin tämä onni olisi ollut omani. Kaunis nuori mies kuuli kellon lyövän yhdeksää. Suudeltuaan seuralaistaan, joka oli käynyt vakavaksi ja melkein surulliseksi, meni hän ajoneuvojensa luo, jotka vanha palvelija hitaasti ajoi esiin. Pikku pojan löperrys sekaantui hänen nuorelta mieheltä saamiinsa viimeisiin suuteloihin. Hänen sitten noustua vaunuihinsa, ja nuoren naisen seistessä liikkumattomana kuunnellen niiden poisvierimistä ja katsellen niiden viheriäiseen lehtikujaan nostamaa pölypilveä, juoksi Charles sisarensa luo likelle siltaa ja minä kuulin hänen sanovan tälle hopeanhelisevällä äänellään:

"Miksi et tullut sanomaan hyvästi minun hyvälle ystävälleni?"

Kun Helena näki veljensä kumartuvan rinteen yli, katsahti hän häneen mitä kauhistavimmin silmäyksin, minkä milloinkaan olin nähnyt syttyvän lapsen silmiin, töykäten häntä vihaisella liikkeellä. Charles luiskahti jyrkkää mäkeä alas, kolhiutui juuriin, jotka kiivaasti heittivät hänet takaisin muurin teräviä kiviä vastaan; löi otsansa niihin ja putosi sitten verisenä virran mutaiseen veteen. Laine loiskahti tuhansissa ruskeissa pisaroissa hänen vaalean päänsä ympäri. Kuulin pikkuraukan vihlovat huudot, mutta pian tukahtuivat ne mutaan, jonne hän hävisi kumeasti loksahtaen kuin sinne alas heitetty kivi. Salama ei ole nopeampi kuin hänen putoamisensa oli. Nousin kiireisesti ja riensin porraskäytävälle. Helena päästi kauhistuneena läpitunkevan huudon:

"Äiti, äiti!"

Äiti oli siellä minun vieressäni. Hän oli lentänyt kuin lintu. Mutta eivät äidin eivätkä minun silmäni voineet varmuudella huomata sitä paikkaa, jonne lapsi oli vajonnut. Musta vesi poreili laajalla pinnalla. Bièvres'in jokiuomassa tässä kohden on kymmenen jalan syvyydeltä mutaa. Lapsen täytyi kuolla siihen, oli mahdotonta pelastaa sitä. Tähän aikaan sunnuntaista oli kaikki siellä hiljaista. Bièvres'illa ei ole venettä eikä kalastajaa. En nähnyt seivästä, jolla olisi voinut mitata haisevaa vettä, enkä ihmisolentoa läheisyydessä. Miksi olenkaan niin ollen puhunut tästä surullisesta tapauksesta tahi kertonut tämän onnettomuuden salaisuutta? Helena oli ehkä kostanut isänsä puolesta. Siitä huolimatta vavahdin katsoessani äitiin. Mihin kauheaan kuulusteluun pakoittaakaan hänet miehensä, hänen ikuinen tuomarinsa. Ja hän kuletti mukanaan lahjomatonta todistajaa. Lapsuudella on kirkas otsa ja läpikuultava hipiä, valhe lapsen suussa on kuin liekki, joka saa itse katseenkin punastumaan. Onneton nainen ei ajatellut vielä sitä rangaistusta, joka odotti häntä kotona. Hän tarkasteli Bièvrea.

Sellainen tapaus aikaansaa kauheita vaikutuksia naisen elämässä, ja kas tässä yksi niitä mitä hirveimpiä kaikuja, jotka aina väliin häiritsivät Julian lemmenonnea.

Kaksi tahi kolme vuotta tämän jälkeen eräänä iltana istui eräs notario herra de Vandenessen luona, joka kantoi silloin surua isänsä jälkeen ja jolla oli perintöasiat järjestettävänä. Se ei ollut pikku notario de Sterne, vaan isokasvuinen ja lihava notario Pariisista, yksi niitä kunnianarvoisia miehiä, jotka tekevät tuhmuuksia kohtuudella, asettavat raskaasti jalkansa haavalle, jota eivät huomaa, ja sitten kysyvät, minkätähden toinen valittaa. Jos he sattumalta saavat tietää kuolettavan tuhmuutensa syyn, sanovat he: "Hyvänen aika, sitä en tiennyt!" Se oli sanalla sanoen rehellinen, tuhma notario, joka ei nähnyt koko elämässä muuta kuin "asiakirjoja". Vandenessella oli rouva d'Aiglemont vieraisilla. Kenraali sanoi päivällisen lopussa kiltisti hyvästi ja lähti molempain lastensa kanssa johonkin puiston varrella sijaitsevaan teatteriin, Ambigu-Comique'en tahi la Gaieté'hen. Vaikka melodraamat kiihoittavat tunteita, pidetään niitä Pariisissa lapsille sopivina, koska viattomuus aina voittaa niissä. Isä oli mennyt odottamatta jälkiruokaa, sillä tyttärensä ja poikansa olivat niin kiihkeästi kiusanneet häntä lähtemään teatteriin ennenkuin esirippu nostettaisiin.

Notario, tämä järkähtämätön notario, joka ei mitenkään voinut käsittää, miksi rouva d'Aiglemont lähetti lapsensa ja miehensä teatteriin menemättä itse mukaan, istui päivällisten jälkeen kuin kiinninaulattuna tuolillaan. Keskustelu oli viivyttänyt jälkiruuan nauttimista, ja palvelija vitkasteli tarjoomasta kahvia. Nämä onnettomuudet kuluttivat varmaankin kallisarvoista aikaa, saaden nuoren naisen tekemään useita kärsimättömiä liikkeitä; häntä olisi voinut verrata täysiveriseen hevoseen, joka seisoo tömistellen jalkojaan odottaessaan juoksuun pääsyä. Notario, joka ei ymmärtänyt hevosia enempää kuin naisiakaan, luuli yksinkertaisuudessaan markisittaren olevan vilkkaan ja iloisen naisen. Notario oli ihastunut saadessaan olla huomatun naisen ja kuuluisan valtiomiehen seurassa ja koetti olla sukkela. Hän luuli markisittaren teennäistä hymyilyä suosionosotukseksi, ikävystytti hänet perinpohjin ja jatkoi puheluaan väsymättömästi. Talon herra oli jo samoin kuin markisitarkin useita kertoja vastoin kohteliaisuuden sääntöjä vaiennut tilaisuuksissa, jolloin notario oli odottanut kiittävää vastausta; mutta näiden merkitsevien vaitiolojen aikana istui kirottu mies tähystellen tuleen ja tapaillen kaskuja. Valtiomies koetti silloin ottaa kellonsa avuksi. Lopuksi pani kaunis nainen hatun päähänsä lähteäksensä, mutta ei lähtenytkään. Notario ei kuullut eikä nähnyt, oli ihastunut itseensä ja luuli varmasti huvittavansa markisitarta niin, ettei tämä mitenkään voinut lähteä.

"Saan varmaankin tästä rouvasta asiatuttavan", ajatteli hän.

Markisitar seisoi ja veti sormikkaita käsiinsä, väänteli sormiansa ja katsoi vuoroin markiisi de Vandenesseä, joka oli yhtä kärsimätön kuin hän, ja vuoroin notariota, joka jatkoi sukkeluuksiansa.

Joka kerta kun tämä kunnon mies keskeytti puheensa, hengähtivät nuo kaksi kuin antaen merkkiä toisilleen: "Aikooko hän vihdoinkin lähteä!" Mutta eipä vaan. Se oli henkinen painajainen, joka vihdoin ärsytti vihaan molemmat rakastajat. Notario vaikutti heihin kuin käärme lintuihin pakoittaen heidät tekemään jotakin hullua. Äkkiä, notarion par'aikaa kertoessa kelvottomista keinoista, joiden avulla Tilbet, eräs siihen aikaan hyvin suosittu liikemies, oli hankkinut omaisuutensa ja joiden halpamaisuutta sukkela notario seikkaperäisesti kuvasi, kuuli valtiomies pöytäkellon lyövän yhdeksää. Hän huomasi notarionsa olevan auttamattoman tyhmeliinin, jonka hänen aivan yksinkertaisesti tuli lähettää tiehensä, ja keskeytti hänet päättävällä eleellä.

"Haluatteko hiilihangon, herra markiisi?" sanoi notario ojentaen sitä asioimistuttavalleen.

"En, mutta minun täytyy valitettavasti pyytää teitä lähtemään. Rouva d'Aiglemont lähtee noutamaan lapsiansa ja minulla on onni saada seurata häntä."

"Jo yhdeksän! Aika kuluu kuin lentäen rakastettavassa seurassa", sanoi notario, joka jo tunnin ajan oli saanut puhua kuuroille korville.

Hän haki hattunsa, sitten meni ja asettui uunin eteen, tukahutti vaivalla nikotuksen ja sanoi asioimistuttavalleen, huomaamatta ollenkaan markisittaren musertavia silmäyksiä:

"Siis päättäkäämme asia, herra markiisi! Asiat ennen kaikkea. Huomenna siis lähetämme veljellenne muistutuksen, että hän suorittaisi sitoumuksensa, sitten tehdään pesäluettelo ja sitten, totta tosiaan…"

Notario oli siihen määrin väärinkäsittänyt markiisin käskyt, että luetteli päinvastaisessa järjestyksessä tämän hänelle antamat tehtävät. Tämä väärinkäsitys oli liian arka, jotta Vandenesse tahtomattaankin ryhtyi oikaisemaan tuhman notarion ajatuksia, ja siitä seurasi keskustelu, joka vei jonkun aikaa.

"Ei", sanoi valtiomies nuoren naisen tekemän merkin huomattuaan, "te saatte pääni pyörälle, tulkaa takaisin huomenna kello kymmenen, yhdessä asianajajani kanssa."

"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, herra markiisi, ettei ole varmaa, saammeko tavata herra Desroches'ia huomenna, ja jollei muistutus ole laadittu huomenna ennen kello kahtatoista, menee aika umpeen, ja…"

Juuri nyt ajoivat vaunut pihalle, ja niiden ratinan kuultuaan käänsi naisraukka päänsä salatakseen kyyneleensä, jotka tulivat hänelle silmiin. Markiisi soitti antaaksensa sanoa ei olevansa kotona, mutta kenraali, joka odottamatta palasi Gaieté-teatterista, astui sisään ennen kamaripalvelijaa taluttaen toisella kädellään tytärtänsä, jonka silmät olivat aivan punaiset, ja toisella pikku poikaansa, joka näytti vihaiselta ja kiukkuiselta.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi markisitar mieheltään.

"Sanon sen sitten", vastasi kenraali mennen toiseen huoneeseen, johon ovi oli auki ja jossa hän näki sanomalehtiä.

Markisitar kävi kärsimättömäksi ja heittäytyi epätoivoisena sohvalle.

Notario, joka luuli olevansa pakoitettu puhumaan lasten kanssa, sanoi makealla äänellä pikku pojalle:

"No, pikku ystävä, mitä näyteltiin teatterissa?"

"Vuorijoen laakso", vastasi Gustaf nurpeana.

"Minusta näyttää totta tosiaan", sanoi notario, "kuin olisivat kirjailijat tulleet hulluiksi nykyään! 'Vuorijoen laakso!' Miksei 'Laakson joki?' Onhan mahdollista, ettei laaksossa ole mitään jokea. Mutta jos sanotaan: 'Laakson joki', on kirjailija sanonut jotakin selvää, tarkoin kuvaavaa ja helposti tajuttavaa. Mutta älkäämme enää puhuko siitä, vaan koettakaamme selvittää itsellemme, kuinka näytelmä voi tapahtua laakson joessa? Te vastaatte ehkä, että nykyaikaan ovat koristukset tärkein seikka tällaisissa kappaleissa ja että nimestä päättäen voi siinä olla hyvin kauniita koristuksia. Oliko teillä hauskaa, pikku ystäväni?" kysyi hän ja istuutui vastapäätä poikaa.

Juuri notarion kysyttyä, mikä näytelmä voisi tapahtua joessa, kääntyi markisittaren tytär hitaasti poispäin ja itki. Äiti oli niin pahalla päällä, ettei huomannut mitä tyttärensä teki.

"Niin, minulla oli hyvin hauskaa", vastasi pienokainen. "Siinä näytelmäkappaleessa oli pieni poika, joka oli hyvin kiltti ja hyvin yksin maailmassa, siksi että hänen isänsä ei voinut olla hänen isänsä. Ja sitten seisoessaan korkealla sillalla, joka kulki virran yli, oli siellä iso, parrakas mies, ihan mustapukuinen, ja se heitti pojan veteen. Silloin alkoi Helena itkeä niin kauheasti, että kaikki ihmiset huusivat meille, ja silloin lähti isä heti meidän kanssamme…"

Herra de Vandenesse ja markisitar kuuntelivat liikkumattomina juurikuin jonkun pahan voiman lamauttamina, kykenemättä ajattelemaan tahi toimimaan.

"Ole hiljaa, Gustaf", huusi kenraali. "Olen kieltänyt sinua puhumasta siitä, mitä tapahtui teatterissa, ja sinä jo unohdit sen."

"Teidän armonne pitäisi olla hyvä ja antaa hänelle anteeksi", sanoi notario, "olin rohkea, kysyäkseni häneltä, mutta en aavistanut, kuinka vakavasti…"

"Hänen ei olisi pitänyt vastata", sanoi isä katsoen kylmäkiskoisesti poikaansa.

Syy, miksi lapset ja isä olivat palanneet niin aikasin, kävi siten selväksi valtiomiehelle ja markisittarelle. Äiti katsoi tytärtään, huomasi tämän itkevän, nousi ja meni hänen luokseen, mutta kasvonsa vääntyivät kiivaasti ja ilmaisten ankaruutta, jota mikään ei voinut hillitä.

"Jo riittää, Helena", sanoi hän, "mene viereiseen huoneeseen ja kuivaa kyyneleesi!"

"Mitä on hän sitten tehnyt, pikkuraukka?" sanoi notario tahtoen lauhduttaa sekä äidin vihaa että tyttären surua. "Hän on niin kaunis, että hänen täytyy olla kilteimmän lapsen maailmassa: olen varma, rouva markisitar, ettei hän milloinkaan tuota teille muuta kuin iloa. Eikö totta, pikku ystäväni?"

Helena katsoi vavisten äitiinsä, kuivasi kyyneleensä, koetti näyttää tyyneltä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Ja varmastikin", jatkoi notario hämilleen joutumatta, "olette te liian hyvä äiti, rouva markisitar, ett'ette pitäisi yhtäpaljon molemmista lapsistanne. Te olette sitä paitsi liian kunniallinen antaaksenne jommalle kummalle heistä etusijan sillä ikävällä tavalla, josta etupäässä me notariot, saamme nähdä niin surullisia seurauksia. Yhteiskunta kulkee meidän käsiemme läpi. Me saamme myös nähdä sen intohimot niiden hirveimmässä muodossa, niin, oman edun. Milloin näemme äidin, joka tahtoo tehdä miehensä lapset perinnöttömiksi niiden lasten hyväksi, joista pitää enemmän, milloin taas miehen, joka tahtoo antaa omaisuuden sille lapselle, joka on ansainnut äidin vihan. Ja silloin syntyy riitoja ja tuskaa ja asiakirjoja ja vastatodistuksia ja valemyyntejä ja sukuperintöjä, niin, hirveätä kurjuutta, sanalla sanoen, hirveätä! On isiä, jotka kuluttavat elämänsä lastensa perinnön hävittämiseen varastamalla vaimonsa omaisuutta… Niin, varastamalla, se on juuri sopiva sana. Me puhumme näytelmistä: vakuutan teille, että jos me saisimme puhua, mitä monetkin lahjoitukset ovat, voisivat kirjailijamme kirjoittaa kauheita murhenäytelmiä porvarillisesta elämästä. En tiedä, mitä mahtivoimaa naiset käyttävät saadakseen tahtonsa perille, sillä vaikkei se siltä näytä ja vaikka he ovat heikompia, niin he kuitenkin aina hallitsevat. Mutta minua he eivät petä. Minä arvaan aina syyn tuohon erikoiseen rakkauteen jotakuta kohtaan lapsista, vaikka ihmiset niin kohteliaasti sanovat sitä selittämättömäksi! Mutta miehet eivät sitä milloinkaan aavista, se tunnustus pitää heille antaa. Te ehkä sanotte, että on…"

Helena oli yhdessä isänsä kanssa tullut takaisin salonkiin. Hän kuunteli tarkkaavaisesti notariota ja ymmärsi hänet niin hyvin, että silmäsi äitiänsä pelästyneenä, sillä lapsen koko vaistolla tunsi hän, että tämä puhe kaksinkerroin lisäisi häntä painostavaa ankaruutta. Markisitar kalpeni ja eleellä osoitti Vandenesselle miestänsä, joka miettiväisenä katseli alas mattoon. Mutta nyt ei valtiomies, huolimatta maailmantavoistaan, voinut enää hillitä itseänsä, vaan silmäsi salamoivin katsein notariota.

"Tulkaa tänne!" sanoi hän mennen reippaasti salongin viereiseen huoneeseen.

Notario seurasi häntä vavisten ja lopettamatta lausetta, jota juuri oli sanomassa.

"Herraseni", sanoi markiisi de Vandenesse vihan vimmassa, sulkien kiivaasti oven perässään ja jättäen salonkiin aviopuolisot, "aina päivällisistä saakka ette te ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja lörpötellyt vain roskaa. Mutta lähtekää nyt jo toki tiehenne, muuten saatte aikaan todellisia onnettomuuksia. Te olette mainio notario, pysykää konttorissanne, mutta jos sattumalta joudutte ihmisten seuraan, niin koettakaa olla hienotunteinen…"

Sitten meni hän salonkiin jättäen notarion hyvästiä sanomatta. Notario seisoi hetkisen liikkumattomana, aivan ällistyneenä, lamautuneena, tietämättä missä oli. Kun hän tunsi huumauksensa vähenevän, luuli hän kuulevansa nyyhkytyksiä, kiivasta kellon soittamista ja että salongissa käveltiin mennen ulos ja taas tullen sisään. Hän pelkäsi tavata markiisi de Vandenessea vielä kerran ja sai niin paljon voimaa sääriinsä, että kykeni tallustelemaan portaille, mutta alhaalla törmäsi kahta palvelijaa vastaan, jotka juoksivat saamaan herransa käskyjä.

"Sellaisia ovat kaikki suuret herrat", sanoi hän vihdoin päästyään kadulle, missä etsi vaunuja, "he houkuttelevat ihmisen puhumaan, narraavat hänet siihen kohteliaisuuksillaan, niin että toinen luulee huvittavansa heitä. Kyllä kai! He käyvät nenäkkäiksi, pitävät toista loitolla itsestään, vieläpä heittävät ulos ovestakin ollenkaan ujostelematta. Minä olin todellakin hyvin hauska, en sanonut mitään, mikä ei olisi ollut tyyntä, maltillista ja sopivaa. Hän kehoittaa minua olemaan hienotunteisempi, juurikuin minä en se olisi. Saakeli soikoon, minä olen notario ja kamarini jäsen. No, se on vain lähettiläsoikku; eihän noille ihmisille ole mikään pyhää. Huomenna hän saa luvan selittää minulle, mitä tarkoittaa sillä, etten minä ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhunut vain roskaa. Minä pyydän häneltä selityksen huomenna, se tahtoo sanoa, minä pyydän hänen selittämään asian. Kun kaikki käy ympäri, olenkin ehkä väärässä… Minä olen todellakin liian hyväluontoinen vaivatessani aivojani sellaisella jutulla! Mitä se minulle voi?"

Notario tuli kotiin ja esitti kysymyksen aviosiipallensa, jolle kertoi illan tapahtumat pienimpiä yksityisseikkoja myöten.

"Rakas Crottat, hänen armonsa oli täysin oikeassa sanoessaan, ettet sinä tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhuit vain roskaa."

"Miten niin?"

"Niin, jos minä sanoisin sen sinulle, alkaisit sinä kumminkin alusta taas huomenna. Mutta pyydän sinua, ettet milloinkaan puhuisi seurassa muusta kuin asioista."

"Jos sinä et sano sitä, niin minä kysyn…"

"Hyvä Jumala, tuhmimmatkin ihmiset koettavat salata sellaista, ja sinä luulet, että lähettiläs sanoisi sinulle sen! Mutta, Crottat, minä en ole milloinkaan nähnyt sinua niin hulluna."

"Kiitos, kultaseni!"